MONTENEGRO MIELESSÄIN

Ette usko, miten mukavalta ja voimaannuttavalta tuntuu, kun saa vihdoin

aloitetuksi kauan lykätyn työn. Kas eivät ne tehdyt työt stressaa vaan

tekemättömät. "Pitäisi ja pitäisi mutta..." Hermoja hiertävä hokema

narskuttaa sielua syöden miestä, kunnes uhri ei enää kestä. Hän Käärii hihat

ja toimeen käy.

Huhtikuisesta Montenegron-matkasta vierähti lähes neljä kuukautta, ennen

kuin tekemättömyys alkoi harmittaa minua riittävästi. Olin luvannut

tekstittää Juha Haaviston ottamat, kuulemma hienot kuvat. Vähän muutakin

tekstiä olin kirjoittaa luvannut. Jospa tästä vaikka kirja kuoriutuisi.

Matka kuvista ja teksteistä kansien väliin on toki pitkä. Aloitettu

tekstitys nyt kumminkin on. On myös huomattu, ettei se niin vaikeaa

ollutkaan kuin koko kesän kuvittelin. Sama pitää muuten paikkansa monien

muiden isonnäköisten urakoiden tapauksessa.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

MAKUUN MAKU

Nyt meillä suomalaisilla on upea mahdollisuus ottaa aurinkoa omilla

rannoillamme. Melkeinhellettä on kestänyt kohtalaisen kauan ja lomailmat

kuuluvat jatkuvan. On jo elokuu, joten voimmepa sanoa, että joka viimeksi

lomailee, se parhaiten lomailee.

Vaimoni kuuluu noihin onnekkaisiin. Päätinpä niin ollen minäkin panna yhden

kesäpäivän aivan ranttaliksi. Jämsän jalasmökin tanhualle, heinikkoon

makaamaan vaan. Ei yhtään tekstaria, ei sähköpostia, kirjoittelu kauas

mielestä! Töitä tekisi tänään vain aurinko. Mies ei kun heinänkorsi suussa

makoaisi, antaisi rankasti rasittuneiden jäsenten kerrankin levätä. Ah mikä

rauha siellä leviäisi huuhtelemaan stressit huitsin nevadaan.

Tuumasta toimeen. Heittäydyin heinikkoon. Taitoin timotein. Sain kerrostetun

pyyhkeen tyynyksi pään alle. Pyysin Pirjoa herättämään, kun ruoka on

valmista. Eineslihapullat ja salaatin saisi tuoda laiskurin leposijan

liepeille: "minä painan nikamaa niittyyn."

Hyvin suunniteltua autuutta kesti parikymmentä minuuttia. Kaikki oli

periaatteessa niin ihanasti kuin olla voi. Ei pistänyt nokkonen, ei

häirinnyt hyttynen. Ainoa häirikkö oli ja on oma mieli. Minusta vain ei ole

tällaiseen. Laiskottelu kaiken tuolla puolen jäi osaltani unelmaksi.

Täyttyneekö haave haudassa?

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

RAKKAUDESTA SE JUMALAKIN POTKII

Siionin virressä numero 173 "Soi virteni kiitosta Herran" veisataan: "kun

matkalla Jaakobin lailla, yön ankaran

painia saan, ja sielu on uupunut taistelemaan, niin silti se toivoa vailla,

on siunattu voittamanaan." Rakastan tuota virttä, koska juuri Jaakobin

painista on kysymys kristityn elämässä. Joillakuilla matsi Jumalan kanssa

kestää halki elämän, toiset tulevat selätetyiksi varhemmin. Useimpia meistä

potkaisee enkeli jalkaan niin, että kipinät silmissä leikkiä lyö, vaikka

pääsevät muutamat helpommallakin. On noita tuhlaajapojan vanhempia veljiä,

jotka saavat asua Isän kodissa alusta loppuun. Nämä kasteesta kuolemaan asti

Jeesusta rakastavat ihmiset ovat kyllä harvinainen laji. Heidän

urheilumuotoihinsa ei paini Jumalan kanssa sisälly.

Meidän muiden täytyy kulkea vaikeampi tie. Ylpeinä kuin Jaakob luulemme

voivamme rakentaa itsellemme oman Jumalan, semmoisen mukavan ja lempeän

sedän, joka painaa pahuutemme villaisella. Tämä "Jumala" asuu ehkä

luonnossa, ehkä ihmisen sydämessä, mutta Hän ei ole kaikkivaltias. Viihdymme

omatekoisen jumalamme seurassa niin kauan kuin on kivaa ja mukavaa. Jos ja

kun oikea Jumala sitten heittäytyy hankalaksi alkaen muistutella meitä

synnistä tai sallimalla kärsimystä, me suutumme. Ihmisen perusluonto on olla

näkemättä omia virheitä. Koemme Jumalan epäoikeudenmukaiseksi, ellei Hän

kiltisti hyväksy tekojamme ja elämäntapaamme.

Toivon hartaasti, että tästä alkaa Jaakobin paini. Kapina Jumalaa vastaan on

ylivoimaisesti parempi asia kuin tyyni hylkäys. Tuhoon vievälle tielle

lähtee se ihminen, joka mieluummin pitää omatekoisen jumalansa kuin haastaa

Oikean Herran, kaikkivaltiaan. Se ihanan romanttinen, kaiken hyväksyvä setä

on nimittäin Saatana. Hän saa sinut luulemaan, että pärjäät ilman Jeesusta.

Hän ei muistuta siitä ikäväst tosiseikasta, että sinun kuuluisi tehdä

parannus.

Vasta kun kauhistumme syntiämme, on meidän mahdollista etsiä rakkautta.

Vasta silloin asettuvat myös voimasuhteet oikealle paikalleen: on suuri

Jumala, kaikkivaltias maailman Luoja ja olet sinä, saviastia valajasi

kädessä. Jumalalla on oikeus vaatia meiltä miten paljon tahansa, jopa täyttä

synnittömyyttä. Kuitenkaan Hän ei vaadi vaan pyytää vain yhtä asiaa: hyväksy

Jeesus Kristus vapahtajaksesi. Hän sovittaa synnin.

Läksy on periaatteessa helppo. Tarvitsee vain vastaanottaa rakkaus.

Käytännössä se osoittautuu ylpeälle ja epäuskoiselle mielellemme usein

hirveän vaikeaksi. Saamme elämänmittaisen painimatsin aikana monta henkistä

potkua. Ne ovat tarpeen korskean mielen lannistamiseksi. Hän, joka meidät

lannistaa, Hän myös armahtaa. Uskallanpa sanoa sananpartta mukaillen:

"Rakkaudesta se Jumalakin potkii."

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

Google+ Hannes Tiira

Youtube: Hannes Tiira

Sähköposti: kirja.hannes@gmail.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

ANNE POHTAMO 60 VUOTTA

ANNE POHTAMO 60 VUOTTA

Lienen rasittavan usein maininnut olevani Miss universum Anne Pohtamon

luokkatoveri. Istuimme kolme vuotta suorastaan vierekkäin Munkkiniemen

yhteiskoulun lukioluokilla, välissä vain keskirivin ja sen oikealla puolella

olevan rivin välinen käytävä. En siihen pyrkinyt; vielä vähemmän Anne.

Järjestely johtui kai siitä, että kuuluimme oppilaista kunnianhimoisimpiin.

Olin luokkani (ja koko koulunkin) paras oppilas, hän kaunein.

Näin siis keskiarvoilla ja tuomariäänillä mitattuna. Meillä olisi ollut

kaikki edellytykset ällöttävään juppiuteen mutta toisin kävi. Tulimme

molemmat uskoon. Molemmat kokivat myös kolhuja, jotka (toivottavasti)

pitävät päätä hieman nöyremmässä kulmassa. En tosin ole seurannut Annen

elämää sitten kouluaikojen, en liioin käynyt hänen

evankeliointitilaisuuksissaan. Kerran kirjoitin, kun olin eri mieltä hänen

kanssaan siitä, voiko ihminen pelastua kristinuskon ulkopuolelta. Anne

pidättyi vastaamasta.

Ai miksikö jätän seuraamatta? No joistakin yhteyksistä huolimatta pysyimme

vieraina toisillemme jo nuorina. Annella olivat ne omat sporttiset ja

jontenkin hyvin munkkiniemeläiset seurapiirinsä. Sokeuteni ja valitettavasti

myös eräiden muiden ominaisuuksieni takia minut pidettiin niiden

ulkopuolella. Myöhemmin halusin mieluummin itse olla julkkis kuin roikkua

julkkisten liepeillä. Sitä minusta ei tullut. En nykyään haluakaan. Anne

taas taisi saada julkkis-lajia yliannoksen kauan sitten.

Lopulta kaikki tällainen merkitsee hyvin vähän. Uskomisen tapamme ovat yhtä

erilaiset kuin olemme ihmisinä. Siunaavat onnitteluni joka tapauksessa

Annelle, kun täytät tänään 60 vuotta. Voi olla, että taivaassa tavataan.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

AMI HASAN, MUNKKA JA MINÄ

AMI HASAN, MUNKKA JA MINÄ

Istuin roudauslaatikon kannella odottamassa rock-konsertin alkua Hangossa,

kun viereeni asteli mainosmoguli Ami Hasan. Munkkiniemen muistot

syöksähtivät saman tien mieleen, olimmehan kultahammaskaupunginosan koulun

oppilaita kumpikin. Amin veli Mikael oli kanssani samalla luokalla, tuleva

mainosmies rinnakkaisluokalla. Kovin erilaiset toki taustat: Hasanit

tunnetun lääkärin, Jeddi Hasanin poikia, minä yksinhuoltajaopettajan sokea

esikoinen. Emme kehkeytyneet kavereiksi.

Voi miten minä silloin Mikkeä ja Amia kadehdin. He olivat suosittuja poikia

tyttöjen keskuudessa, tykättyjä muutenkin. Minä lähes sokeana, jo silloin

lihavana ja itserakkaana narsistina nautin varsinkin oman luokkani

oppilaiden ehdotonta epäsuosiota. Pidin kai liikaa melua kympin

keskiarvostani, politiikkaakin vouhotin.

Vaikka asemamme poikkesivat noin jyrkästi toisistaan, ei kateutta riittänyt

viimeviikkoiseen Hankoon asti. Oli suorastaan kiva tavata Ami. Vaikka hän on

menestynyt elämässään loistavasti ja minäkin vähintään kohtuullisesti, ei

meistä liene sukeutunut täysiä kusipäitä. Juttu juontui juohevasti,

kumpaakin kiinnosti, miten toinen on seilannut läpi nämä 41 vuotta. Hui

kauheeta, onko siitä jo niin kauan...

Munkkiniemeläistä nuoruutta emme muistelleet. Hyvä niin, minullahan on

sieltä ja siitä ajasta vain tuskaa taskussani. Oli jotenkin palkitsevaa

puhua paljosta muusta. Huomasin haavojen umpeutuneen. Alanko vihdoin antaa

anteeksi itselleni ja koulutovereilleni? Amille tosin ei ole mitään

anteeksiannettavaa. Hän ei kiusannut. Entä jos olisin tavannut jonkun

heistä, joiden suhde minuun täyttää koulukiusauksen tunnusmerkit? Kosto

maistuisi makealta, mutta päätin juuri pidättyä mainitsemasta heidän

nimiään.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

MARJAMATKAILUA

On tullut joskus kehuskelluksi, etten muka pärjäisi päivääkään

kirjoittamatta tekstejä. Nyt sellaisia päiviä on ollut useita. Ja lisää on

roppakaupalla tulossa. Ampaisemme vihdoin loman saaneen Pirjon kanssa maata

kiertävälle radalle. Hänelle lahjoittamani peruutustutka vain

Jetta-Volkkariin ja sitten suunnaksi Sisä-Suomi. Mustikat lienevät saaneet

kauniin sinivärinsä Tohmajärvellä ja Toivakassa, viinimarjat punaisensa

jalasmökkini tanhualla Jämsässä. Asetan avaran ahterini varvikon viereen

vailla pientäkään ajatusta velvoitteista. Poiminkin röyhkeästi vain

istualtani viitsimättä pyllistellä pensaissa, koska näin mustikointi on

mukavampaa. Herukat heilautan ämpäriin sentään seisaaltani. Homma on muuten

terasseilla syömisen, uimisen ja linturetkeilyn ohella keskeisin syy tykätä

kesästä. Marjastuksen ohella tullaan noita muitakin lomalla harjoittamaan.

Onkamon Kangaslampi ja Jämsän Hassinkylän Salmijärvi odottavat.

Tietokone ei mahdu matkalaukkuun. Mahtuisi toki fyysisesti, mutta mielestä

se haukkaisi aivan liian suuren palan. Tulisi väkisinkin kirjoitetuksi eli

tehdyksi työtä. Tulisi samoja pelkoja, ongelmia ja hankaluuksia, joita kone

kotona aiheuttaa. Loma ei olisi enää lomaa vaan se menisi pilalle. Tekniikka

ja varsinkaan atk-tekniikka eivät kuulu marjamatkailijan mukavuusalueeseen.

Saapa nähdä, muuttuuko mieli, kun Marjan päivänä palajamme Tiiratorppaan.

Syöksynkö syvän katumuksen siivittämin askelin aparaatin ääreen vai

viritänkö valitusvirren vaikeuksista. Harmi, kun tuo ilmeinen nero Seppo

Tero on laillani lomalla. Ystäväksi hän Kirsti-vaimoineen tuli viimeistään

sanaseppojen kesäpäivillä viikonloppuna Onnelassa. Olisi ollut kovin mukavaa

saada paikalle myös näkövammaisten parhaimmistoa sanan saralta, mutta jäin

tälläkin kertaa ainoaksi sokeusvaivaiseksi osanottajaksi. Anneli Salmisen,

Esko Väyrysen, Matti Niemelän ja Marjatta Sipakoffin sain sentään tuupatuksi

saliin, kun piilosanakisaa pitämään pyörähdin. Tuntuivat tykkäävän touhusta.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi