Minultakin on kysytty, pidänkö jotakuta ihmistä esikuvanani; onko joku, jota
aivan erityisesti ihailen. Mieleen tulee ensimmäisenä tietysti Jeesus. Jos
kuitenkin jätämme Hänet Jumalana pois laskuista ja tyydymme kaltaisiimme
vajavaisiin maan matkaajiin, on vaihtoehtoja yhä useita. Tinkimätön
kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King, keskitysleirillä kuollut
Saksan vastarintakirkon pappi Dietrich Bonhoeffer, pohjoismaisen
sosiaaliturvan uranuurtaja Hjalmar Branting, suomalaisista sorretuille ja
syrjäytetyille historian äänen antanut Heikki Ylikangas jne. Heille kaikille
on ominaista rohkeus panna koko elämänsä peliin oikeudenmukaisemman ja
rakkaudellisemman maailman puolesta.
Ehkä vaikuttavin on sentään ollut näkymä Varsovan geton kansannousun
muistomerkin edessä vuonna 1970. Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandt
polvistuneena pyytämään anteeksi Natsi-Saksan rikoksia ihmisyyttä vastaan.
Kuuden miljoonan kanssaeläjän tuhoaminen ei toki ole sovitettavissa millään
anteeksipyynnöllä. Kuitenkin Brandtin ele merkitsi valtavaa askelta rauhan
tiellä. Sama mieshän ensimmäisenä loi keskusteluyhteyden yli kylmän sodan
rintamalinjojen. Arkkiviholliset, Saksa ja Neuvostoliitto alkoivat mahtua
samaan neuvottelupöytään.
Tuo näkymä juutalaiselta muistomerkiltä välähti kuvana nyt jo sokeutuneiden
silmieni eteen, kun maanantaina 14. heinäkuuta 2014 seisoin Suomi areenalla
kuulemassa arkkipiispa Kari Mäkisen avajaispuhetta. Hetkellä, jona ihminen
Kari Mäkinen pyysi kirkon puolesta anteeksi seksuaalisiin vähemmistöihin
kuuluvilta, sain liittää sankarieni riviin ensi kertaa itselleni tutun
miehen. Tekojen mittakaavat suhteuttaen jotain hyvin samanlaista niissä oli:
nöyryys, vakavuus, vilpitön tahto tunnustaa edustamansa yhteisön karmeat
synnit.
Valtavaksi paisuneen mediakeskustelun kärki osoittaa ymmärrettävästi
kannanottoon seksuaalisten vähemmistöjen puolesta. Itse näen arkkipiispan
eleessä enemmän. Toki hän nimesi väärinkohdelluiksi juuri nuo eroottisesti
erilaiset, mutta taustalta löytyy koko kristityn ajattelutapa. On
puolustettava kaikkia heikkoja, vainottuja, sorrettuja, syrjittyjä ja
yhteisöjen ulkopuolelle suljettuja. Sellaisia ovat olleet ja osittain ovat
yhä mm. homot ja lesbot. Eivät kuitenkaan vain he. Kirkon historiasta löytyy
helposti häpeätahroja, jopa julmuutta Luojan luomia ihmisiä kohtaan. Ja
vaikkei arkkipiispa henkilökohtaisesti ole koskaan tällaista kovuutta
hyväksynyt saati siihen osallistunut, otti hän harteilleen vuosisataisten
vääryyksien taakan. Sellainen on mielestäni hyvin lähellä suuruutta.
Aivan vaaratontakaan ei noin rohkea puhe ole. Liikutaan niin herkällä
alueella, että eri mieltä olevien viha saattaa saada sairaitakin muotoja.
Tappouhkauksin on tässä maassa tukittu liian monen totuudensanojan suu.
Eräissä tänään Porin kaduilla kuulemissani purkauksissa häivähti väkivallan
uhka. Aika ajoin itseäkin hirvitti. Kristuksen käsky rakastaa ei ole tästä
maailmasta mutta lopulta vain se maailmamme pelastaa.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti