SUOMI; SOTA; SORTAJAT

On tullut yllättävän vähän palautetta siitä, että sanouduin lehtihaastattelussa irti erityisestä isänmaallisuudesta. Onnitteluja kunniamerkin johdosta satelee sitäkin sankemmin. Vain pari peitettyä näpäytystä on sisältynyt onnen toivotuksiin. Useimmat näkyvät ymmärtävän Suomen valkoisen ruusun merkityksen. Ei sen ritaristoon tulla sotasaavutusten, ei hakkaa päälle-isänmaallisuuden eikä kansalliskiihkoisten lausuntojen ansiosta. Koen valkoisen ruusun nimen omaan rauhan vertauskuvaksi. Rakkauden vertauskuva on SDP:n punainen ruusu, kansalliskiihkon ruusu olisi musta, ehkä aavistuksen siniseen vivahtava.

Näin Sibeliuksen syntymäpäivänä saanen porautua syvemmälle aiheeseen. Pitää tehdä selkeä ero isänmaallisuuden ja kansallismielisyyden välillä. Maataan voi rakastaa - ja niin minä rakastankin - vihaamatta muita maita. Erityisen huolestuttavaa on pelosta kumpuava uho tyyliin Suomi suureksi, Viena vapaaksi. Näemme parastaikaa kansallisen uhon karmeita ilmentymiä monessa maailmankolkassa  ja historian saatossa on ylimitoitettu tunne kuulumisesta tiettyyn kansaan sotien yleisin syy. Vallanhimoiset johtajat lietsovat tuota tunnetta kasvattaakseen hallitsemaansa aluetta ja ottaakseen haltuun tuottoisia tulonlähteitä naapureilta. Hyökkäyssotia, jollainen Suomen jatkosotakin oli, perustellaan ylevillä syillä todellisten pyrkimysten hämärtyessä. Valloittamiamme alueita aina Aunusta myöten jaettiin jo kovaa vauhtia ahneimmille suvuille, ennen kuin vastahyökkäys pakotti Suomen puolustuskannalle.

Entä jos emme olisi puolustautuneet? Muistakaa, ettei historiassa ole jos-sanoja. Olemme esimerkiksi tottuneet samastamaan vaihtoehtoisen kohtalomme Baltian maiden kohtaloihin. Neuvostoliitto miehitti ne ja liitti itseensä. Jos Suomi olisi miehitetty, emme jälkikäteen voi kuitenkaan tietää, miten jatko olisi sujunut. Olisivatko länsivallat rientäneet hätiin? Niillähän oli sellainen aie helmikuussa 1940. Neuvostoliitto ei ollut vallannut Suomea eikä muodostanut konkreettista uhkaa länsimaa Norjan eikä puolueettoman Ruotsin rajoille. Silti oltiin valmiudessa rientää Suomen avuksi. Miehittämällä Suomen Neuvostoliitto olisi ehkä saanut Ranskan, Englannin ja jopa Yhdysvallat kimppuunsa. Puolueeton Ruotsi olisi löytänyt itärajansa takaa Tyyneen mereen asti ulottuvan jättiläisen. Se pääsi sodasta kuin koira veräjästä malmivarojensa ansiosta. Saksalle nuo varat olivat välttämättömät, Venäjällä riittää metallia omasta takaa.

Kaiken kaikkiaan on mahdotonta jälkikäteen sanoa, kuinka tarpeellisia tai tarpeettomia sotamme olivat. Se vain on varmaa, että kaikkien normaalikuntoisten ja tietynikäisten miesten täytyi rintamalle mennä. Jos sieltä karkasi ja löydettiin, tuli ammutuksi. Ei kysytty, oletko mielenlaadustasi isänmaallinen vai kannatatko ennemmin rauhanomaisia ratkaisuja. Arvostan niitä veteraaneja ja invalideja, jotka sotaan pakotettuina kestivät sen leikin. Niitä jotka lähtivät mielellään ja joiden pontimena oli ryssäviha en arvosta, en vaikka he ovat iältään yhdeksissä kymmenissä.

Kaikkein tympeimmältä kuulostaa, kun kansalliskiihko yhdistetään uskontoon. Israelin rikoksia palestiinalaisia vastaan  puolustetaan joissain hengellisissä piireissä ikään kuin juutalaiset olisivat kristittyjä. Oikeasti kristityiksi kääntyneitä on paljon enemmän palestiinalaisissa kuin Israelin juutalaisväestössä. Joskus myös Suomen sotahistoria ja Jumalan tahto liitetään toisiinsa. Pitää kuitenkin muistaa, että vain Vanhan TEstamentin Jumala siunasi sodat. Uudessa liitossa elämme sen yhteydessä, joka sanoi Simon Pietarille: "Pane miekkasi tuppeen, sillä joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu."


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi