Eilen päättyivät ensimmäiset olympiakisat viiteen kymmeneen vuoteen, joita
tuli seuratuksi vain lyhyiden raporttien kuuntelijana. Tokion kesäkisoista
ja siitä Pauli Nevalan kuuluisasta "Kaameasta heitosta" alkaen on tullut
seuratuksi urheilua niin paljon kuin aika on sallinut. Urheiluhan on, kuten
Mark Twain kerran napautti, maailman tärkein sivuseikka.
Syy laimenneeseen kiinnostukseeni on niin häpeällinen kuin oma huono kunto.
Ei tunnu oikealta löhöillä törkeästi ylipainoisena sohvapottuna
kuuntelemassa, kuinka nuoret, terveet ja hyväkuntoiset ponnistelevat.
Toisaalta myös voittamisen kulttuuri on alkanut etoa. Menestyjien palvonta
ja menestymisen himo sävyttävät aikaamme siinä määrin, että liian monet
uupuvat kesken taipalen.
Vaan hiihtoladullapa tapahtui kisojen viimeisenä päivänä jotain valtavan
myönteistä. Nuori kultamitalistimme Iivo Niskanen osoitti paitsi
lähimmäisyyttä myös yhteishenkeä uhraamalla henkilökohtaisen menestyksensä
maanmiehensä Matti Heikkisen hyväksi. Mattihan ei sitten jaksanut loppuun
asti, mutta Iivo teki parhaansa, että kaverin etumatka riittäisi. Hän
hidasti muiden vauhtia ja koki siksi jopa fyysistä väkivaltaa. Tekemättä
niin olisi urhea suksimies kenties taistellut mitalista. Tällainen saa minun
urheiluinnostukseni nousemaan ylös kuolleista.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti