JUHLAVAA

En ole erityisen isänmaallinen ihminen. Viihdyn erinomaisesti ulkomailla
eikä ajatus muutosta lämpimämpiin maihin tunnu vaikealta. Erityisen huonosti
taas viihdyn mahtipontisissa, syvää kansallistunnetta tihkuvissa
itsenäisyyspäivän juhlissa.

Saas nähdä, miten käy tänä vuonna, kun ovat kuulemma myöntämässä
meikäläiselle jonkin prenikan. Tunnustus merkitsee pakollista osanottoa
kaupungin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, missä tuo sitten pidettäneenkin.
Kohonneeko rinta, nousseeko peräti liikutuksen kyynel silmäkulmaan? Tuskinpa
vain.

Ja kuitenkin: entäs kun suomalainen on voittanut olympiakultaa ja radiossa
soitetaan porilaisten marssi? Vaikkei urheilijan menestys heijastu siten
eikä täten minun enempää kuin luultavasti sinunkaan elämään, valtaa
tunnekuohu mielen. Se vain on niin juhlavaa; vastustamattoman juhlavaa.

Vähemmän yllätyn lyödessäni jalalla tahtia Hoosianna-virren poljennossa.
Sama vahva, väkisin mukaansa tempaava tunne, sama ylevyys. Mutta
Hoosiannassa on jotain vielä enemmän. Arjen rajat ylittävä pyhän läsnäolon
kokemus miltei pakahduttaa. On jotain valtavaa saada yhtyä täysin palkein
riemun säveliin. Nuotin vierestäkin se minun osaltani menee. Mitä väliä
sillä? Hoosianna-tilassa laulunopettajan tyly tuomio lakkaa kuulumasta
korvissani.

Me tarvitsemme näitä iloja. Harvinaista herkkua ne ovat ja siksikin
tärkeitä. Saa edes muutamaksi ohikiitäväksi hetkeksi heittäytyä tunteen
vietäväksi, saa olla aito ehdoitta ja kokonaan. Jospa sitten taas sen
arjenkin jaksaisi.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi