ARVON MEKIN ANSAITSIMME

 

 
Arvostamani Arvo Karvinen on poissa. Suruviesti hänen kuolemastaan tavoitti 
meidät viime viikonvaihteessa. Kuka Arvo oli, ilmenee muutamasta 
omakohtaisesta muistelostani. Kas näistä:
 
Ensimmäinen ja viimeinen tapaamisemme Arvo Karvisen kanssa liittyi kieleen,
jota en osaa, esperantoon. Karvinen oli opiskelijanuorukainen, kun hän piti
eräänlaista esperanto-kerhoa Helsingin sokeainkoulussa. Oppitunneista hän
sai kipeästi tarvitsemiaan lisämarkkoja opintojen rahoitukseksi.
 
Viimeiseksi jäi kädenpuristus ja pari sanaa maailmanlaajuisessa
esperanto-konferenssissa Porissa. Arvon tunsivat siellä kaikki. Hän oli
korkea päättäjä tuon kielen taitajien järjestöelämässä. Nyt olivat vanhan
vaikuttajan voimat tosin vähissä. En ole varma, muistiko mies, kuka häntä
minun kädelläni tervehti.
 
Näiden kohtaamisten väliin mahtuu lähes viisi vuosikymmentä. En tuntenut
ihailemaani Karvista yhtä hyvin kuin esim. Ari Suutarla, Aatu Moilanen ja
Raimo Tanskanen. Kyllä yhteisiä hetkiä ja retkiä sentään meidänkin suotiin
kokea, suotiinpa aina kertomisenarvoisiksi muistoiksi asti. Milloin
Onnelassa, milloin Seitarannassa, milloin Nkl:n toimitiloissa Arvon tapasin.
Usein oli ympäristö ravintola, kerran juna, kahdesti ulkomaat.
 
Elegantti, sharmikas, kielitaitoinen ja järjestelykykyinen Arvo toimi kauan
liiton pääsihteerinä. Hän vastasi mm. kansainvälisistä asioista. Niissä
merkeissä hän johti silloisessa DDR:ssä, Boltenhagenin lomakeskuksessa
pidetyille Itämeren viikoille tehtyjä matkoja. Kuuluin laumaan kesällä 1975.
Näköjäännettä oli sen verran, että rohkenin tarjoutua janoisen johtajamme
oppaaksi tämän tahtoessa mukavaan juomapaikkaan. Helppoa kuin hevonen:
pitkin dyynirantojahan noita tavernoja ja terasseja oli pykätty vieri
viereen.
 
Vai oliko? Pari kilometriä tallusteltuamme aloimme epäillä asiaa. Täytyi
ihan ottaa kiinni kaksi edellämme lastenvaunuja työnnellyttä deedeeärrätärtä
ja kysyä, missä lähin janonsammutusyksikkö sijaitsee. Rouvat ilmoittautuivat
ystävällisesti oppaiksemme.
 
Nyt juomapaikka löytyikin nopeasti. Siellä jopa myytiin herkullisia
kanansiipiä, jollaisen Arvo einehti konjakin, minä muistaakseni parin
vodkapaukun kera. Kun kana oli kaluttu, tuli eteen uusi ongelma: miten
täältä pääsee majapaikkaamme, Blinden Kurheimiin. Kysyimme juomanlaskijalta.
'Tuosta portin pielestä lähtevää tietä vasemmalle", ilmoitti poika ja
täydensi: "Sinne on noin 50 metriä."
 
Mutta en minä aina Arvon kuullen epäonnistunut. Näkövammaisten
kulttuuripäivillä Vaasassa lämmitti mieltä eniten elävän legendan tunnustus:
"Olet sinä melkoinen kulttuurimies." Olin voittanut puhekilpailun, tullut
huumorisarjassa Inkeri Kauppisen jälkeen toiseksi ja saanut kehuja
radio-ohjelmastani itseltään Martti Silvennoiselta.
 
Hyväksi laulumieheksi ja monenkin naisen unelmaksi sharmööri Karvinen
tiedettiin. Hänen köllinimensä oli liikkumissani piireissä Monsieur Carvin.
Kyllä riitti vaimollani naurua, kun hän Kastrupin lentoaseman verovapaassa
myymälässä näki partavesipullon, jossa luki "monsieur Carvin." Vaimo ei
kuulunut niihin moniin, joita Arvo Karvinen tervehti puolen vartalon
laajuudelta.
 
Minun ei tarvitse tyytyä huhuihin tietääkseni miehen seikkailijapuolesta.
Pyhimys ei arvo ollut, liekö meistä kukaan. Voisin kertoa parikin tässä
viestissä mainittuja tapauksia kiinnostavampaa tarinaa, mutten kerro.
Onnelan saunan pukeutumishuoneen nurkassa sitten joskus - kenties...

 

 

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi