sunnuntai 31. toukokuuta 2015

HANNES HANKOON - PUKKAA FILMIÄ

HANNES HANKOON - PUKKAA FILMIÄ

Sokeaa saa Tiiratorpan isäntä esittää elokuvassa, jonka filmaukset alkavat
huomenna Hangossa. Vertaillaan sokean ja näkevien luontoelämyksiä. Miltä
kuulostaa manner-Suomen eteläisimmän niemen kesä Hanskin korvissa; miltä
ttuoksuu, tuntuu, maistuukin? Taikayö-dokumenttia filmattiin kolmen vuoden
aikana. Toivottavasti nyt päästään vähemmällä. Ja vielä toivottavammin
tapaan reissulla tällaisen tytön. Jos niin käy, koen kesän suurimman
elämyksen.

Anita Hegerland: Mitt sommarlov


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

torstai 28. toukokuuta 2015

MINNA PYYKÖN VIERAANA RADIOSSA



Ellette parempaa tekemistä sunnuntaina keksi, kuunnelkaapa Radio Suomesta
ohjelma nimeltä Minna Pyykön maailma. Minna haastatteli tänä ehtoona minua
Satakieli-kirjani merkeissä. Ohjelma lähetetään su 31. 5. klo 13.30 ja
uusinta samana päivänä klo 21.03. Toimittaja teki hyviä kysymyksiä.
Vastausten laatua olen jäävi arvioimaan, mutta iloinen retki Toukarin
yölaulajapuistoon tuli tehdyksi.



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

maanantai 25. toukokuuta 2015

KERTTUSTEN YÖ


Intiaanivaimon laaksoksi sanotusta, Tiiratorpan lähellä viheriöivästä
pensastosta sen sitten kuulin: suomalaisen lempilintuni viitakerttusen.
Öinen linturetkemme huipentui mestarin sinfoniaan. Viidan lintua parempaa
laulajaa ei luonnostamme löydy muulloin kuin satakielemme sukulaisen,
etelänsatakielen eksyessä Suomen sulo suvehen. Näin käy ikävän harvoin.

Olipa ehtooretkemme muutenkin antoisa. En pitkästytä luettelemalla kaikki
tavatut 39 lajia, mutta muutama mukavuus ansaitsee maininnan. Kerttusista
tavattiin Ryti- ruoko- ja rastas-alkuiset, sekä Levonkurkussa että Levon
Lammella luhtakana sekä (tietysti) kymmeniä satakieliä. Rastaskerttunen on
näillä leveysasteilla hyvin harvalukuinen sorakurkku, satakieli taas
tolkuttoman yleinen. Pelkällä Toukarin/Luotsimäen alueella kuulimme jokunen
yö sitten 36 satakielikoiraan kosiomessut. Kun "herrat" kailottavat siellä
20 metrin välein, hukkuu muu linnunlaulu kuulumattomiin. Minna Pyykkö tekee
siitä huolimatta radio Suomelle ohjelman juuri Toukarissa. Aiheena on
nimittäin satakieli, haastateltavana minä ja syynä tuo kuukausi sitten
julkistettu kirjani. Saadapa ohjelmaan sujautetuksi myös yksi
viitakerttunen, sillä sen sonetit ovat näin ihania:


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

TIIRASTA EI TIIMAAKAAN


Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen,
pääskysestä ei päivääkään. Lorun tuntee jokainen. Vaan eilenpä käveli
Satakieli-kirjoja myyvän Porinhanskin markkinapöydän luo Siltasen Veikko.
Kertoi kuulleensa vanhoilta Mäntyluodon ja Reposaaren kalastajilta toisen
pyrstön: tiirasta ei tiimaakaan.

