TIETOKIRJAILIJA

Eräällä keskustelupalstalla vaikuttaa herra Heikki Turunen, armoitettu

pakinoitsija muttei se simpauttaja. Olen kovasti yllyttänyt Heikki Turusta

kirjoittamaan pakinakokoelman. Panee hanttiin. Allaoleva teksti liittyy

löyhästi tähän dialogiin.

--

Heikkipä heitti Alku aina hankalaa-leikkeellään haasteen, johon himoitsen

vastata. Pääsen kirjoittamaan kirjoittamisen riemusta ja tuskasta. Kynällä,

koneella ja tietokoneella sitä on meikäläinen vaihtelevanlevyisen leipänsä

tienannut nelisenkymmentä vuotta. Milloin osin milloin tyystin on

kirjoittelu ollut työni nimi. Ensimmäinen lehtijuttu ilmestyi aviisissa

nimeltä Nuori oikeisto. Kävelin kymmenen kilometrin matkan Munkkivuoresta

Lauttasaareen noutamaan parin kympin kirjoituspalkkioni. 80-luvulla satoi

rahanröhnää ovista ja ikkunoista kirjoituskoneen laulaessa legendoja

lehdille. Ensimmäinen kirjani, jota tosin nyt lähinnä häpeän, on sekin jo

32-vuotias. Uusin on viidestoista ja se ilmestyy kevään korvalla. Aiheena

sillä satakieli.

Tuloksista huolimatta kiellän kaikkia kutsumasta itseäni kirjailijaksi. Ei

proosa eikä runous ole minua varten. Puuttuu mielikuvittusta, puuttuu

psykologista korvaa, kykyä koskettaa tai viihdyttää tarinan tavalla.

Kaunokirjalliset kokeilut ovat kääntyneet - jos eivät aivan katastrofeiksi

niin melko keskinkertaisiksi kynäilyiksi kuitenkin. Hakkasin varvasta

takanrautaan osallistumalla kaikenlaisiin runo- ja novellikisoihin, kunnes

kustannustoimittaja Ritva Kostamo sanoi suoraan: Hannes, sinä olet

lehtimies.

Ritva ampui ysiin. Taulun keskeltä löytyy sana "tietokirjailija." Kun siihen

tyydyn haaveilematta "oikeasta" kirjailijuudesta, ei elämä mene liian

rasittavaksi. Ei esimerkiksi tarvitse (ainakaan usein) lykkäillä

tekstintekoa tarpeellisuuttaan tähdentävin tekosyin. Ehkä "oikeilla"

kirjailijoilla on tilanne toinen. Luovuus vaatii hengähdyksiä, elämän kuvaus

elämistä. Ei voi tukehtumatta hengittää tauottomasti oman sielun ilmavirtaa.

On pakko päästää luovuus lepoon siksi aikaa, että etsii uusia aineksia

väsyneen minän virkisteeksi.

Tietokirjailijalle nuo ongelmat ovat vieraita. Häneltä ei edellytetä

luovuutta. Siksi sekä Tiiratorpan tietokirjailija että hänen monet

kolleegansa tuntevat tuskaa harvoin. Sijaistoimintoihin vievää

luomisentuskaa meidän ei tarvitse tuntea ollenkaan. Toki kirjoittaminen

joskus keljuttaa. Kädessä kivut, huonoina unet, stressiä ihmissuhteissa ja

luottamustoimissa - kirjoita siinä sitten saineesti.

Ei tule toisaalta paetuksikaan kirjantekoon, kirjoittamiseen kyllä.

Tulehtunein olkavarsin ja repaleisin yöunin pystyy kyllä kirjoittelemaan

näitä alueviestejä. Blogintekokin vielä käy, mutta kirja on jo tuhtia jöötiä

siinä tilanteessa. Parempi skrtivailla näitä ynnä muita-juttuja tai lähteä

vaikka linturetkelle ellei peräti vaimon kanssa ...

Vaikein vaihe tietokirjoittamisessa koetaan aineistonkeruun ja tekstinteon

rajaviivan tuntumassa. On kerätty tietoja kiintoisasta aiheesta ja nyt se

pitäisi myllyttää kirjaksi. Parin kolmen päivän, joskus melkein viikonkin

tauon olen tuossa kohtaa pitänyt. Se aika on tarkoitettu hahmotukseen.

Taikina on kohonnut; nyt pitää miettiä, millainen kakku leivotaan. Se on

tietokirjan teon tärkein vaihe.

PS: Heikki, myös ne kirjoitusvirheesi, joita muuten en ole paljon sinulta

löytänyt, ovat veruke ja tekosyy. Ei pakinoitsijan kieliopinkaan tarvitse

olla ensiluokkaista. Sitä varten kustantamoissa on kustannustoimittajat.

Vastedes en hyväksy yhtään syytä, joilla pakoilet kirjanteon kurjuutta ja

ihanuutta.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi