Kuljimmeko me nuorina kuin yli kukkasten? Vietimmekö onnen ja lemmen aikaa?
Muiden muassa näitä asioita pohdimme ääneen koulutoverini Markku Tuomen ja
hänen vaimonsa Tanja Erikssonin mökillä Nummi-Pusulassa. Olen tuntenut
Markun kohta 45 vuotta. Kävimme samaa Munkkiniemen yhteiskoulua ja olimme
hyvät kaverukset jo silloin. Pohjaa muistella yhteistä nuoruutta löytyy
siis.
Saunan lauteilla istuessa ja sen jälkeen grillattuja kanankoipia kera
eriväristen juomien särpiessä muistui mieleen monia mukavia hetkiä.
Varsinkin Markku niitä löysi lokeroistaan, osasipa sanoiksikin
huippuhetkensä pukea. Tosin hän oli "vain" talkkarien lapsi, mikä on
Munkkiniemessä sama kuin ei yhtään mitään, mutta meitä kavereita pojalla
riitti. Tytötkin tykkäsivät ja lukiossa alkoi matematiikka kiinnostaa.
Kenties vielä enemmän jalkapallo, joka onkin seurannut miestä harrastuksena
halki elämän.
Omat nuoruusmuistoni ja erityisesti kokemukset Munkkiniemestä ovat
tummanpuhuvampaa luettavaa. Tekisin vääryyttä todellisuudelle, jos sanoisin
nauttineeni nuoruudesta. Kärsimystä se pikemminkin sokkopojalle toi. Tämä ei
johtunut näön jatkuvasta heikkenemisestä, eipä edes syvenemisestä täydeksi
sokeudeksi 20-vuotiaana. Syyt piilevät osin luonteessani, osin koulutoverien
asenteissa. Ei yksinhuoltaja-opettajan poika tuossa pääjohtajien,
kauppaneuvosten ja ministerien täplittämässä kultahammaskaupunginosassa
paljon painanut. Äitini tosin oli opettajana sangen arvostettu. Hyvin monet
koulutoverit näkivät minussa äitini jatkeen, samoin opettajat. Kun äiti luki
minulle läksykirjat, häntä pidettiin suurena sankarina. Niinpä niillä
kympeillä, joita todistukseni kyllä täyttyivät, ei ollut aivan samaa arvoa
kuin kokonaan itsenäisesti ansaituilla arvosanoilla.
Toden totta: oppikoulun kolmannen luokan kevättodistuksesta aina
ylioppilastodistukseen saakka lukuaineiden keskiarvoni oli tasan kymmenen.
Valitettavasti vain annoin sen näkyä ja kuulua liian leveästi. Sanalla
sanoen minusta tuli leuhka pyrkyri, jota luokkatoverit inhosivat. Altista
ainesta koulukiusaukselle olin myös. Muutamaa ystävää lukuun ottamatta
kaikki kiusasivat minua. Tytöt joko pelkäsivät tai pitivät ulkopuolisena.
Ette arvaa, montako itkua itkin ja moniko lakana kastui kyynelien lisäksi
erääseen toiseen nesteeseen tahtoessani Munkan hienoja namutyttöjä vailla
pienintäkään tilaisuutta tutustua heihin. Sain ensimmäisen tyttöystävän
21-vuotiaana. Hän oli sokea Anne Itä-Helsingistä. Toinen ja viimeinen
tyttöystäväni on vaimoni.
Liian hyvä koulumenestys liittyneenä leuhkuuteen ja katsekontaktin
puutteeseen yksinäistää. Yritin päteä silloin niin suositussa
koulupolitiikassakin. En pärjännyt varsinkin, kun koko ajan jouduin
edustamaan omantuntoni vastaisia ajatuksia. Ei kokoomus voi olla sydämellään
ajattelevan, köyhiä ja heikkoja puolustavan sydämen valinta. Kokoomusnuori
joka tapauksessa olin luullen sillä tavalla pääseväni Munkkiniemen rikkaiden
seurapiiriin.
Tuollaiselle nuorelle ne harvat kaverit ovat kullan arvoisia. Markku Tuomen
lisäksi sellaiseksi osoittautui Eero Järvi. Eeron kanssa liikuttiin enemmän
kuin kenenkään muun. Näiden rinnalle alkoi todellisiksi ystäviksi nousta
ihmisiä vasta päästyäni eroon Munkkiniemestä. Teologisen tiedekunnan
opiskelijat eivät arvostelleet ihmistä kotitaustan tai varallisuuden,
eivätpä edes ulkonäön perusteella. Mahdollisuuteni paranivat, löysin
kristinuskosta vastalääkkeen mammonanpalvonnalle ja vihdoin sen paikan
elämässä, joka on elämisen arvoista. Myös äidistäni irtaannuin varhain
omille teilleni. Hän opetti Munkkiniemessä matematiikkaa
eläkkeellejääntiinsä asti, 42 vuotta.
Häpeänkö siis nuoruuttani? Ehkä vähän. Ennen kaikkea olen valtavan iloinen
ja helpottunut, että se on ohi. Pori on rakas kotini, sosiaalidemokratia
aatteeni ja kristinusko elämäni perusta. Jos vielä oppisin antamaan anteeksi
Juha Tetrille, Anne Pohtamolle ja muille minua koulussa halveksineille,
saisin täyden rauhan mielelleni.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