Tätä Tiiraa kiinnostaa nyt kuulla, onko jatko tuttu muualla Suomessa.
Lintuopillisesti se on oikein, palaavathan pitkän matkan muuttajat, tiirat,
hieman pääskylajiemme jälkeen. Siltanen kuuli tuon nuorna miesnä ollessaan,
joten vanha sen täytyy olla. Veikko on lähes 80-vuotias ja tapasi Selkämeren
viimoissa ahavoituneet partasuut ammon aikaan Aatamin.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

tiistai 19. toukokuuta 2015

KYLLÄ KAUNEUS KELJUTTAA



Setvimme Juhan, Päivin ja Pirjon kanssa ensin mainitun Montenegrosta ottamia
kuvia. Hienoja ovat kuvat ja maisemat komeita. Värjättynä kristallina
kimaltaa Välimeri vuoroin taustanaan vuorten lumihuiput vuoroin etelän
kevään vihreä vehmaus. Näissä näkymissä silmä viihtyy.

Niin - ne silmät... Entä ellet näe. Olet sokea ja sinulta kysytään, nautitko
maisemasta. Tahdot olla tuottamatta pettymystä ystäville. Siksi teeskentelet
nauttivasi siitä, että he nauttivat. Olet olevinasi kuin vanhan iskelmän
sokea äiti, jolle tytär kuvailee ympäristön ihanuuksia. Vanhus saa palkaksi
nöyryydestään kimpun orvokkeja, kukkia, joita hän ei näe eivätkä ne juuri
miltään tuoksukaan.

Jos ystävät ovat oikein läheisiä, uskallat olla heille rehellinen. Juha ja
Päivi ovat. Heille ja tietysti vaimo Pirjolle tunnustin, etten minä
oikeastaan Montenegron matkasta nauttinut. Otin sen enemmän työnä, sillä
tahdommehan rakentaa kuvakirjan Juhan upeiden fotojen pohjalle. No joo,
jokin savustettu karppi Skadar-järven rantaravintolassa, alas vuorta
kohtisuoraan syöksyvä vesiputous tai etelänsatakielen öinen sinfonia -
jotain korvalle ja kielelle. Kuitenkin aika vähän, oltiinhan perillä peräti
kaksi viikkoa.

Tiedän sokeita, jotka aidosti iloitsevat muiden näkemästä kauneudesta. Omat
mielikuvat muodostaen he oikein tahtovat kuulla ihastunutta puhetta silmän
iloista. Minäkin tahdon. En mielikuvien enkä nautinnon vaan tiedon vuoksi.
Informaatio on toki tarpeen, jos jotain nähdystä kirjoittaakin aikoo.

Samalla syytän kyllä itseäni. Kyselen, merkitseekö tämä asenne empatian
puutetta, kenties sopeutumattomuutta sokeuteen? Olenko niin itsekäs ihminen,
että lähimmäisen ilo ei ole minun iloni, ellen pysty jakamaan sitä hänen
kanssaan? Mitä mieltä olette?


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

lauantai 16. toukokuuta 2015

Kevättä

Viis siitä vaikka kylmää pitelee. Laulavathan linnut ja ruoho viheriöi.
Pariskunta Tiiran kuulevampi osapuoli, tämä Pirjo-merkkinen kuuli viime yönä
käen kukkuvan Paarnoorissa. Minulle ei sitä autuutta ole vielä kuluvana
keväänä suotu, mutta kunhan kelit lämpenevät, alkaa ao. loispesijä kukkua
monin paikoin. Retkiemme varsiinkin niitä silloin osuu enemmän. Tuo
eilenehtoon käkönen kukkui kaukana. Ei sentään Saimaan rannalla ruikuttanut,
sillä sinne ei vaimonikaan kuulopiiri ulotu.

Vaan nautinpa melkoisesta aamukonsertista äsken itsekin. Tiiratorpan
portailla seisten ja kahvia juodessa kuuluivat seuraavat lajit:

Satakieli
Kirjosieppo
Peipponen
Talitintti
Räkättirastas
Pikkuvarpunen
Viherpeippo
Kalalokki
Laulujoutsen
Kyhmyjoutsen
Nokikana
Naurulokki

Vakiokalustoon kuuluvia mustarastaita ja käpytikkoja ei sillä seisomalla
liikkunut lähistöllä, ei liioin sinitinttiä. Kiva kuitenkin.
Tässä vielä jotain käen ystäville:


torstai 14. toukokuuta 2015

HÄIVÄHDYKSIÄ NELIRAAJAHALVAANTUNEEN ELÄMÄSTÄ



Kirjan kirjoittaja ei ollutkaan se näyttelijä Marja Korhonen. Luulin, että
oli ja siksi poimin äänikirjan kuunneltavakseni. Millainen on ollut
luokkatoverini Turo Heralan äidin ja radiokuunnelmien Noita nokinenän mainen
taival, tahdoin tietää.

Sain tarpeellisempaa. Näyttelijän kaima kirjoitti kirjansa otsahiirellä. Hän
on neliraajahalvaantunut, ei pysty liikuttamaan käsiään eikä jalkojaan, ei
puhumaankaan. Aivorunkotukosta hoidettaessa tehty karmea hoitovirhe vei
42-vuotiaan opettajan tähän tilaan. Hän kirjoittaa kirjain kirjaimelta.
Hidasta se on ja varmaan työlästäkin. Sanapari "kirjoittamisen pakko"
sopiikin Marja Korhoseen todella hyvin. Hänen oli saatava purkaa mieltään ja
toisaalta kertoa uudesta mahdollisuudesta. Toisin kuin 90 prosenttia nuo
vaiheet kokeneista, Marja jäi henkiin. Kiitos varsinkin läheistensä ihanan
tuen mutta myös oman urheutensa hänen arkeensa liittyy jopa iloja. Marja
kertoo niistä, toivosta ja tyytyväisyydestä rohkaisuksi toisille vaikeasti
vammautuneille.

Kirjan henki muuttuu valoisaksi vasta Marjan alkaessa kertoa toipumisestaan.
Alku on kiroiluun ja haukkumiseen asti Jyväskylän keskussairaalan lääkärien
kritiikkiä. Yksi heistä tuomittiinkin hoitovirheestä. Potilaan sanoissa
kirskuu viha mutta katkeraksi hän ei jäänyt. Kuka voisi moittia noin kovat
kokenutta? En minä, sillä leukaperät kiristyvät ja käsi menee nyrkkiin jo
tekstiä lukiessa. En pystyisi antamaan anteeksi sellaisille lääkäreille.
Luottamus sairaanhoitoon Suomessa romahtaisi.

Onneksi Marja Korhonen on päässyt yli kaikkein kitkerimmnistä tunnoistaan.
Hänen Jumalansa on lempeä anteeksiantaja. Vaikka me emme lopultakaan voi
antaa anteeksi kaikille väärintekijöille, Jumala voi.

En luultavasti olisi lukenut kirjaa, jos olisin etukäteen tiennyt sen
aiheen. Teos osoittautui kirjaksi, jota en halunnut mutta jonka tarvitsin.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

EHTOOLEHTO



Äänikirjan äärestä kuului hyvä-huutoja, kun kuuntelin Minna Lindgrenin
Ehtoolehto -dekkareita. Suomalaisen vanhustenhuollon räikeät epäkohdat
näyttäytyvät niissä tavalla, jonka toivoisi olevan paisuttelua, mutta joka
ei sitä valitettavasti ole. Yksityisessä vanhusten palvelutalo Ehtoolehdossa
kohdellaan elämän loppumetrien kulkijoita törkeästi. Rahat pois ja palvelut
minimiin, on päivän sävel. Lindgren valaisee asiaa monin uskottavuudessaan
pöyristyttävin tilannekuvauksin.

Ehtoolehdon asukkaat ovat varakkaan puoleista väkeä, yksi jopa entinen
suurlähettiläs. He voisivat ostaa parasta mahdollista hoitoa ja jopa
mukavuutta. Yksityinen palvelutalo on kuitenkin liikevoittoon tähtäävä
yritys. Kustannuksista säästetään pitämällä henkilökunta pääasiassa
pätkätöitä tekevänä ja pienenä. Kun taloon tulee remontti, muuttuvat olot
niin sietämättömiksi, että asukkaat kahta lukuun ottamatta pakenevat sieltä.
He yrittävät asua eräänlaisena kommuunina suurlähettilään omistamassa
huoneistossa, vaikka ovat yli yhdeksänkymmenen jokainen. Siellä koetaan
yhteiskunnan tarjoamien palvelujen puutteet. Lähihoitajien hirmuinen kiire,
sairaaloiden ylikuormitus ja yleinen piittaamattomuus ulottuvat luo köyhän
niin kuin rikkaankin. Edes rahalla ei voi ostaa ystävällistä ja kiireetöntä
palvelua. Ainoa kiireetön tuntuu olevan ambulanssi.

Vaikka Lindgrenin kritiikki puree, ei tekstissä kuulu turhaa nalkutusta.
Vanhukset ovat sitä paitsi hyvin oma-aloitteisia. He löytävät elonsa
ehtooseen ilojakin. Heikko tukee heikompaa, yhdessä pidetään hauskaakin.
Niin tehdään jopa kuoleman kustannuksella. 94-vuotiaalla voi olla suruja,
mutta harvalla niihin kuuluu enää siinä iässä kuolema. Toivovat vain, ettei
kovin kärsimyksin tarvitse lähteä.

Minna Lindgrenin eloisaa kieltä ja arjen asiantuntemusta sopii kiittää.
Hänen Ehtoolehto -kirjojensa nimet ovat kuolema Ehtoolehdossa ja Ehtoolehdon
pakolaiset. Ne nostattivat heti ilmestyttyään korkean keskusteluaallon.
Kuolema Ehtoolehdossa -kirjasta filmattiin elokuva. Me näkövammaiset voimme
lainata teokset kirjastostamme Daisy-levyinä. Lukija on söpöääninen Helinä
Lillkvist.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

torstai 7. toukokuuta 2015

ULKONÄÖN UHRIT



On tutkittu, että yli puolet meistä pitää lihavuutta osittain tai täysin
omana syynämme. Enemmistön mielipide saa vain rajoitetusti tukea
lääketieteellis-fysioloogisesta tutkimuksesta. Esim. ruuansulatukseen ja
suolten pituuteen liittyvät seikat säätelevät tosiasiassa lihomista
vähintään yhtä paljon kuin elämäntavat. Yksi pulskistuu helpommin kuin
toinen.

Asenteet lihavia kohtaan ovat nykyään kovia. Lapset pilkkaavat lihavaa
toveriaan avoimesti, aikuiset hylkivät peitetymmin. Ylipainoisen
mahdollisuudet työ- ja ihmissuhdemarkkinoilla ovat heikommat kuin hoikan ja
sopusuhtaisen. Tämä koskee arvattavasti myös sairalloisen laihoja tai muuten
vain rujoja lähimmäisiämme. Ulkonäkö sysää heidätkin syrjäytymisvaaraan.

Hengellisessä lastenlaulussa leppäkerttu, boa-käärme ja elefantti ylistävät
Jumalaa. Isämme taivainen kas välittää pienistä ja hentoisista, kaikkien
muiden syrjimistä sekä suurista ja kömpelöistä. Ei pöllömpi laulu, sanoo
porilainen.

Hannes-pappi tykkää sananparresta: huonossa repussa voi olla hyvät eväät.
Ihmisen luonne näet ei riipu hänen ulkonäöstään. Liian helposti arvioimme
ihmistä hänen ulkoisten ominaisuuksiensa pohjalta. Lihavien syyllistäminen
on esimerkki tästä. Seuraukset näkyvät turhana kärsimyksenä ja maistuvat
tuskan kyyneliltä. Ihmistä ulkonäön perusteella arvioiva tulee kai harvoin
ajatelleeksi, paljonko hänen pinnallinen asenteensa "normaalista"
poikkeavalle maksaa. Monille se maksaa mielenterveyden, onnettomimmille koko
elämän. Lukemiseksi suosittelen Victor Hugon Notre Damen kellonsoittajaa.

Leppäkerttu, elefantti ja boa-käärme löytyvät tuolta:

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

tiistai 5. toukokuuta 2015

LEHTOPÖLLÖLADY LIHOO JA LAISKOTTELEE



Vein satakieli-kirjan sen teossa auttaneelle Ari Rantamäelle ja sain kuulla
pöyristyttävän tarinan. Sukupuolten tasa-arvosta ei ole lehtopöllön arjessa
tietoakaan. Koiras raataa höyhenet höyryten hiirijahdissa. Se kiikuttaa
kaiken ruuan hautovalle naaraalle . Poikasten kuoriuduttua ravittavien määrä
moninkertaistuu. Naaras näet ei pane tikkua ristiin etsiäkseen evästä
niille. Vain talvisydännä saa pöllöherra huolehtia henkilökohtaisesta
hyvinvoinnistaan.

Naaraan ruokaisia rouvanpäiviä turvatessaan koiras kuluu nopeasti. Rantamäki
kertoi 13-vuotiaaksi eläneestä lehtopöllömatroonasta, joka käytti loppuun
neljä puolisoa. Itse se lihoi laihinta "uhriaan" kaksi kertaa raskaammaksi.
Aviouskollisia eivät pöllöt ole.

Luxusrouvan ja feministin toive-elämääkö? Tuskinpa vain. En usko, että
monikaan ihmisnaaras haaveilee lehtopöllöemännän osasta. Pakko tuollaiseen
joutilaisuuteen suostua on lähinnä vaikeasti vammaisilla. Elämä passattuna
parasiittina tuntuu ihmisestä äärettömän yksitoikkoiselta. Sitä paitsi
hävettää. Tämä on meidän raatajien hyvä huomata seuraavan kerran, kun työt
ja kiireet taas vyöryvät laavavirtain lailla syömään sydäntä.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

lauantai 2. toukokuuta 2015

ILON JA PELON PÄIVIÄ



Mukavasti mennyttä Montenegron matkaa minä muistelen myöhemmin. Muutama
päivä kotiinpaluun jälkeen on liian varhaista tehdä se. Sitä paitsi
tekeillä, tosin tekstien osalta vielä aloittamatta, on kuvakirja meren ja
vuorten maasta.

Tuo vastaukseksi matkakertomusta pyytäneille. Sellaisen sijasta saatte
kuulla ilon, pelon ja vähän surunkin sanoja. Isäni leski Airi Tyry astui yli
elämää ja kuolemaa erottavan rajan vappuaattona. Airilla oli viimeisinä
vuosinaan surua ja tuskaa. Mies, siis isäni, kuoli ensin, sitten lähti
heidän yhteinen poikansa Vesa, velipuoleni. Airi sairastui syöpään pian
Vesan kuoleman jälkeen. Tauti riudutti ennen niin energisen saksan-opettajan
alle vuodessa tavalla, jota en halua kuvata. Suurta tuskaa oli meidän
lähietäisyydeltä Airin hiipumista seurata. Kunpa ei itseni tarvitsisi kulkea
kohti kuoloa noin. Uskon varassa Airi elämänmatkansa kyllä teki miltei
alusta asti, joten eiköhän hänelle nyt ihmeellistä iloa ole tarjolla.

Taivaallisen ilon näköaloja vilautti iäkäs puhuja vappuaaton
siioninvirsiseuroissa. Puhuimme niissä Pirjo ja minäkin, mutta parhaiten jäi
mieleen vanhan miehen sana: taivaassa on AIVAN toisenlaista. Se on ilo,
koska emmehän voi sanoa tätä maailmaa onnen ja rakkauden paratiisiksi.
Sodan, nälän, puutteen ja sairauden keskellä elää liian moni. Meitä
hyvinvoiviakin ahdistaa usein. Esim. minulta ei tuo sairaudenpelko ota
lientyäkseen.

Puhtaan ilon puolelle kääntyi sitten eilinen vapunviettoni. Porin
rautatieläisten mieskuoron konsertti, torvisoittoa ja ihmisten tapaamista
vappuisilla kaduillamme, Ojalan lihapiirakat torilta ja demarien vappujuhla,
sellaista. Ei minun ilooni ihmeempiä tarvita. Nautin kaikilla
käytettävissäni olevilla aisteilla, sillä kuultavaa, haistettavaa,
maistettavaa ja tuntoaistilla tunnettavaa riitti. Vappujuhlaväkeä syleili
aurinko jopa niin, että lyhythihaisen kotiinjättö kadutti. Tehy:n pomo
Rauno Vesivalo puhui asiaa ja työväenmarssi kajahti komiasti. Minä heitin
kiitosta ylös, että vielä pari tuntia ulkona pelon pyörteestä olla sain.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi