AMI HASAN, MUNKKA JA MINÄ
Istuin roudauslaatikon kannella odottamassa rock-konsertin alkua Hangossa,
kun viereeni asteli mainosmoguli Ami Hasan. Munkkiniemen muistot
syöksähtivät saman tien mieleen, olimmehan kultahammaskaupunginosan koulun
oppilaita kumpikin. Amin veli Mikael oli kanssani samalla luokalla, tuleva
mainosmies rinnakkaisluokalla. Kovin erilaiset toki taustat: Hasanit
tunnetun lääkärin, Jeddi Hasanin poikia, minä yksinhuoltajaopettajan sokea
esikoinen. Emme kehkeytyneet kavereiksi.
Voi miten minä silloin Mikkeä ja Amia kadehdin. He olivat suosittuja poikia
tyttöjen keskuudessa, tykättyjä muutenkin. Minä lähes sokeana, jo silloin
lihavana ja itserakkaana narsistina nautin varsinkin oman luokkani
oppilaiden ehdotonta epäsuosiota. Pidin kai liikaa melua kympin
keskiarvostani, politiikkaakin vouhotin.
Vaikka asemamme poikkesivat noin jyrkästi toisistaan, ei kateutta riittänyt
viimeviikkoiseen Hankoon asti. Oli suorastaan kiva tavata Ami. Vaikka hän on
menestynyt elämässään loistavasti ja minäkin vähintään kohtuullisesti, ei
meistä liene sukeutunut täysiä kusipäitä. Juttu juontui juohevasti,
kumpaakin kiinnosti, miten toinen on seilannut läpi nämä 41 vuotta. Hui
kauheeta, onko siitä jo niin kauan...
Munkkiniemeläistä nuoruutta emme muistelleet. Hyvä niin, minullahan on
sieltä ja siitä ajasta vain tuskaa taskussani. Oli jotenkin palkitsevaa
puhua paljosta muusta. Huomasin haavojen umpeutuneen. Alanko vihdoin antaa
anteeksi itselleni ja koulutovereilleni? Amille tosin ei ole mitään
anteeksiannettavaa. Hän ei kiusannut. Entä jos olisin tavannut jonkun
heistä, joiden suhde minuun täyttää koulukiusauksen tunnusmerkit? Kosto
maistuisi makealta, mutta päätin juuri pidättyä mainitsemasta heidän
nimiään.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti