Jos tahdotte kuulla oikein mukavan ja minua oleellisesti viisaamman miehen
nimen, ette ylenkatso Esko Lainetta. Tapasin herran, tarkemmin sanottuna
Liedon kirkkoherran, Turun kirjamessuilla viime sunnuntaina. Mies ei pidä
tapanaan kysyä, mitä kuuluu. Minulle hän muotoili asian tähän tapaan: 'Saako
arkkihiippakunnan johtavalta jumaluusoppineelta tiedustella, onko elämänne
ollut viime aikoina kevyttä vai oletteko kyyristellyt painojen all?'
- Muita painoja ei ole kuin tuo vatsan kohdalle kertynyt, vastasin minä.
Siihen Esko Laine,notta vastaukseni ei ollut kovin körttiläinen. Olisi
tietysti kuulunut veisata: 'minä vaivainen oon mato matkamies maan', mutta
kun en ole. Lähes tyhjän panttina tosin kirjamessujen Satakunta-osastolla
istua sain. Yksi kirja meni kaupaksi ja muutama ihminen kävi testaamassa
tietojaan, hekin hurmaavan Ulla Koivulan paikalle raahaamina.
No Liedon kirkkoherra kertoi puolestaan itse viettäneensä aikaa kuolemaa
odotellessa. Kepeästi sanoi, Luojan kiitos. Hetken ehdin jo ajatella ystävän
kantavan kalman mustaa kissaa takataskussaan, mutta nähdessään murehtuvan
muotoni loihe asianomistaja lohduttamaan: 'sehän meillä on edessä ennemmin
tai myöhemmin.'
Kahden kokolailla nykyiseen oloonsa tyytyväisen miehen kuolema-jutustelu
luiskahti höyhensarjaan. Takana on kuitenkin molemmilla isot pohdinnat tästä
maailman tärkeimmästä aiheesta. Muistan jo kahdeksanvuotiaana heränneeni
joka aamu iloisena siitä, etten kuollutkaan viime yönä. Teini-ikäisenä aloin
tarkkailla rutveaa ruumistani sillä silmällä, että joko noutajan merkit
tuntuvat tukalina. Flunssakin oli kuolemantauti ja lääkärikirjasta haettiin
vahvistusta asialle.
Edes uskoontulo ei vapauttanut minua kuolemanpelosta. Olenkin sitä mieltä,
että pelko on yhtä hyvä syy uskoa eli turvata Jumalaan kuin mikä muu
tahansa. Joka pelkää, saa myös lohdutuksia. Kovin mielelläni soisin niitä
sinullekin, minäkeskeisen blogini lukija.
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä koitti sitten noiden lohdutusten
aika. Oli ihmeellinen lokakuun yö Kemiönsaaren Kasnäsissä; lämpöä varmaan
kymmenen astetta, ilma rasvatyyni, 58-vuotias, lihava ja sokea mies
istumassa lomamökin terassilla. Äkkiä hän huomasi itkevänsä. Itsesääli
hyökyi yli, vaikka kaikki oli niin hyvin kuin mahdollista. Ei kolotusta
missään ja maisema niin ihana kuin se vain Saaristomeren rantamilla
tällaisena yönä voi olla.
Miksi ihmeessä lapsettomuudet, romahtaneet unelmat kuuluisuudesta, alkavan
vanhuuden ja rapistuvan kehon ajatukset, niin miksi nämä tällaiset juuri
silloin valtasivat tontin maisesta majastani? Ehkä tehdäkseen mahdollisiksi
vastaväitteet. Kuin Jerry Bockin tevje, se viulunsoittaja katolla, aloin
löytää vasta-argumentteja synkille tunnoilleni. Hyvä ihme, kaikkihan on
tehty! Vaikka nyt salaperäisesti hymyävä suuri hakija saapuisi, en jäisi
velkaa elämälle. Veipä hän ei-olemisen tyhjyyteen tai uuteen oloon uudessa
ruumiissa, voisin katsoa sen tapahtuvan oikeaan aikaan. Paljossa onnistuin,
vielä enemmässä erehdyin. Jälkikin jää, ei lasten vaan kirjojen ja
miljoonien kirjoitettujen sanojen hahmossa. Puoli vuosisataa työtä ja
opiskelua, eikö sen pidä jo riittää?
Nuo ovat itsekkäitä ajatuksia. Omalta kannaltani lähtö on ok., mutta kenties
joku ihminen tarvitsee, kenties olen jollekulle tärkeä, rakaskin. Kunpa
lukijoiden joukossa ei olisi ketään, jonka kuolema olisi kaikille
yhdentekevä. En muuten usko, että sinä sellainen olet. Meidän yhteinen
ystävämme on kaikkea muuta kuin pelottava. Hän kosketti minua Saaristomeren
yössä. Hänen kätensä laskeutuu ystävättömän olkapäälle ja siinä kädesssä
näkyvät vieläkin naulan reiät.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti