SOKEAINKOULU - MUISTOINA SORAA JA HUNAJAA
Helsingin sokeainkoulu perustettiin v. 1865 ja lakkautettiin 107 vuotta
myöhemmin. Margit Annikki Peltonen kävi tuota sisäoppilaitosta kymmenen
vuotta oppilaana ja sama määrä kertyi hänelle vuosia sen laulunopettajana.
Annikilta julkaistiin hiljattain kirja nimeltä Elämän yliopistot pisteillä
ja ilman. Teos painottuu sokeainkoulumuistoihin. Se on herättänyt vilkkaan
keskustelun näkövammaisten piirissä. Puheenvuoroni tuohon debattiin on
tällainen:
Tuhoamisleiri Dachhauhun vertasi Suomen sokeat ry:n seminaariin
osallistunut, Helsingin sokeainkoulun käynyt mies entistä opinahjoaan. Mies
ei ole lajinsa ensimmäinen. Kärkevää kritiikkiä kuulee sellaisiltakin
koulun hiljaisilta, joilta sitä ei osannut odottaa.
Suosittelen laulunopettajamme Annikki Peltosen kirjaa lääkkeeksi haavoihin.
Ainakin kaikkien Elna Hannuksen ja Hilkka Brusilan aikoina sokkolaan
joutuneiden näköaloja teos avartaa. Annikki näet valottaa monin
tapauskertomuksin koulun synkkiä varjoja unohtamatta sitä paljoa, mikä oli
hyvää, hauskaa, muistelemisen arvoista. Kolme vuotta sokkolassa lusineena
vien kirjan kirjoittajan itsensä ehdottomasti jälkimmäiseen osastoon.
Nuoreksi ihmiseksi hämmästyttävän hyvin hän ymmärsi kaikenlaisia lapsia,
meitä rasavillejä poikiakin. Annikin suhdetta vaikeasti monivammaisiin voi
sanoa rakkaudelliseksi. Valitettavan monista työtovereistaan poiketen
Annikki antaa näille paljon kärsineille, usein nuorena kuoleville
lähimmäisille täyden ihmisarvon. Vielä enemmän kuin muita meidän sopii heitä
rakastaa. Tapauskertomukset kouristusten runtelemista koululaisista ovat
kirjassa raskainta mutta myös syvimmin vaikuttavaa luettavaa.
Kirjailijana Annikki ei ole paisuttelija. Hän ei liiottele, harvoin edes
värittää. Kerronta saa tehonsa sen selkeydestä. Annikin hyvä muisti ja kyky
hahmottaa tilanteet takaavat kuvien oikeellisuuden. On helppo uskoa, että
juuri niin kävi kuin kertoja muistaa käyneen. Jos tapahtui järkyttävää,
järkytymme; jos hupaisaa, huvitumme. Sydämen lämpö sävyttää joka riviä.
Ainakin minut kirjoittajan myötäsyntyinen hyvyys sai suhtautumaan
lähtökohtaisen sympaattisesti tähän kirjaan.
Ihmiskuvaajana Annikki varoo ylilyöntejä. Hän ei niinkään luonnehdi kuin
valaisee henkilöidensä piirteitä kertomalla heidän tekemisistään. Elna
Hannus ja Hilkka Brusila,kaksi koulunjohtajaa, eivät esiinny pelkkinä
hirviöinä vaan myös molempien kauniimpi puoli pääsee esiin. Tältä osin kirja
on mielestäni jopa parempi kuin aiemmin ylivoimaisesti ansiokkaimpana
sokkolakuvauksena pitämäni Jouko Ekmarkin Nämä puitteet.
Eri mieltä Eero Vartion kanssa olen siitä, että Annikin sokkolakritiikki
kätkeytyisi rivien väliin. Kyllä se pulpahtaa esiin tuon tuostakin ihan
selkeinä paheksuntoina, jopa arvosteluina. Ei Annikki Peltonen hyväksy
suinkaan tapaa, jolla monet opettajat kohtelivat sokeita lapsia ja nuoria.
Jaloillaan hän äänesti pidättyessään jatkamasta laulunopettajan uraansa
Jyväskylän näkövammaisten koulussa.
Teuvo Ruponen, yksi Annikin aikalaisista sokeainkoulussa, väitti taannoin
tällä alueella, ettei opettajakunnan keskuudessa olisi esiintynyt eroa
modernin ja 1800-luvulle takautuvien kasvatusmenetelmien osalta. Hän epäili
minun sekä puhuvan palturia että olevan kyvytön tarkastelemaan asioita
ajanhistoriallisessa perspektiivissä. Vaikka kouluni sokkolassa jäi kolmeen
vuoteen, on minulla vertauspisteitä 60-luvun yleisestä kouluilmapiiristä
ehkä Ruposta enemmän. Kahden opettajan poikana, sekä tavallista kansa- ja
oppikoulua käyneenä oppilaana sain maistaa toisenlaisiakin asenteita kuin
ne, jotka sokkolaa sävyttivät. Mielestäni Annikin upea teos tukee jossain
määrin näkemyksiäni.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti