TOLKUN IHMISET

Juha Sipilä toi poliittiseen viestintään käsitteen "tolkun ihmiset."

Sanaparia on ruvettu kylvämään ahkerasti someen, muuhun mediaan ja

väittelyihin. On ehkä aika sanoa pari sanaa aiheesta,  ennen kuin ilmaisusta

tulee klisee. Kulumaanhan jokamiehen kielenkäyttöön levinneet toteamukset

tuppaavat.

Sipilä tarkoitti kotiseutunsa puheenparresta poimimallaan sanaparilla

henkilöitä, jotka noudattavat kohtuutta. He eivät kärjistä, eivät hauku

hallitusta eivätkä vaadi liikoja itselleen. Keskustelussa tolkun ihminen

ilmaisee kärsivänsä ääripäiden riitelystä. Hän voi jopa vaatia vastakkaisia

leirejä lopettamaan hyödyttömän jankkaamisen. Itsensä tolkun ihminen laskee

ilman muuta kuuluvaksi, niinpä niin, tolkun ihmisiin. Ah miten hyveellistä.

Muodostuu uusi vastakkainasettelu: hyvät hillitsijät kontra pahat

kärjistäjät. Riita osapuolten välillä menee joskus kovin katkeraksi eikä

sanansäilää säästetä. Tolkun ihminen ei huomaa tehneensä juuri sitä, mistä

hän toisia syytti: kahtiajaon aiheuttajaksi. Hän on omahyväisen varma

mielipiteensä paremmuudesta toisinajattelijoiden näkemyksiin verrattuna.

Tunnistan itsessäni enemmän kärjistäjän kuin tolkun ihmisen piirteitä.

Verbaalista väkivaltaa on tullut harjoitetuksi häpeällisen paljon. Tapani

pyrkiä eroon kiivailusta on eri kuin tolkun ihmisten. Olen viimeinen

hillitsemään keskustelua ja varsinkin vaatimaan pelin loppuvihellystä. Jos

sen sijaan oppisin kuuntelemaan vastapuolen ajatuksia ja olemaan hieman

epävarmempi omistani, ei keskustelu enää menisi sekä häntä että itseäni

haavoittavaksi miekkailuksi. On nimittäin mahdollista, että vastapuoli on

oikeassa ja minä väärässä. Todennäköisimmin olemme kyllä molemmat sekä

oikeassa että väärässä. Totuus on niin iso sana, että se tuskin lepää

puhtaana kummankaan käsissä.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

JOTAIN KAUNISTA ITÄRINTAMALTA

Suomen sotilaat olivat talvella 1942 tunkeutuneet kauas entisen itärajamme

taakse Aunukseen. Elettiin asemasotavaihetta niin, että Tapio

Rautavaarallaoli aikaa lähteä seuraamaan hangella huomaamiaan ilveksen

jälkiä. Hän ei ollut koskaan nähnyt ilvestä. Siis sukset alle, kivääri

olalle ja reppu selkään. Olisipa oivallista nähdä pohjoisen luontomme ainoa

kissapeto ihka elävänä.

Sivakoi siinä Rautavaara jälkiä seuraten muutaman minuutin. Katselee

hiihtäessään puiden latvoja, kun on Akseli Gallen-Kallelan taulusta nähnyt,

että ilves kiipeää mielellään mäntyihin. Kas tuolla petäjän oksallapa

näkyykin jotain. Ilveskö? Ei, se on jotain isompaa. Rautavaara jähmettyy

niille sijoilleen tuijottamaan venäläisen sotilaan kasvoja. Miehellä on

punainen tähti manttelissa. Siis upseeri. Kivääri osoittaa suoraan

Rautavaaraan. Hän uskoo tämän jäävän viimeiseksi näykseen maan päällä.

Matkaa oksalla istujasta hiihtäjään on parikymmentä metriä. Jos ja kun

venäläinen ampuu, hän osuu varmasti. Sama juttu, jos Rautavaara ehtisi, mikä

on tosin epätodennäköistä, ensin.

Mutta laukausta ei kuulu. Yhtä yllättyneenä katsoo vihollinen Suomen

sotilasta kuin tämä häntä. On ikään kuin säikähtänyt, ei osaa toimia. Kuluu

muutama sekunti, ehkä enemmän, tuollaisella  hetkellä aika pysähtyy. Sitten

leviää hymy molempien kasvoille. Aseiden piiput käännetään kohti Aunuksen

hankea. Rautavaara lähtee hissuksiin hiihtelemään takaisin omiemme luo.

Jokseenkin tällaisen tarinan kuulin viime yönä Tapio Rautavaaran

haastatteluun perustuvasta Juha Nummisen kirjasta "En päivääkään vaihtaisi

pois."  Silmäni  kastui, sydämen seudulla vavahti. Voi jos ne hymyt saisivat

kertaantua miljoonina toistumina maailman taistelukentillä. Lakkaisimme

tappamasta ja tulemasta tapetuiksi. Näin ei tietysti käy, mutta sillä

siunatulla hetkellä ei hankea punannut ihmisen veri. Tämä tarina on tosi.

.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

- Asioiden paljous usein näköalat peittää. Suo mun nähdä olennainen, siitä olla riippuvainen

Se oli tekstiä Anna-Maija Raittilan kirjoittamasta virrestä, virsikirjassa

numerona 443. Sana osuu ja uppoaa. Tilanteeni on nyt sellainen, että täytyy

todella alkaa priorisoida. Enpä olisi uskonut joutuvani poistumaan

näkövammaisten liiton ylläpitämän postirobotin areena- ja

järjestöpolitiikka-alueilta. Tuo ratkaisu on nyt pakollinen ensimmäistä

kertaa kahteen kymmeneen vuoteen. Tosin areenan nimi oli siihen liittyessäni

Vapaa. Eropäätös ei koske rakasta kulttuuri-aluetta eikä tietenkään visailua

eikä luontoa.

Kulttuuriin kytkeytyvät myös Tiiratorpan isäntää kiireisenä pitävät työt.

Kesäkuun kynnyksellä ilmestyy kolmas Yyteri-aiheinen kirjani. Se sai monien

vaiheiden jälkeen nimekseen Yyteristä Reposaareen. Vain kuun kiertämä

edellisestä kohti heinäpoutia ja markkinoille tulee vihdoin Meren ja vuorten

Montenegro. Kun työn alla ovat opukset Ouran saaristosta ja koko

Satakunnasta, jää muulle kirjoittelulle varsin vähän tilaa. Oman aikansa ja

voimavaransa syövät myös kevään linturetket joskin ne virkistävinä

vastavuoroisesti lisäävätkin jälkimmäisiä. Tervetuloa Onnelan lintuyöhön.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

EI SOVI SORRENTO SOKEALLE

Jos aiot laulaa Tiiratorpan isännälle vanhan laulun "palaja Sorrentoon", et

ole ystäväni. Kas palasin sieltä jo. Kone laskeutui Porin lentokentälle

nelisen tuntia sitten ja ah, mikä rauha ja hiljaisuus! Sorrenton karmeasta

liikenteestä ja 30 cm:n levyisistä jalkakäytävistä hengissä selvinneenä

varoitan ketään kaltaistani tuonne matkustamasta. Lyhytkin retkeily

kaupungin kaduilla meni poikkeuksetta extreme-urheiluksi. Milloin tuhatta ja

sataa lahjetta hipoen porhaltava vespa, milloin tööttinappulan painamisesta

henkisiä orgasmeja onanoiva autokaahari uhkaa riistää sinulta ainoan

elämäsi. Ja meteli on hirmuinen. Sorrento olisi ollut Danten helvetti ilman

linnunlauluisia sitruunalehtojaan ja herkullisia pastojaan. Erityistä

historiallista koettavaa siellä ei kyllä ollut.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

LEHDOSSA JA JOKISUUSSA

Ei sade tunnu hidastavan lintujen kevätkiihkoa Tiiratorpankaan tanhualla.

Parastaikaakin siellä sataa tihuuttaa ihan maahan asti ja Halssinlehdosta

kuuluu sen semmoinenkin soitto ja siipien suhina. Vihervarpusparvi on

asettunut kuusten siemeniä napsimaan, punarinta heläyttelee kirkkaasti,

viherpeipot ryystävät ja näppäilevät. Joelta kuuluu jos jonkinlaista

vesilintujen kailotusta, hauskimpana joskin telkän mielestä roistoimpana

nokikana, joka siellä keilapallona ui ja isompiensa kanssa riitelee.

Ajettuaan säyseämmät siipiveikot hermoromahduksen partaalle sitten

tyytyväisenä tyytyttelee.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

LOKIT SILAKKA-APAJALLA

Erään tutkimuksen mukaan merilintujen äänet ovat rauhoittavin äänimaisema

mitä on. Tarkoitettiinko nimen omaan lokkeja vai esim. Norjan lintuvuorten

kajava- ja lunniyhteisöjä, jäi arvoitukseksi.

Jos lokkeja ja - tosin lennossa hiljaisia - merimetsoja tarkoitettiin -

lienevät monet eri mieltä. Toisten lintujen munille ahneita harmaa- ja

merilokkeja harva rakastaa. Junnu Vainio vertaa suositussa laulussaan

Albatrossi naurulokkia työnsä puolitiehen jättävään mieheen. Ei jokapaikan

jätteitä jahtaava kirkuja ole uljas albatrossi. Merimetson vihaamisen syyt

me tiedämme kaikki.

Tunnustan tykkääväni jok'ikisesdtä linnuksi kuoriutuneesta. Merimetsoa

rakastan, koska sitä vainotaan. Lokit, haahkat, telkät, koskelot ja niihin

kuuluvat uivelot tarjoavat hienoja äänimaisemia. Ei ole ollenkaan hullumpaa

seistä Reposaaren kalasatamassa, Mäntykallon etelärannassa eikä Preiviikin

kalarannassa kuuntelemassa meren sinfoniaa. Äänten suunnasta, laadusta ja

rakenteesta voi sokeakin päätellä, mitä linnut ovat tekemässä. Esim.

harmaalokin paritteluun johtava soidin ja akti itse antavat melko rivoa

kuultavaa. Tukkasotkat soivat nauraa pyrskähdellen. Suosikkini on kuitenkin

haahkakoiraiden eli kalkkaiden ukina. En osaa kuvata sitä sanoin. Menkää

meren rantaan kuuntelemaan.

Harmaa- nauru- ja kalalokit ilahduttivat minua ja vakituista retkiseuraani,

vaimo Pirjoa Reposaaren kalasatamassa aprillipäivänä. Siihen oli rantautunut

silakkatroolari. Silakoita lähetettiin eräänlaista putkea pitkin

laatikoihin, joilla ne kannettiin savustettaviksi. Koska jotain silloin

tällöin tipahteli prosessin varteen, kerääntyivät em. lajit kiljuen,

kirkuen, meiskaten ja metelöiden kilpailemaan namipaloista. Laskimme 102

harmaa- ja 113 naurulokkia. Sitten olikin jo ulkokahvien paikka.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi