Pekka Sauri kehui kerran tavatessamme, että hänen kotinsa lähellä laulaa
pajulintu. - Vai oikein uunilintu, olin vähällä töksäyttää minä - Suomen
runsaslukuisimman lajin läsnäolollako mies pullistelee? Ilonsa kullakin.
Kotini nurkalla, suuren joen suuhaaran ja lehdon välissä laulaa parastaikaa
pajulintu. Sen seestynyt sonetti sivelee sielua suloisemmin kuin monen
mestarin musiikki. Alan täydemmin tiedostaa, mitä Pekka halusi sanoa.
Kyse ei ole laulun kauneudestakaan. Toki tuosta tykkään ja uskoakseni myös
Pekka. Ottakaa kuitenkin huomioon, että hän asui silloin kivierämaana
pidetyssä kaupunginosassa. Luulisi korkeintaan lokin, pulun ja ehkä variksen
sinne eksyvän. Matkaa maan pääkaupungin ydinkeskustaan oli kilometri.
Pajulintu kivierämaan laidalla ilahdutti niin kuin minun sisäisen autiomaani
reunaan suostunut lajin laulaja. Ei yli satakiloiseksi lihonut,
verenpainelääkettä tarvitseva polvivammainen enää peninkulmaisia retkiä tee.
TV:stä tuttu, jopa New York Timesissä kehuttu yölaulajakävelyni on
supistunut kuunteluksi parkkipaikalla. Kun se on Suomen parhaan
yölaulajapaikan parkkipaikka, en sentään vaille kerttusia, sirkkalintuja,
ruisrääkkiä enkä varsinkaan satakieliä jää, pomppipa kerran puskissa
pellolta poikennut viiriäinen.
Sirkkalintuja en oikeastaan kuule enää, vaikka niitä kuultavinaon.
Vaatimustaso sopii mitoittaa olojen mukaan. On aika alkaa opiskella
taidoista vaikeinta: sovinnolla luopumisen taitoa.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti