Suomen sotilaat olivat talvella 1942 tunkeutuneet kauas entisen itärajamme
taakse Aunukseen. Elettiin asemasotavaihetta niin, että Tapio
Rautavaarallaoli aikaa lähteä seuraamaan hangella huomaamiaan ilveksen
jälkiä. Hän ei ollut koskaan nähnyt ilvestä. Siis sukset alle, kivääri
olalle ja reppu selkään. Olisipa oivallista nähdä pohjoisen luontomme ainoa
kissapeto ihka elävänä.
Sivakoi siinä Rautavaara jälkiä seuraten muutaman minuutin. Katselee
hiihtäessään puiden latvoja, kun on Akseli Gallen-Kallelan taulusta nähnyt,
että ilves kiipeää mielellään mäntyihin. Kas tuolla petäjän oksallapa
näkyykin jotain. Ilveskö? Ei, se on jotain isompaa. Rautavaara jähmettyy
niille sijoilleen tuijottamaan venäläisen sotilaan kasvoja. Miehellä on
punainen tähti manttelissa. Siis upseeri. Kivääri osoittaa suoraan
Rautavaaraan. Hän uskoo tämän jäävän viimeiseksi näykseen maan päällä.
Matkaa oksalla istujasta hiihtäjään on parikymmentä metriä. Jos ja kun
venäläinen ampuu, hän osuu varmasti. Sama juttu, jos Rautavaara ehtisi, mikä
on tosin epätodennäköistä, ensin.
Mutta laukausta ei kuulu. Yhtä yllättyneenä katsoo vihollinen Suomen
sotilasta kuin tämä häntä. On ikään kuin säikähtänyt, ei osaa toimia. Kuluu
muutama sekunti, ehkä enemmän, tuollaisella hetkellä aika pysähtyy. Sitten
leviää hymy molempien kasvoille. Aseiden piiput käännetään kohti Aunuksen
hankea. Rautavaara lähtee hissuksiin hiihtelemään takaisin omiemme luo.
Jokseenkin tällaisen tarinan kuulin viime yönä Tapio Rautavaaran
haastatteluun perustuvasta Juha Nummisen kirjasta "En päivääkään vaihtaisi
pois." Silmäni kastui, sydämen seudulla vavahti. Voi jos ne hymyt saisivat
kertaantua miljoonina toistumina maailman taistelukentillä. Lakkaisimme
tappamasta ja tulemasta tapetuiksi. Näin ei tietysti käy, mutta sillä
siunatulla hetkellä ei hankea punannut ihmisen veri. Tämä tarina on tosi.
.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti