HANNES HANKOON - PUKKAA FILMIÄ

HANNES HANKOON - PUKKAA FILMIÄ

Sokeaa saa Tiiratorpan isäntä esittää elokuvassa, jonka filmaukset alkavat

huomenna Hangossa. Vertaillaan sokean ja näkevien luontoelämyksiä. Miltä

kuulostaa manner-Suomen eteläisimmän niemen kesä Hanskin korvissa; miltä

ttuoksuu, tuntuu, maistuukin? Taikayö-dokumenttia filmattiin kolmen vuoden

aikana. Toivottavasti nyt päästään vähemmällä. Ja vielä toivottavammin

tapaan reissulla tällaisen tytön. Jos niin käy, koen kesän suurimman

elämyksen.

Anita Hegerland: Mitt sommarlov

https://www.youtube.com/watch?v=3XQenCCjkgE

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

MINNA PYYKÖN VIERAANA RADIOSSA

Ellette parempaa tekemistä sunnuntaina keksi, kuunnelkaapa Radio Suomesta

ohjelma nimeltä Minna Pyykön maailma. Minna haastatteli tänä ehtoona minua

Satakieli-kirjani merkeissä. Ohjelma lähetetään su 31. 5. klo 13.30 ja

uusinta samana päivänä klo 21.03. Toimittaja teki hyviä kysymyksiä.

Vastausten laatua olen jäävi arvioimaan, mutta iloinen retki Toukarin

yölaulajapuistoon tuli tehdyksi.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

KERTTUSTEN YÖ

Intiaanivaimon laaksoksi sanotusta, Tiiratorpan lähellä viheriöivästä

pensastosta sen sitten kuulin: suomalaisen lempilintuni viitakerttusen.

Öinen linturetkemme huipentui mestarin sinfoniaan. Viidan lintua parempaa

laulajaa ei luonnostamme löydy muulloin kuin satakielemme sukulaisen,

etelänsatakielen eksyessä Suomen sulo suvehen. Näin käy ikävän harvoin.

Olipa ehtooretkemme muutenkin antoisa. En pitkästytä luettelemalla kaikki

tavatut 39 lajia, mutta muutama mukavuus ansaitsee maininnan. Kerttusista

tavattiin Ryti- ruoko- ja rastas-alkuiset, sekä Levonkurkussa että Levon

Lammella luhtakana sekä (tietysti) kymmeniä satakieliä. Rastaskerttunen on

näillä leveysasteilla hyvin harvalukuinen sorakurkku, satakieli taas

tolkuttoman yleinen. Pelkällä Toukarin/Luotsimäen alueella kuulimme jokunen

yö sitten 36 satakielikoiraan kosiomessut. Kun "herrat" kailottavat siellä

20 metrin välein, hukkuu muu linnunlaulu kuulumattomiin. Minna Pyykkö tekee

siitä huolimatta radio Suomelle ohjelman juuri Toukarissa. Aiheena on

nimittäin satakieli, haastateltavana minä ja syynä tuo kuukausi sitten

julkistettu kirjani. Saadapa ohjelmaan sujautetuksi myös yksi

viitakerttunen, sillä sen sonetit ovat näin ihania:

https://www.youtube.com/watch?v=jZ6ZIeDpREo

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

TIIRASTA EI TIIMAAKAAN

Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen,

pääskysestä ei päivääkään. Lorun tuntee jokainen. Vaan eilenpä käveli

Satakieli-kirjoja myyvän Porinhanskin markkinapöydän luo Siltasen Veikko.

Kertoi kuulleensa vanhoilta Mäntyluodon ja Reposaaren kalastajilta toisen

pyrstön: tiirasta ei tiimaakaan.

Tätä Tiiraa kiinnostaa nyt kuulla, onko jatko tuttu muualla Suomessa.

Lintuopillisesti se on oikein, palaavathan pitkän matkan muuttajat, tiirat,

hieman pääskylajiemme jälkeen. Siltanen kuuli tuon nuorna miesnä ollessaan,

joten vanha sen täytyy olla. Veikko on lähes 80-vuotias ja tapasi Selkämeren

viimoissa ahavoituneet partasuut ammon aikaan Aatamin.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

KYLLÄ KAUNEUS KELJUTTAA

Setvimme Juhan, Päivin ja Pirjon kanssa ensin mainitun Montenegrosta ottamia

kuvia. Hienoja ovat kuvat ja maisemat komeita. Värjättynä kristallina

kimaltaa Välimeri vuoroin taustanaan vuorten lumihuiput vuoroin etelän

kevään vihreä vehmaus. Näissä näkymissä silmä viihtyy.

Niin - ne silmät... Entä ellet näe. Olet sokea ja sinulta kysytään, nautitko

maisemasta. Tahdot olla tuottamatta pettymystä ystäville. Siksi teeskentelet

nauttivasi siitä, että he nauttivat. Olet olevinasi kuin vanhan iskelmän

sokea äiti, jolle tytär kuvailee ympäristön ihanuuksia. Vanhus saa palkaksi

nöyryydestään kimpun orvokkeja, kukkia, joita hän ei näe eivätkä ne juuri

miltään tuoksukaan.

Jos ystävät ovat oikein läheisiä, uskallat olla heille rehellinen. Juha ja

Päivi ovat. Heille ja tietysti vaimo Pirjolle tunnustin, etten minä

oikeastaan Montenegron matkasta nauttinut. Otin sen enemmän työnä, sillä

tahdommehan rakentaa kuvakirjan Juhan upeiden fotojen pohjalle. No joo,

jokin savustettu karppi Skadar-järven rantaravintolassa, alas vuorta

kohtisuoraan syöksyvä vesiputous tai etelänsatakielen öinen sinfonia -

jotain korvalle ja kielelle. Kuitenkin aika vähän, oltiinhan perillä peräti

kaksi viikkoa.

Tiedän sokeita, jotka aidosti iloitsevat muiden näkemästä kauneudesta. Omat

mielikuvat muodostaen he oikein tahtovat kuulla ihastunutta puhetta silmän

iloista. Minäkin tahdon. En mielikuvien enkä nautinnon vaan tiedon vuoksi.

Informaatio on toki tarpeen, jos jotain nähdystä kirjoittaakin aikoo.

Samalla syytän kyllä itseäni. Kyselen, merkitseekö tämä asenne empatian

puutetta, kenties sopeutumattomuutta sokeuteen? Olenko niin itsekäs ihminen,

että lähimmäisen ilo ei ole minun iloni, ellen pysty jakamaan sitä hänen

kanssaan? Mitä mieltä olette?

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Kevättä

Viis siitä vaikka kylmää pitelee. Laulavathan linnut ja ruoho viheriöi.

Pariskunta Tiiran kuulevampi osapuoli, tämä Pirjo-merkkinen kuuli viime yönä

käen kukkuvan Paarnoorissa. Minulle ei sitä autuutta ole vielä kuluvana

keväänä suotu, mutta kunhan kelit lämpenevät, alkaa ao. loispesijä kukkua

monin paikoin. Retkiemme varsiinkin niitä silloin osuu enemmän. Tuo

eilenehtoon käkönen kukkui kaukana. Ei sentään Saimaan rannalla ruikuttanut,

sillä sinne ei vaimonikaan kuulopiiri ulotu.

Vaan nautinpa melkoisesta aamukonsertista äsken itsekin. Tiiratorpan

portailla seisten ja kahvia juodessa kuuluivat seuraavat lajit:

Satakieli

Kirjosieppo

Peipponen

Talitintti

Räkättirastas

Pikkuvarpunen

Viherpeippo

Kalalokki

Laulujoutsen

Kyhmyjoutsen

Nokikana

Naurulokki

Vakiokalustoon kuuluvia mustarastaita ja käpytikkoja ei sillä seisomalla

liikkunut lähistöllä, ei liioin sinitinttiä. Kiva kuitenkin.

Tässä vielä jotain käen ystäville:

https://www.youtube.com/watch?v=K-EthATzWzo

HÄIVÄHDYKSIÄ NELIRAAJAHALVAANTUNEEN ELÄMÄSTÄ

Kirjan kirjoittaja ei ollutkaan se näyttelijä Marja Korhonen. Luulin, että

oli ja siksi poimin äänikirjan kuunneltavakseni. Millainen on ollut

luokkatoverini Turo Heralan äidin ja radiokuunnelmien Noita nokinenän mainen

taival, tahdoin tietää.

Sain tarpeellisempaa. Näyttelijän kaima kirjoitti kirjansa otsahiirellä. Hän

on neliraajahalvaantunut, ei pysty liikuttamaan käsiään eikä jalkojaan, ei

puhumaankaan. Aivorunkotukosta hoidettaessa tehty karmea hoitovirhe vei

42-vuotiaan opettajan tähän tilaan. Hän kirjoittaa kirjain kirjaimelta.

Hidasta se on ja varmaan työlästäkin. Sanapari "kirjoittamisen pakko"

sopiikin Marja Korhoseen todella hyvin. Hänen oli saatava purkaa mieltään ja

toisaalta kertoa uudesta mahdollisuudesta. Toisin kuin 90 prosenttia nuo

vaiheet kokeneista, Marja jäi henkiin. Kiitos varsinkin läheistensä ihanan

tuen mutta myös oman urheutensa hänen arkeensa liittyy jopa iloja. Marja

kertoo niistä, toivosta ja tyytyväisyydestä rohkaisuksi toisille vaikeasti

vammautuneille.

Kirjan henki muuttuu valoisaksi vasta Marjan alkaessa kertoa toipumisestaan.

Alku on kiroiluun ja haukkumiseen asti Jyväskylän keskussairaalan lääkärien

kritiikkiä. Yksi heistä tuomittiinkin hoitovirheestä. Potilaan sanoissa

kirskuu viha mutta katkeraksi hän ei jäänyt. Kuka voisi moittia noin kovat

kokenutta? En minä, sillä leukaperät kiristyvät ja käsi menee nyrkkiin jo

tekstiä lukiessa. En pystyisi antamaan anteeksi sellaisille lääkäreille.

Luottamus sairaanhoitoon Suomessa romahtaisi.

Onneksi Marja Korhonen on päässyt yli kaikkein kitkerimmnistä tunnoistaan.

Hänen Jumalansa on lempeä anteeksiantaja. Vaikka me emme lopultakaan voi

antaa anteeksi kaikille väärintekijöille, Jumala voi.

En luultavasti olisi lukenut kirjaa, jos olisin etukäteen tiennyt sen

aiheen. Teos osoittautui kirjaksi, jota en halunnut mutta jonka tarvitsin.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

EHTOOLEHTO

Äänikirjan äärestä kuului hyvä-huutoja, kun kuuntelin Minna Lindgrenin

Ehtoolehto -dekkareita. Suomalaisen vanhustenhuollon räikeät epäkohdat

näyttäytyvät niissä tavalla, jonka toivoisi olevan paisuttelua, mutta joka

ei sitä valitettavasti ole. Yksityisessä vanhusten palvelutalo Ehtoolehdossa

kohdellaan elämän loppumetrien kulkijoita törkeästi. Rahat pois ja palvelut

minimiin, on päivän sävel. Lindgren valaisee asiaa monin uskottavuudessaan

pöyristyttävin tilannekuvauksin.

Ehtoolehdon asukkaat ovat varakkaan puoleista väkeä, yksi jopa entinen

suurlähettiläs. He voisivat ostaa parasta mahdollista hoitoa ja jopa

mukavuutta. Yksityinen palvelutalo on kuitenkin liikevoittoon tähtäävä

yritys. Kustannuksista säästetään pitämällä henkilökunta pääasiassa

pätkätöitä tekevänä ja pienenä. Kun taloon tulee remontti, muuttuvat olot

niin sietämättömiksi, että asukkaat kahta lukuun ottamatta pakenevat sieltä.

He yrittävät asua eräänlaisena kommuunina suurlähettilään omistamassa

huoneistossa, vaikka ovat yli yhdeksänkymmenen jokainen. Siellä koetaan

yhteiskunnan tarjoamien palvelujen puutteet. Lähihoitajien hirmuinen kiire,

sairaaloiden ylikuormitus ja yleinen piittaamattomuus ulottuvat luo köyhän

niin kuin rikkaankin. Edes rahalla ei voi ostaa ystävällistä ja kiireetöntä

palvelua. Ainoa kiireetön tuntuu olevan ambulanssi.

Vaikka Lindgrenin kritiikki puree, ei tekstissä kuulu turhaa nalkutusta.

Vanhukset ovat sitä paitsi hyvin oma-aloitteisia. He löytävät elonsa

ehtooseen ilojakin. Heikko tukee heikompaa, yhdessä pidetään hauskaakin.

Niin tehdään jopa kuoleman kustannuksella. 94-vuotiaalla voi olla suruja,

mutta harvalla niihin kuuluu enää siinä iässä kuolema. Toivovat vain, ettei

kovin kärsimyksin tarvitse lähteä.

Minna Lindgrenin eloisaa kieltä ja arjen asiantuntemusta sopii kiittää.

Hänen Ehtoolehto -kirjojensa nimet ovat kuolema Ehtoolehdossa ja Ehtoolehdon

pakolaiset. Ne nostattivat heti ilmestyttyään korkean keskusteluaallon.

Kuolema Ehtoolehdossa -kirjasta filmattiin elokuva. Me näkövammaiset voimme

lainata teokset kirjastostamme Daisy-levyinä. Lukija on söpöääninen Helinä

Lillkvist.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

ULKONÄÖN UHRIT

On tutkittu, että yli puolet meistä pitää lihavuutta osittain tai täysin

omana syynämme. Enemmistön mielipide saa vain rajoitetusti tukea

lääketieteellis-fysioloogisesta tutkimuksesta. Esim. ruuansulatukseen ja

suolten pituuteen liittyvät seikat säätelevät tosiasiassa lihomista

vähintään yhtä paljon kuin elämäntavat. Yksi pulskistuu helpommin kuin

toinen.

Asenteet lihavia kohtaan ovat nykyään kovia. Lapset pilkkaavat lihavaa

toveriaan avoimesti, aikuiset hylkivät peitetymmin. Ylipainoisen

mahdollisuudet työ- ja ihmissuhdemarkkinoilla ovat heikommat kuin hoikan ja

sopusuhtaisen. Tämä koskee arvattavasti myös sairalloisen laihoja tai muuten

vain rujoja lähimmäisiämme. Ulkonäkö sysää heidätkin syrjäytymisvaaraan.

Hengellisessä lastenlaulussa leppäkerttu, boa-käärme ja elefantti ylistävät

Jumalaa. Isämme taivainen kas välittää pienistä ja hentoisista, kaikkien

muiden syrjimistä sekä suurista ja kömpelöistä. Ei pöllömpi laulu, sanoo

porilainen.

Hannes-pappi tykkää sananparresta: huonossa repussa voi olla hyvät eväät.

Ihmisen luonne näet ei riipu hänen ulkonäöstään. Liian helposti arvioimme

ihmistä hänen ulkoisten ominaisuuksiensa pohjalta. Lihavien syyllistäminen

on esimerkki tästä. Seuraukset näkyvät turhana kärsimyksenä ja maistuvat

tuskan kyyneliltä. Ihmistä ulkonäön perusteella arvioiva tulee kai harvoin

ajatelleeksi, paljonko hänen pinnallinen asenteensa "normaalista"

poikkeavalle maksaa. Monille se maksaa mielenterveyden, onnettomimmille koko

elämän. Lukemiseksi suosittelen Victor Hugon Notre Damen kellonsoittajaa.

Leppäkerttu, elefantti ja boa-käärme löytyvät tuolta:

https://www.youtube.com/watch?v=VNKy39lL7PE

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

LEHTOPÖLLÖLADY LIHOO JA LAISKOTTELEE

Vein satakieli-kirjan sen teossa auttaneelle Ari Rantamäelle ja sain kuulla

pöyristyttävän tarinan. Sukupuolten tasa-arvosta ei ole lehtopöllön arjessa

tietoakaan. Koiras raataa höyhenet höyryten hiirijahdissa. Se kiikuttaa

kaiken ruuan hautovalle naaraalle . Poikasten kuoriuduttua ravittavien määrä

moninkertaistuu. Naaras näet ei pane tikkua ristiin etsiäkseen evästä

niille. Vain talvisydännä saa pöllöherra huolehtia henkilökohtaisesta

hyvinvoinnistaan.

Naaraan ruokaisia rouvanpäiviä turvatessaan koiras kuluu nopeasti. Rantamäki

kertoi 13-vuotiaaksi eläneestä lehtopöllömatroonasta, joka käytti loppuun

neljä puolisoa. Itse se lihoi laihinta "uhriaan" kaksi kertaa raskaammaksi.

Aviouskollisia eivät pöllöt ole.

Luxusrouvan ja feministin toive-elämääkö? Tuskinpa vain. En usko, että

monikaan ihmisnaaras haaveilee lehtopöllöemännän osasta. Pakko tuollaiseen

joutilaisuuteen suostua on lähinnä vaikeasti vammaisilla. Elämä passattuna

parasiittina tuntuu ihmisestä äärettömän yksitoikkoiselta. Sitä paitsi

hävettää. Tämä on meidän raatajien hyvä huomata seuraavan kerran, kun työt

ja kiireet taas vyöryvät laavavirtain lailla syömään sydäntä.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

ILON JA PELON PÄIVIÄ

Mukavasti mennyttä Montenegron matkaa minä muistelen myöhemmin. Muutama

päivä kotiinpaluun jälkeen on liian varhaista tehdä se. Sitä paitsi

tekeillä, tosin tekstien osalta vielä aloittamatta, on kuvakirja meren ja

vuorten maasta.

Tuo vastaukseksi matkakertomusta pyytäneille. Sellaisen sijasta saatte

kuulla ilon, pelon ja vähän surunkin sanoja. Isäni leski Airi Tyry astui yli

elämää ja kuolemaa erottavan rajan vappuaattona. Airilla oli viimeisinä

vuosinaan surua ja tuskaa. Mies, siis isäni, kuoli ensin, sitten lähti

heidän yhteinen poikansa Vesa, velipuoleni. Airi sairastui syöpään pian

Vesan kuoleman jälkeen. Tauti riudutti ennen niin energisen saksan-opettajan

alle vuodessa tavalla, jota en halua kuvata. Suurta tuskaa oli meidän

lähietäisyydeltä Airin hiipumista seurata. Kunpa ei itseni tarvitsisi kulkea

kohti kuoloa noin. Uskon varassa Airi elämänmatkansa kyllä teki miltei

alusta asti, joten eiköhän hänelle nyt ihmeellistä iloa ole tarjolla.

Taivaallisen ilon näköaloja vilautti iäkäs puhuja vappuaaton

siioninvirsiseuroissa. Puhuimme niissä Pirjo ja minäkin, mutta parhaiten jäi

mieleen vanhan miehen sana: taivaassa on AIVAN toisenlaista. Se on ilo,

koska emmehän voi sanoa tätä maailmaa onnen ja rakkauden paratiisiksi.

Sodan, nälän, puutteen ja sairauden keskellä elää liian moni. Meitä

hyvinvoiviakin ahdistaa usein. Esim. minulta ei tuo sairaudenpelko ota

lientyäkseen.

Puhtaan ilon puolelle kääntyi sitten eilinen vapunviettoni. Porin

rautatieläisten mieskuoron konsertti, torvisoittoa ja ihmisten tapaamista

vappuisilla kaduillamme, Ojalan lihapiirakat torilta ja demarien vappujuhla,

sellaista. Ei minun ilooni ihmeempiä tarvita. Nautin kaikilla

käytettävissäni olevilla aisteilla, sillä kuultavaa, haistettavaa,

maistettavaa ja tuntoaistilla tunnettavaa riitti. Vappujuhlaväkeä syleili

aurinko jopa niin, että lyhythihaisen kotiinjättö kadutti. Tehy:n pomo

Rauno Vesivalo puhui asiaa ja työväenmarssi kajahti komiasti. Minä heitin

kiitosta ylös, että vielä pari tuntia ulkona pelon pyörteestä olla sain.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com

verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi