KAUNEUTTA KATSOMATTOMAN SILMÄSSÄ

Sopii meidän setviä ilon ja nautinnon lähteitä sokeuden yleisemmällä tasolla. Mistä irrottaa ilon ihminen, jolta näkemisen nautinnot puuttuvat? Hänen ulottumattomiinsa jää hyvin paljon. Vai jääköhän?

Minun ajatukseni asiasta ovat aiempaa valoisammat. Toki sokean edellytykset tavoittaa kuvan, olennon ja maiseman kauneus ovat olemattomat. Taiteen lajeista myös tanssi, arkkitehtuuri, elo- ja sarjakuva sekä julistetaide ovat vaikeat tavoittaa. Lahjakkaimmat sokeat kykenevät kyllä luomaan taidetta näilläkin sektoreilla, mutta tuloksista pääsemme iloitsemaan kuluttajan ominaisuudessa vain vaivoin jos ollenkaan.

Ilot pitää repiä muualta. Musiikki, äänikirjat, radion tarjonta, hyvä ruoka: siinä esimerkkejä asioista, joiden suhteen olemme täysin tasa-arvoisia näkevien kanssa. Samoin liikunnan monet muodot antavat tyydytyksen niille, jotka liikkua tykkäävät.

En enää etsi taidenautintoa sieltä, mistä sen vain vajaasti tavoitan. Suviset lomamatkat suuntautuvat paikkoihin, joissa suu ja korva viihtyvät. Kun Satakunnan museon ystävät retkeilivät Kotkaan, jättäydyin pois tavaransa vitriineihin kätkeneistä kohteista. Kohokohdaksi minulle (ja myös bussikuskille) osoittautui yhteislauluhetki Verlan maailmanperintökohteessa, Kouvolan Jaalassa.

Erittäin ikävältä taas tuntui, kun Porin kulttuurijohtaja Jaana Simula käytännöllisesti katsoen pakotti minut seuraamaan Liisa Nojosen tanssikoulun esitystä. Olen harvoin tuntenut osattomuuteni yhtä kipeänä kuin silloin. Jos edes musiikki olisi ollut elävää, olisi läsnäoloni ollut jotenkin perusteltua. Ehkä joillekuille näkeville on tärkeää kuvitella meidän elävän yhtä antoisaa elämää kuin he itse. Simulan teon takaa kurkistaa, kylläkin aiheeton, syyllisyys  omasta parempiosaisuudesta.

Mitalin kääntöpuolelta löytyy sentään jotain visuaalista. Entisenä näkevänä ja heikkonäköisenä muistan värit ja monet ulkonäöt. Huomaan varsinkin vanhemmiten kuvittelevani ihmiset ja maisemat kauniimmiksi kuin  ne oikeastaan ovat. Ei kotirannan koivikosta irvistä rikottu kaljapullo  eikä ihmisten kasvoissa kukoista finnien, ryppyjen eikä rupien viljelmä. Mielikuvat korvaavat kuvat ja niiden katselu on joskus suurikin nautinto.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

KIRJAROVIO

Näin kirjailijaa riistetään. Piti oikein kiihdyttämällä kiihdyttää itsensä täyteen kaunaista raivoa ennen  kesälomaa, että jaksoi kirjoittaa teille vielä tämän blogisiivun. Eilisestä jäikin sopivan paha mieli polttoaineeksi kiihdytykseen. On korkea aika mennä lomalle pidättyen kolmeen viikkoon edes blogeja vääntämästä.

Tuo eilinen: kahdella kassilla ja pahvilaatikolla kannoin tekeleitäni myytäväksi keskeiselle paikalle, aivan jazz-kadun ja Suomi areenan tapahtumapaikkojen tuntumaan. Viitalan Jaakko ja Kavaston Eero rustasivat mainokset. Kahvia, pikkuleipiä ja suloisia suklaatin paloja pantiin tarjon. Toisilta myyntipöydiltä olisi voinut ostaa Kavaston, Petri Liljan, Leila Tuuren ja Pauli Karmalan opuksia. Ilmaiseksi olisi yhdenkin kirjan ostaja saanut Hanna Valtokiven hyvän romaanin nimeltä Setä Armand. Minun myyntipöytäni vieressä odotti satakunta pehmeäkantista ottajaansa. Jotain ostava olisi saanut sieltäkin poimia haluamansa kaupan päälle.

Nerokas lukija on pannut merkille tuon tuostakin toistuvan konditionaalin "olisi."  Kirjoittajan tulee viljellä tätä ehtotapaa mahdollisimman kitsaasti. Eilisen osalta muoto on kuitenkin pakollinen. Yksi henkilö pistäytyi. Hänkään ei osoittautunut asiakkaaksi vaan ihmiseksi, joka käytti paljon sanoja perustellakseen ostamattomuuttaan. Kaikkein raivostuttavinta ihmistyyppiä siis. Laski varmaan oven takanaan suljettuaan tyytyväisenä, paljonko säästi pidättymällä kirjahankinnoista.

Retkeni jatkui oman puolueosaston, Porin demarit ry:n  hallituksen kokoukseen. Puheenjohtaja Ari Vahalan luvattua ostaa viisi Yyteri -kirjaa osastolle antoi hän vielä luvan myydä niitä läsnäolijoille. En saanut edes ääntäni kuuluviin yhä jatkuneen keskustelun yli. Kirjapinoa vilkaisi kymmenestä yksi: ex-vaalipäällikköni eduskuntavaaleissa Rauli Taimi. Muille ei kirjojani, kenties ei minua itseänikään ollut olemassa.

Eilinen oli kieltämättä pohjanoteeraus. Kirjakaupoissa, museokaupassa ja Yyterin yrityksissä kirjani tekevät kauppansa ihan kivasti. Monien upeiden runoilijoiden ja tyylikkäiden prosaistien laita on huonommin. Kirjailijaliitto tutki pari vuotta sitten jäsentensä tulonmuodostusta. Kävi ilmi, että kirjailija tienaa teoksillaan kaksi tuhatta, luit oikein, 2000 € vuodessa. Sydänystäväni, kirjailija Taina Teerialho kertoi, että naiskirjailijat tienaavat sitäkin vähemmän.

Että ei tekstinteon varaan voi kovin vankkaa taloutta rakentaa. Useimmat meistä pystyvät toimimaan alalla vain seuraavien vaihtoehtojen toteutuessa: kirjoitamme muun työn ohella, hankimme lisätuloja esim. lehtiteksteillä, puoliso tekee oikeita töitä tai olemme perineet rikkaat vanhemmat. Muuan tietokirjailija, ai niin, se taisinkin olla minä, tokaisi: jos saisin lottovoiton, kirjoittaisin kirjoja niin kauan kuin rahat riittävät.

Pohtimatta tässä yhteydessä syitä huonoon tilanteeseen kerron, mitä juolahti mieleen näin aamutuimaan. Sytyttäisimmekö kirjarovion? Täkäläinen kirjoittajayhdistys Manuscript-63 täyttää kuluvana vuonna 50 vuotta. Juhlimme marraskuussa. Entä jos aloittaisimme tai päättäisimme juhlinnan sytyttämällä komean kokon Porin Etelärantaan? Kirjailijat ja pienet kustantamot saisivat heittää sytykkeeksi kaikki varastoissa lojuvat, myymättä jääneet teokset. Noin tulisella paikalla sopii pitää palopuheita.

Ehdotus on tuskin hyvä keino vauhdittaa myyntiä. Oiva konsti päästä eroon varastoista rovio kyllä on. Juu, ja katkeran suloista terapiaa sen puoleen. Toivottavasti et  nyt ajattele, että ne, jotka kirjoittavat romaaneja ovat romaaneja itsekin - py-romaaneja. :d


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

SATA VUOTTA REINO HELISMAAN SYNTYMÄSTÄ

SATA VUOTTA REINO HELISMAAN SYNTYMÄSTÄ

Eräs Eero Vartio kummeksui sitä, että otin puheeksi Repen kuoleman, kun
kuitenkin vietämme hänen syntymänsä muistopäivää. Syy menettelyyni on
yksinkertainen: Helismaan, oikeastaan Heleniuksen syntymä on epäilemättä
ollut vaiherikas tapahtuma niin kuin monet syntymät ovat. Tietoja siitä on
vain jäänyt jälkipolville nirkosesti. Sellainen on ylen tavallista
suurmiestenkin syntymien tapauksessa. Äidit, kätilöt ja mahdolliset lääkärit
harvemmin muistelevat tapahtumasarjaa lapsiveden tulosta uuden eläjän
ensimmäiseen karjaisuun.

Yksi asia Helismaan syntymästä tiedetään melko varmasti. Mies murtautui
maailmaan 12. heinäkuuta 1913 eli päivälleen sata vuotta sitten. Hän ei
tehnyt niin vasta 13. heinäkuuta kuten erheellisesti kirjoitin. Kiitos
koulutoveri Tarmo Kulmaselle, että oikaisit tiedon yksityisesti.

Kaiken uhalla vielä vähän kuolemastakin. Tiedot siihen johtaneen syövän
paikasta poikkeavat toisistaan. Puhutaan keuhko- mutta myös kurkkusyövästä.
Olenpa kuullut sellaisenkin huhun, että syöpä olisi ollut jotain erityistä,
koko maailmassakin harvinaista tyyppiä. Mene tiedä.

Tapio Rautavaaran ja Helismaan välit taisivat palata entiselle, hyvälle
tolalleen Repen viimeisinä aikoina. Ellei näet Reissumies
radiohaastattelussa lööperiä laskenut, kutsui kuoleva mestari hänet
sairasvuoteen äärelle ja ehdotti sitä mainitsemaani näytelmää. Kutsu lienee
ollut poislähtönsä tietävän miehen anteeksipyyntö ja kaunis sovinnon ele.

Heitetääs lopuksi Repeltä laulu, jossa ei kuolla vaikka vähältä kyllä pitää.
Tämä on suosikkini miehen laajasta tuotannosta:

http://www.youtube.com/watch?v=MFPEXBJxx6k

REINO HELISMAAN KUOLEMA

REINO HELISMAAN KUOLEMA

Rillumarei-Repen syntymästä tulee ylihuomenna 13. 7. kuluneeksi sata vuotta. Hän sai elää siitä puolet. Hämmästyttävän tuotteliaan ja verbaalisesti poikkeuksellisen lahjakkaan miehen tekemisiä on analysoitu paljon, joten tahdon kertoa vain, mikä hänessä itseäni on koskettanut lujimmin. Ne ovat vuonna 1965 syöpään kuolleen mestarin viimeiset vaiheet.

Lienee yleisesti tunnettua, että Helismaa sanoitti laulun "aurinko laskee länteen" tietoisena lähestyvästä poismenostaan. Sanoitus kuvastaa toimeliaan, elämänjanoisen rahvaanromantikon haluttomuutta kuolla. Miehen muista, noin viidestä tuhannesta sanoituksesta poiketen tässä soi surun sävel. On raastavan tuskallista lähteä elämän korkeimman riemun riehakkailta tanhuvilta syvään tuntemattomaan.

Uskon Repen setvineen perimmäisiä asioita kuolinvuoteellaan. Sodat käynyt mies hän oli ja tunnusti eräässä radiohaastattelussa, että: "Vaikka mä oon tällanen jätkä, niin kyllä mun täytyy sanoo, että tuli siellä rintamalla monestikin rukoilluksi."

Jos jostakusta, voidaan Reino Helismaasta sanoa hänen työskennelleen loppuun asti. Tapio Rautavaara muisti kaverinsa puhuneen vain muutama päivä ennen kuolemaansa näytelmästä, johon tulisi päähenkilöksi reissumies. Yrittikin panna paperille jotain. Vain käsittämättömiä viivoja ja outoja merkkejä siitä löytyi. Paljon kirjoittanut käsi oli hervonnut kesken tekstinteon.

Niin lähti Repe. Laulut, sketsit, kuunnelmat ja hupailut jäivät. Tykkään valtavasti varsinkin ralleista, jotka mestari itse lauloi. Ääni ei ollut Caruson eikä sävel  Sibeliuksen, mutta lajissaan Repe oli kyllä ylittämätön nero.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

NÄIN UNESSA EHKÄ OIKEAN PANU RAJALAN

En aikonut lukea Hämeenkyrön alfauroksen Katri-Helena -kirjaa "Lavatähti ja kirjamies."  Miksi ruokkia kaltaiseni ö-mappikoiraan ja puolijulkimon kalvavaa kateutta itseään menestyvämpää nais- ym. sankaria kohtaan? Hekumallinen itsesäälini voi muutenkin turhan paksusti. Siinä on rähmäisen ihanaa piehtaroida.

Ei mutta mitäs puhetta tuo tuollainen on? Monet miehet ja kaikki naiset pitävät Rajalaa suurena sikana. Tahtoisinko tosissani yltää hänen maineeseensa kalun haluja itsekkäästi tyydyttävänä Casanovana? Ja miten olisi tuon Katri Helena-asian laita? Viisimiljoonaisen Suomen kansan rakastaman, sinivalkoisen äänen petolliseksi itkettäjäksikö ilmaantua halajan? Saman tien voisin  liittää nimeni eteen tittelin "kansanvihollinen", sillä Katri Helenahan on ollut onnellisesti naimisissa Suomen kanssa kohta 50 vuotta.

Ehken tavoittele juuri sitä puolta Panu Rajalan arjesta, joskin eroottinen eläin minäkin olen. Niin kuin nuoruuteni idoli, rovasti Pentti Hakala tapasi sanoa: "jokaisen terveen miehen haarojen välissä on kymmenen senttiä lihaa, joka ei suostu parannusta tekemään." Kyllä ö-mappikoiraankin alavatsassa vielä jokin värähtää, kun nuoren mansikanmyyjätytön hento kätönen hipaisee kämmenselkää. Ja vaimoni muuten tietää sen.

Panu Rajalan muut ominaisuudet ja saavutukset motivoivat kateuden kyytä luikertelemaan yhä syvemmälle paitani sisään. Henkevä seuramies, sanavalmis keskustelija, älykäs ja ahkera tutkija, painosten kuulu kuningas  - kukapa sanasta itsekin elävä katsoisi nuo määreet ylen. Villa Viehätyksen isäntään ne aiheellisesti liitetään. On se niin väärin, vaikka onkin oikein.

Pelkoni voittaen ja ennakkoasennettani korvalle läimäyttäen sentään luin kirjan. Toisin kuin noin miljoonaa muuta lukijaa minua kiinnosti enemmän kirjamies kuin lavatähti. Olen kas alkanut pitää Katri Helenan lauluista vasta hänen tekopirteän kestohymynsä pirstouduttua moni-ilmeiseksi surun, elämänkokemuksen ja hiljalleen heräävän toivon mosaiikiksi. Hänen tulkintansa "viimeinen kuulutus" on jo aika uskottava. Taisivat vuodet Hämeenkyrön maisemissa raapaista naarmun puhtoiseen pintaan, vaikkei ex-elämänkumppani usko niin käyneen.

Mitä elämänkumppaniin itseensä tulee, tutustuin hänen sympaaattisempaan puoleensa parhaiten nukahdettuani äänikirja tyynyn vieressä. Istuimme professori Rajalan kanssa naamatusten pirttiryhmän pitkillä penkeillä. Pöydän toiselta puolelta kumarruttiin puoleeni. Itserakas ilme oli kadonnut Panu Rajalan sanoessa syyttävänsä itseään usein aiheettakin. Toisaalta mies tunnusti syyllistyneensä moniin suuriin virheisiin.

Kuva hävisi liian pian. Äänikirjan lukija palasi tyynyn viereen ja sanoi miltei samat sanat kuin hahmo äsken. Jotenkin minun tekee mieli uskoa Rajalaa. Se ilme...





Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

ANNA LOMA AIVOILLESI

ANNA LOMA AIVOILLESI

Ryhdyin rasittamaan aivojani kirjoittamalla teille tämän blogin. Teko ei liene kovin järkevä näin parhaaseen loma-aikaan eikä varsinkaan siinä tapauksessa, että tahtoo kehottaa muita olemaan niitä rasittamatta.

Kun silti kirjoitin, syitä on kaksi: Kiti Müllerin haastattelu kesäkuun Tiede-lehdessä ja taipumukseni unohtaa pian, mitä luulen oivaltaneeni. Aika harvoin minä mitään oivallankaan. Jos nyt kadottaisin Müllerin pääsanoman, menettäisin harvinaista herkkua. Menettäisin mahdollisuuden välittää jokseenkin tärkeäksi kokemani välähdyksen sinulle.

Kiti Müller ei ole kukaan muu kuin koulutoverini Kiti Lounasmaa. Isänsä, kylmäfyysikko Olli Lounasmaan tavoin Kiti omistautuu tutkimukselle. Hän tekee laatutyötä aivojemme kestokyvyn ja sietorajan selvittämiseksi. On näet pannut merkille, että yllättävän monet lähimmäiset kärsivät kansanomaisesti sanoen aivoähkystä.

Työ ei rasita enää fyysisesti. Henkisesti se vaatii yhä enemmän yhä useammalta. Jos sinun täytyy työpaikkasi säilyttämiseksi tai uralla edetäksesi kyetä ratkaisemaan sata pulmaa yhtaikaa ja samaa rumbaa jatkuu vuodesta toiseen, olet vaarassa pimahtaa. Aivosi eivät kestä kiirettä, informaation tulvaa ja kilpailua samassa paketissa. Tällainen on kuitenkin tilanne nykyisessä työelämässä. Se, joka uskaltaa ottaa löysin rantein, putoaa pian pelistä pois.

Aivorasitus hiipii salakavalasti. Emme helposti huomaa taudin oireita, joten jatkamme totuttuun, työnantajallekin mieluisaan tehokkaaseen tapaamme. Sitä paremminhan firmalla menee, mitä tehokkaampia, oivaltavampia, dynaamisempia ja ratkaisukeskeisempiä työntekijöitä sen palvelukseen saadaan. Omistajien voiton maksimointi edellyttää itseltään ja alaisiltaan huippusuorituksia vaativaa johtoporrasta. Tuotto revittiin ennen työläisen selkänahasta, tänään se revitään hänen selkäytimestään ja vähän siitä ylös.

Kiti Müller on osoittanut sähköimpulssein tekemillään kokeilla rasituksen lisääntyvän tehtävien vaikeutuessa ja niiden suoritukseen annetun ajan lyhetessä. Seuraukset uhkaavat mielen- mutta myös kehon terveyttä. Esimerkiksi sydänoireet, vatsavaivat, päänsäryt selittyvät usein juuri liian vaativalla työllä. Ihminen on tunnetusti psykofyysinen olento niin, että mieli ja ruumis kärsivät vuorovaikutuksellisesti. Depressio on yleisin liikarasituksesta kirjoitettu diagnoosi, muttei masentunut tai loppuun palanut ihminen voi fyysisestikään hyvin. Hän ei jaksa huolehtia kunnostaan.
Kiti Müllerin työlle ja tutkimukselle on kaikki syy toivottaa mitä parasta menestystä. Hienoa, että professoritason vaikuttaja ottaa, näin olen ymmärtävinäni, sydämenasiakseen auttaa sairaiksi asti kiritettyjä työn raskaan raatajia. Kyse on suuresta yhteiskunnallisesta ongelmasta. Siksi Müllerin tutkimusten soisi herättävän laajenevaa huomiota. Tiede-lehti teki fiksusti valitsemalla hänet tutkijaesittelyyn. Se on nimittäin suurilevikkinen aviisi, jota päättäjätkin lukevat.

Kunpa viisaan naisen neuvot ja varoitukset otettaisiin huomioon siellä, missä työelämän ehdoista päätetään. Aihe ei liene liian pieni käsiteltäväksi työmarkkinaneuvotteluissa. Omistajien olisi syytä muistaa, että kohtelivat ne muinaiset roomalaisetkin hyvin orjiaan. Aivokuorman alle lyyhistyvästä orjasta ei ole aineellista hyötyä tänäänkään.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

KUIN KARITSAN MORSIAN

Paimentyttö ja Anna Rogel-niminen näytelmä ei ollut vieressämme istuneiden rouvien mielestä tarpeeksi hauska. Minulle pari mehevää raumankielistä kommenttia ja kalastajaperheen jäsenten juureva murre kyllä riittivät, Kesäteatteri toiimii näet Rauman naapurissa, Eurajoen  Kuivalahdella. Näytelmän ja esityksen ei ollut tarkoituskaan huvittaa. Sen suuret ansiot liittyvät muuhun.

Nuori kalastaja Erkka etsiytyy paimentyttö Irjan aittaan suviyönä. Seuraa uuden elämän alku, mutta mikä synti ja häpeä se onkaan 1700-luvun Suomessa. Baabelin portoksi ja helvetin tulessa käristyväksi huoraksi haukkuu rovasti tytön, ennen kuin pitkin hampain suostuu vihkimään parin kirkon ulkopuolella. Erkka saa kuulla olevansa lurjus. Nuorten liitto alkaa istunnolla kirkon häpeäpenkissä.

Kaikki melko tavanomaista tähän asti. Niin myös anopin halveksunta. Köyhä miniä saa tuntea olevansa kaikkea muuta kuin tervetullut taloon. Vain aviomiehen rakkaus autaa häntä kestämään.

Ilmeisesti rovastin kovat sanat ja suviyön häpeä panevat paimentytön miettimään tilaansa. Kun samoihin aikoihin kylään leviää huhu kuuluisasta unissasaarnaajasta, Merikarvian Anna Rogelista, taivuttaa katuja perheen lähtemään tätä kuulemaan. Se retki merkitsee naisen kohtalon.

Toisella puoliajalla kalastajan vaimo on jo täysin tempautunut mukaan rukoilevaisherätykseen. Saatuaan unessa itseltään Anna Rogelilta (1751 - 84) lupauksen taivaallisesta autuudesta hän käyttää loppuelämänsä evankeliumin työhön.

Valittu tie on kivinen. Ihmisten pilkka, köyhyys, puute, lopulta kuolemaan vievä tauti uhkaavat murtaa Rogelin opetuslapsen uskon. Maallisen taipalen tukipilari, miehen uskollinen rakkauskin horjuu, kun vaimo juoksee niillä reissuillaan. Rovasti on armoton. Hän tuomitsee kalastajan kotiin kokoontuneen seuraväen konventikkeliplakaatin nojalla häpeärangaistukseen. Kovin tuomio rapsahtaa niissä saarnanneelle päähenkilöllemme.

Lopulta tappava sairaus vie naisen takaisin miehensä syliin. Hän lähtee tästä maailmasta mielellään, onhan Anna Rogel vain 32-vuotiaana siellä odottamassa ja Erkkakin saapuu aikanaan.

Näyttelijät nousivat harrastajateatteritason yläpuolelle. Anna Rogelista huokui hauraan naisen palava pyhyys, paimentytöstä into ja kiihko. Kolmen nuoren naisen yhtye lauloi hengellisiä ja puolihengellisiä kansanlauluja.

Sokeana arvostan näytelmiä, joissa lauletaan ja puhutaan paljon. Kristittynä pidin tavasta, jolla juoni punottiin, mutta eniten hyvin kauniista loppukohtauksesta. Meille jäi toivon näköala. Hengellisesti rakentavia kesäteatteriesityksiä ei Suomen suviehtoissa vilise. Kuivalahden huippusuoritus ansaitsisi kirkon kulttuuripalkinnon.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

EREHTYYKÖ ENKVIST

EREHTYYKÖ ENKVIST?

Itse hän piti sitä mahdollisena huipentaessaan esityksensä Vanhan kirjan päivillä Sastamalassa. Vankat uskonnon ja etenkin kristinuskon vastaiset kannanotot panevat kyllä epäilemään, ettei mies erehtyväisyyydestään aivan varma ole.

Kari Enkvist on harjoittanut jumal-kritiikkiä kauan. Häntä voi jo pitää eräänlaisena ammattiateistina. Tuoreimman kirjansa nimi "Uskomaton matka uskovien maailmaan" toimii kahdella tasolla. Se lienee huolella valittu, sillä viittaahan sana "uskomaton" sekä ihmettelevään hämmästelyyn että henkilöön, joka ei usko.

Kun uskomaton henkilö matkailee uskovien parissa, ei hän tee reissua ilman ennakkoasennetta. Enkvistin yleensä korostama tieteellinen tarkastelu tulee tässä tapauksessa tuskin kysymykseen. Kielteinen perusnäkemys on pakollinen matkaeväs, vaikka se kuinka käärittäisi tieteeltä näyttävään kuoreen. Raaputtakaamme sitä kuorta hieman.

Esitelmässään Enkvist keskittyi asioihin, jotka hänen mielestään osoittavat kristinuskon moraalittomuuden. Hän toi esiin esimerkkeinä lähetystyön ja lapsikasteen. Edellisessä ei kuulemma kunnioiteta kohdemaiden asukkaita. Heidän kulttuuriaan pidetään alempiarvoisena kuin länsimaista sivistystä. Ihmisten vanhat perinteet ja asiantuntemus kiistetään. Kaiken kaikkiaan lähetystyöntekijä neuvoo ylhäältä käsin, miten ihmisen pitäisi elää ja ajatella. Se on moraalitonta. Sen sijaan lähetyskentillä tehtävän palvelu- koulutus- ja auttamistyön Kari Enkvistkin hyväksyy.

On pakko myöntää, että kristillistä lähetystyötä on harjoitettu vakuuttuneina oman uskon paremmuudesta toisiin verrattuna. Vanhojen kulttuurien katsomukset on kiistetty ja pahimmassa tapauksessa niiden edustajat on väkisin taivutettu omaksumaan uudet ajatukset.

   Yhtä totta kuin edellinen on myös se, että lähetystyö on nykyään toisenlaista. Lähtökohtana pidetään arvostavaa suhdetta paikallisiin kulttuureihin. Sosiaalinen ja taloudellinen palvelu, diakonia, on toiminnan keskiössä. Lähetit pyrkivät itse asiassa tekemään itsensä tarpeettomiksi kouluttamalla paikallinen väestö jatkamaan siitä, mihin lähetti lopetti. Tällä varmistetaan, että uskon näkökulma siirtyy osaksi ihmisten turvallista arkea riitelemättä perinteiden kanssa. Toki osa perinteistä on sellaisia, joita suuri osa lähetystysmaiden asukkaistakaan ei enää hyväksy. Esimerkiksi tyttöjen ympärileikkaus eli suoraan sanoen sukuelinten silpominen on tällainen perinne.

Kari Enkvistillä on siis päivittämätöntä tietoa lähetystyön luonteesta. Epäilen, ettei mies ole käynyt katsomassa käytännön lähetystyötä. Muuten hän ei perustaisi kritiikkiään kymmenien vuosien takaiseen tilanteeseen.

Perusvirhe niin Kari Enkvistin kuin muidenkin ateistien ajattelussa on, etteivät he osaa tai halua tehdä eroa uskonnon ja sen harjoittajien välillä. Meissä uskovissa on paljon puutteita. Meitä saa ja meitä pitää arvostella. Emme ole kuitenkaan Jeesuksia. Uskonto voi olla hyvä, vaikka sen edustajat ovat pahoja.

Mitä lapsikasteeseen tulee, katsoo Enkvist sillä riistettävän lapselta valinnanvapaus. Tässä herää kysymys, mitä vahinkoa kasteesta sitten on? Eihän vanhempien tarvitse antaa lapselleen kristillistä kasvatusta, vaikka tämä on kastettu. Kristinuskon sanoma on toisaalta niin lämmin, rakkautta korostava ja turvallinen, että luulisi siihen pohjaavan kasvatuksen olevan enemmän siunaus kuin rangaistus.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi