Muuan epäilevä Tuomas kyseli, saako uskoon tullut rauhan vai jatkuuko
myllerrys. Vastasin hänelle näkövammaisten sähköpostipalstalla näin:
Emme ole Tapion kanssa kaksistaan kipuilemassa noiden isojen ja tärkeiden
kysymysten äärellä. Luulen ja jopa toivon, että jokainen kristitty joutuu
kasvotusten omien epäilystensä, myllerrystensä ja sielun rauhattomuuden
kanssa. Uskoontulo toki antaa perusturvallisuutta, mutta levoton sielumme
joutuu hyökkäysten kohteeksi. Hyökkääjä on Saatana, se vanha viekas
vihtahousu, joka askartelee erityisesti ajatustemme kimpussa. Kuten
syntiinlankeemuksessa myös kristityn elämässä vihollinen kysyy: onko Jumala
todella sanonut niin? Näin se kylvää epäilyksen siemeniä meihin. Sanotaan,
että minne Jumala tekee temppelin, sinne sielunvihollinen rakentaa kappelin.
Epäilysten tullessa yksi hyvä keino auttaa asiaa on huutaa kuin se muuan
mies Jeesukselle: Minä uskon, auta minun epäuskoani. Tähän rukoukseen Jumala
vastaa mielellään. Hän antaa meidän, ei useinkaan järjen vaan nimen omaan
tunteen tasolla kokea voimansa, armonsa ja rakkautensa. Meitä rakastetaan
epäilyksistämme huolimatta. Jumala sallii epäilyksen, muttei salli sen
siementen itää. Jos järjen todistuksen johdosta hylkäämme uskon, olemme
tuhon tiellä. Sitä ei Jumala päästä meitä tekemään, sillä Hänen korkein
tahtonsa on pelastaa syntisparka.
Erityisen koviksi käyvät järjen kysymykset kuoleman edessä. Myönnän, että
minunkin on toisinaan vaikea uskoa iäiseen elämään. Silloin tuntuu aina
kamalan pahalta, tyhjältä ja tarkoituksettomalta. On vain yksi keino selvitä
kurimuksesta, rukous. Vaikka usko on vastoin järkeämme, saamme sydämissämme
kokea, että totta se on. Olemme kuin opetuslapsi Tuomas, jonka Jeesus antoi
panna sormensa naulan reikiin. Hieno on virren 513 sana: epäilevät Tuomaat
huomaat parhaiten.
Hannes-pappi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti