Luovuin sitten aikeesta huipentaa syntymäpäiväjuhlat kirjarovioon. Ideana
oli polttaa lähes kaikki myymättä jääneet H. Tiiran väsäämät kirjat Yyterin
yössä 29. kesäkuuta. Ei kovin hyvä idea, sanoi kirjoittajayhdistys
Manuscript 63:n ydinjoukko. Ääniin sekoittui sen verran pettymystä ja
harmia, että hylkäsin sen aikomani protestin.
Huomenna tiistaina 14. heinäkuuta samainen väki kauppaa jäsentensä teoksia
Hallituskatu kympissä, Porissa. Meillä on nyt jopa ulkopöytiä. Myynti on
tosin edellisinä kesinä ollut hitaan puoleista. Yritämme silti. Minä kas en
ole ollenkaan ainoa, jonka tekeleet täyttävät sekä omat että kirjakauppojen
nurkat heikon menekin monumentteina. Mitään vikaa ei heidän kirjoissaan ole,
parempia opuksia "manujen" kirjat ovat kuin jotkin isojen kustantamojen
bestsellerit ikään. Ihmiset vain eivät osta kirjaa nykyisin. Muutaman
nimikuulun opuksia ostavat, meidän "maakuntasarjan" pelaajien eivät. Siinä
syy Tiiratorpan ulkoeteisen laatikkoröykkiöön. Raskaita kirjalootia pois
ikkunaa peittämästä raahatessa sitä miettii, miksi kirjoitin?
No minun tapauksessanihan asia on vähän kuin Pentti Saarikoskella. Yhtä
juoppo en ole, enpä läheskään niin hyvä kirjailijakaan, mutta tämä on samaa:
"ei tunnu hyvältä mennä nukkumaan sellaisen päivän iltana, jona ei ole
kirjoittanut mitään, sillä silloin ei ole ollut mitään päivää." Jonkin
asteen pakkomielle kai tämä on niin hänelle kuin minulle. Sanojen sepitys
rytmittää arkea. Se on melkoinen viipale elämäni sisältöä.
Monien kirjailijoiden toimeentulo riippuu teosten myynnistä. Omani ei riipu,
mutta nuo röykkiöt kolhivat itsetuntoa. Enkö olekaan niin lahjakas kynämies
kuin luulen? Puuttuuko minulta väylä lukijoiden sieluun ja sydämiin? Eikö
tapani popularisoida tietoa maistu kellekään?
Kun synkkää kyselee, tulee helposti pumpanneeksi pään täyteen epätoivoa.
Mieli kapenee ahtaaksi kujaksi hulluuteen. Ainoa tie ulos itserakennetusta
vankilasta kulkee lukijapalautteen kautta. Myönnänkin saavani lähes
päivittäin ihania kiitoksia kansien väliin kantamastani. Merikarvialla
hyväntuoksuinen nainen kapsahti kaulaan, nyyhki lukeneensa kahta lukuun
ottamatta kaikki kirjani. Pitää leikekokoelmaa meikäläisestä kirjoitetuista
lehtiartikkeleista. Sellaisen edessä sitä jo pessimistikin hämmentyy. Juuri
silloin oli yhdentekevää, ostettiin kirjoja tai ei. Eteisen laatikkopinot
lakkasivat hetkeksi näyttämästä konkurssipesältä.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti