Setvimme Juhan, Päivin ja Pirjon kanssa ensin mainitun Montenegrosta ottamia
kuvia. Hienoja ovat kuvat ja maisemat komeita. Värjättynä kristallina
kimaltaa Välimeri vuoroin taustanaan vuorten lumihuiput vuoroin etelän
kevään vihreä vehmaus. Näissä näkymissä silmä viihtyy.
Niin - ne silmät... Entä ellet näe. Olet sokea ja sinulta kysytään, nautitko
maisemasta. Tahdot olla tuottamatta pettymystä ystäville. Siksi teeskentelet
nauttivasi siitä, että he nauttivat. Olet olevinasi kuin vanhan iskelmän
sokea äiti, jolle tytär kuvailee ympäristön ihanuuksia. Vanhus saa palkaksi
nöyryydestään kimpun orvokkeja, kukkia, joita hän ei näe eivätkä ne juuri
miltään tuoksukaan.
Jos ystävät ovat oikein läheisiä, uskallat olla heille rehellinen. Juha ja
Päivi ovat. Heille ja tietysti vaimo Pirjolle tunnustin, etten minä
oikeastaan Montenegron matkasta nauttinut. Otin sen enemmän työnä, sillä
tahdommehan rakentaa kuvakirjan Juhan upeiden fotojen pohjalle. No joo,
jokin savustettu karppi Skadar-järven rantaravintolassa, alas vuorta
kohtisuoraan syöksyvä vesiputous tai etelänsatakielen öinen sinfonia -
jotain korvalle ja kielelle. Kuitenkin aika vähän, oltiinhan perillä peräti
kaksi viikkoa.
Tiedän sokeita, jotka aidosti iloitsevat muiden näkemästä kauneudesta. Omat
mielikuvat muodostaen he oikein tahtovat kuulla ihastunutta puhetta silmän
iloista. Minäkin tahdon. En mielikuvien enkä nautinnon vaan tiedon vuoksi.
Informaatio on toki tarpeen, jos jotain nähdystä kirjoittaakin aikoo.
Samalla syytän kyllä itseäni. Kyselen, merkitseekö tämä asenne empatian
puutetta, kenties sopeutumattomuutta sokeuteen? Olenko niin itsekäs ihminen,
että lähimmäisen ilo ei ole minun iloni, ellen pysty jakamaan sitä hänen
kanssaan? Mitä mieltä olette?
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti