Venäjän ja EuroopanUnionin ajauduttua törmäyskurssille, nostaa ryssänpelko
päätään Suomessa. Onhan tuon ison, ilkeän itänaapurin kanssa oteltu kautta
aikojen. Milloin on puolustettu Ruotsin milloin omaa länsirajaa. Vuosisadan
verran ei rajaa puolustettavaksi ollutkaan. Joskus, tosin harvemmin, on
rajan yli hyökännyt Suomi-poika itse. Sen verran suuremman kansan on Äiti
Venäjä synnyttänyt, että aina on tultu verissä päin takaisin uhoamaan. Vielä
me niille näytämme ja kaiken kärsimämme kostamme.
Tai sitten on nuoltu jättiläisen saviset saappaat, oltu kyykyssä ja
rähmällään. Suomalainen ei voi eikä osaa suhtautua luontevasti Venäjään.
"Raja railona aukee, edessä Aasia, itä. Takana länttä ja Eurooppaa, varjele
vartija sitä." Noin ilmaisi maanmiestensä tuntoja Uuno Kailas yhdessä
runoutemme tunnetuimmista säepareista.
En kaikista epäkohdista, enpä edes ajoittaisesta sorrosta tietoisena koe
olevani maanpetturi, kun tunnen selittämätöntä vetoa juuri pelättyyn
ilmansuuntaan. Jo muutaman päivän vierailu Pietarissa vahvisti aavistuksen
varmuudeksi. Jotenkin venäläinen kulttuuri, musiikki, kirjallisuus, ruoka ja
ennen kaikkea tapa suhtautua elämään ovat kauan tuntuneet omiltani. Ikään
kuin suonissa virtaisi enemmänkin venäläistä verta kuin sen monta sataa
vuotta sitten tsaarin armeijasta rakkaushuolien vuoksi karanneen esi-isän
kautta tullut on, josta sitkeä sukulegenda tietää kertoa. Voikohan sielun
maisema hypätä kymmenen sukupolven yli?
Aleksanteri Nevskin luostarissa tajusin äkkiä, mikä minua kiehtoo. Tunteen
ja tuoksujen valtavuus, ylenpalttinen suru, riemu ja pyhyyden kokemus, se,
kun sielun alitajuiset padot murtuvat eikä millään muulla ole enää väliä
kuin tällä haltioituneella hetkellä, niin, jokin katoavaa elämääni suurempi
liikuttaja, siinä on selitys.
Jusupovin tolkuttoman rikkaasti koristellussa, mittasuhteiltaankin
valtavassa palatsissa tunne vahvistui. Lopullinen sinetti, se leima, joka
pakottaa minut palaamaan Pietariin aina uudestaan ja uudestaan, kenties
joskus lopullisesti, se poltettiin käteeni Feodor Dostojevskin muistoa
vaalivassa Idiot-ravintolassa. Ilmapiiri oli juuri niin slaavilainen kuin
toivoa saattoi. Minä itse olin se idiootti, joka rakastuu Venäjään vaikka
juuri näinä vaarallisina aikoina kenenkään ei pitäisi.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti