Kirjan kirjoittaja ei ollutkaan se näyttelijä Marja Korhonen. Luulin, että
oli ja siksi poimin äänikirjan kuunneltavakseni. Millainen on ollut
luokkatoverini Turo Heralan äidin ja radiokuunnelmien Noita nokinenän mainen
taival, tahdoin tietää.
Sain tarpeellisempaa. Näyttelijän kaima kirjoitti kirjansa otsahiirellä. Hän
on neliraajahalvaantunut, ei pysty liikuttamaan käsiään eikä jalkojaan, ei
puhumaankaan. Aivorunkotukosta hoidettaessa tehty karmea hoitovirhe vei
42-vuotiaan opettajan tähän tilaan. Hän kirjoittaa kirjain kirjaimelta.
Hidasta se on ja varmaan työlästäkin. Sanapari "kirjoittamisen pakko"
sopiikin Marja Korhoseen todella hyvin. Hänen oli saatava purkaa mieltään ja
toisaalta kertoa uudesta mahdollisuudesta. Toisin kuin 90 prosenttia nuo
vaiheet kokeneista, Marja jäi henkiin. Kiitos varsinkin läheistensä ihanan
tuen mutta myös oman urheutensa hänen arkeensa liittyy jopa iloja. Marja
kertoo niistä, toivosta ja tyytyväisyydestä rohkaisuksi toisille vaikeasti
vammautuneille.
Kirjan henki muuttuu valoisaksi vasta Marjan alkaessa kertoa toipumisestaan.
Alku on kiroiluun ja haukkumiseen asti Jyväskylän keskussairaalan lääkärien
kritiikkiä. Yksi heistä tuomittiinkin hoitovirheestä. Potilaan sanoissa
kirskuu viha mutta katkeraksi hän ei jäänyt. Kuka voisi moittia noin kovat
kokenutta? En minä, sillä leukaperät kiristyvät ja käsi menee nyrkkiin jo
tekstiä lukiessa. En pystyisi antamaan anteeksi sellaisille lääkäreille.
Luottamus sairaanhoitoon Suomessa romahtaisi.
Onneksi Marja Korhonen on päässyt yli kaikkein kitkerimmnistä tunnoistaan.
Hänen Jumalansa on lempeä anteeksiantaja. Vaikka me emme lopultakaan voi
antaa anteeksi kaikille väärintekijöille, Jumala voi.
En luultavasti olisi lukenut kirjaa, jos olisin etukäteen tiennyt sen
aiheen. Teos osoittautui kirjaksi, jota en halunnut mutta jonka tarvitsin.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti