OLETKO LUULOSAIRAS?

Ruotsalainen dekkarikirjailija Anna Jansson osoittaa sitovasti, että et ole. Hän ei nimittäin hyväksy koko sanaa; pitää varmaan Molieren näytelmää yhtenä historian huonoimmista klassikoista niin kuin minäkin. Näytelmän päähenkilön, sen luulosairaan, ahdistuksen kustannuksella pidetään hauskaa näkemättä kärsivää ihmistä.

Toisinpa Anna Jansson. Gotlannitar taluttaa kirjansa "unissakävelijä" lehdille oman "luulosairaansa." Muttei Harry Molin mitään luule. Mies on päin vastoin vakavasti sairas, joskin sairauden nimi on eri kuin niiden kohtalokkaiden tautien, joihin hän uskoo kulloinkin sairastuneensa. Se on hypokondria.

Hypokondrikkoa syö milloin syöpä, milloin HIV. Lintuinfluenssat, aivoinfarktit ja eteiskammiovärinät hän tuntee kehossaan. Aluksi tuskin havaittavat oireet paisuvat pirullisen päätelmäketjun seurauksena kolossaalisiksi uhiksi terveydelle, jopa elämälle. Päättelyn aineksista ei tule pulaa, sillä hypokondrikko lukee paljon lääketieteellistä kirjallisuutta. Ja mikäpä luontevampaa, kuin sovittaa median kauhistelemat epidemiat ym. maailmanlaajuiset tappajat itseen. Pokassa lienee ollut pitelemistä tapaamallani lääkärillä, joka kertoi jo kolmen potilaan sanoneen potevansa hullun lehmän tautia. Nämä olivat olleet tosissaan.

Minun ei tarvitse kuvitella, miltä hypokondrikon arki maistuu. Vapauduin vasta nelikymppisenä kauhun kierteestä. Lukiopoikana kävin läpi perusteelliset tutkimukset Marian sairaalassa epämääräisten oireiden takia. Tehtiin laajat kokeet. Sain niistä yhtä hyvät arvosanat kuin koulukokeista, joskin lievää törkeämpää ylipainoa tohtori Paloheimo kehotteli pudottamaan.

Kuntopyörä määrättiin lääkkeeksi. Laite olisi kai kannattanut hankkia. Sen sijaan hankin vuosien varrella mitä mielikuvituksellisimpia tauteja, kunnes vyyhti eräänä helteisenä heinäkuun päivänä räjähti paniikkihäiriöksi, Tietänette, että ihminen pitää kuolemaansa vuoren varmana asiana sellaisen kohtauksen kourissa.

Toivottavasti lääkärit suhtautuvat hypokondrikkoon kuten Anna Janssonin tohtori Andersson. Silloin he ymmärtävät, miten raskass, voimia ja elämänhalua järsivä sairaus on kyseessä. Kyllästynyt, naureskeleva, ylimielinen tai halveksiva asenne pahentaa potilaan tilannetta. Vaikka hypokondrikko hyppää vastaanotoilla yhtenään ja vaikka hänelle tehdään sadat kokeet, pitää ottaa huomioon myös "kunnon" sairauden mahdollisuus. Kuinkahan moni diagnoosi on jäänyt tekemättä ajoissa siksi, ettei vastaanoton vakiovierasta ole enää otettu todesta.

Itselleni ei käynyt kovin köpelösti. Ystävien ja suorapuheisten lääkärien ansiosta vapauduin hypokondriasta, Luojan kiitos. Uskonpa, että tästä taudista kärsiviä auttaa jo se, että heille kerrotaan kiusaajan oikea nimi. Tunnistamalla tilanteemme saamme välineitä käsitellä sitä. Apu voi joskus olla yhden lauseen mittainen.

Hannes Tiira



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

BONGAILUA HYVÄN SÄÄN AIKANA

Eilen ja tänään on sitten Suomen pihoilla bongailtu lintuja? Vai onko? Alun perin bongaus tarkoitti jotain aivan muuta kuin lintujen tarkkailua. Termi luotiin kuvaamaan niiden lintuharrastajien toimintaa, jotka keräävät pisteitä eli pinnoja maahamme eksyneistä tai muuten harvoin tavatuista lajeista. Kun bongari saa tietää, että jossain on havaittu tuollainen laji, ei hän epäröi rientää katsomaan sitä. Hän ajaa satojakin kilometrejä havaitakseen itse sen linnun. Jos reissu onnistuu, voi bongari iloisena kirjata uuden pinnan tililleen.

Vain tätä tarkoitti bongaus  vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ensin sanan merkitys laajeni koskemaan kaikkea lintuharrastusta ja pian senjälkeen mitä tahansa havainnointia. Alettiin bongata tuttuja väkijoukosta, levyjä youtubesta, autojen rekisteritunnuksia jne. Alkuperäinen merkityskään ei unohtunut, onhan esimerkiksi bongariliitto, mutta se hukkui yleisen bongausvimman viidakkoon.

Ne lintuharrastajat, jotka eivät bongaa, yrittivät aluksi estää sanan leviämisen. Korostettiin, etteivät suinkaan kaikki lintuihmiset ole bongareita. Yritys vain näyttää epäonnistuvan. Tehtävä oli ylivoimainen. Kun näet kansa alkaa jotain sanaa suosia, ei sitä pidättele mikään. Äkkiä kaikki puhuivat bongaamisesta viis veisaten sanan varsinaisesta merkityksestä.

Ymmärtääkseni me lintuharrastajat olemme antaneet periksi. Tätä ilmentää mm. se, että keskusjärjestömme Birdlife Suomi nimesi suurimman vuotuisen lintutapahtuman pihabongaukseksi. Ei  pihoilla mitään bongata, tarkkaillaan vain ja lasketaan lajeja sekä lukumääriä, mutta pihabongaus tuo nimi nyt on.

Täytyy silti myöntää, että korvissani rapsahtaa joka kerta vieras ääni, kun minua sanotaan bongariksi. Kotkan osa harrastuksestani on näet muuta kuin havaintopinnojen keruuta. Ei aikani eivätkä rahani riitä suuren luokan bongaukseen. Joissain rajoissa olen tosin sitä harjoittanut.

Pihabongaukseen poiketakseni ilmaisen iloni sekä päivän säästä että lintujen lukuisuudesta. Tiiratorpan pihalta Porin Pihlavan Halssissa erottui tänä aamuna klo 9.03:n  ja 10.03:n välisenä aikana esimerkiksi 90 urpiaista ja 40-pyrstöinen parvi sekä viherpeippoja että vihervarpusia. Eri lajien edustajia huomattiin kymmenen. Lauhassa ilmassa vierähti tunti rattoisasti. Kaikkiaan lintuyksilöitä tavattiin 188 kpl.



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

VIHAISEN LINNUN LIHAAKO?

Päivän porilainen jymyuutinen on, että tänne tulee sekä 2500 katselijaa ja kuuntelijaa vetävä konserttihalli että Suomen ensimmäinen Angry birds-ravintola. Halli pystytetään Kirjurinluotoon. Ravintola mahdutetaan torin ja Salinin aukion väliin, entisen Satakunnan urheiluliikkeen paikalle.

Hyvää konserttihallissa on mielestäni se, ettei taloon törsätä sentin senttiä veronmaksajien rahaa. Liike-elämä rakentaa pytingin. Siellä voidaan pitää isoja konsertteja ympäri vuoden ja sisäkonsertteja jatsien aikana. Kiertolaiselämä vaihtelevissa jazz-tiloissa päättyy. Uskon tämän, sen Angry birds-ravintolan ja Puuvillan alueelle tehtävän jokikeskuksen virkistävän kaupunkia melkoisesti. Ympäristön kannalta ne eivät ole ongelmia, sillä Kirjurinluotokin  on ihmiskäden jo kauan sitten koskema paikka. Lisää rakennuksia ja huvialueita sinne ei kyllä mahdu.

Yksi asia mietityttää. Millä tavoin Angry birds-ravintola erottuu muista ruoka- ja juomapaikoista. Sisältääkö ruokallista voittopuolisesti kalkkuna-aterioita. :) Jokainen kalkkunoita kasvattanut tietää, että ne ovat varsin vihaisia lintuja.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Hengen hedelmiä

Luimme tänään Raamattupiirissä Paavalin kirjettä galatalaisille. Viidennessä luvussa todetaan mm., että vapauteen Kristus vapautti meidät ja annetaan kehotus rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä. Siellä on myös luettelo hengen hedelmistä. Niitä ovat esimerkiksi ilo, rauha, lempeys, ystävällisyys ja itsehillintä.

Käydyssä keskustelussa todettiin, että näitä harjoittamalla ei saa yhtä paljon mainetta ja kunniaa kuin omaamalla toisen hengen hedelmien luettelon armolahjoja. Kielilläpuhuja, profetoija ja varsinkin rukouksellaparantaja on kuuluisuus vähintään omassa yhteisössään, usein laajemminkin. Vaarana on ylpistyminen.

Mielestäni meidän kannattaa tavoitella tämän galatalaiskirjeen mukaisia hengen hedelmiä jopa ahkerammin kuin armolahjoja. On toki hienoa, jos ns. yliluonnollisia armolahjoja saamme muttei ole lainkaan vähäpätöisempää saada ilon, rauhan, lempeyden ja itsehillinnän tapaisia lahjoja. Niillä voi palvella lähimmäistä ja Jumalaa.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Kun allaoleva kirjoitukseni oli luettu Satakunnan Kansan mielipidesivuilta, alkoi yhteydenottoja sadella. Kertoivat, että nuuttiseurueita, tosin niitä lapsivaltaisia, ei perinteisiä, kyllä liikkuu Porin puolessa vielä. Ystäviemme Klaus ja Päivi Löfmaninkin luona oli käynyt Nuutteja peräti kymmenen.

Hyvä tietysti noin. Koska seurueiden tie ei kolmeen vuoteen ole johtanut Tiiratorppaan ja koska tekstiin sisältyy aloite, julkaisen sen nyt myös blogissani.

Eli näin:

Paha Nuutti kuuluu vievän joulun. Kunpa veisikin, mutta kun mokoma sarvipää
ei pysy enää tehtäviensä tasalla. Nuuttiseurueita, niin hyviä kuin pahoja,
tapaa esimerkiksi Meri-Porissa ani harvoin. Meillä Tiiratorpassa on petytty
neljänä Nuuttina peräkkäin. No maistuvat lakut ja enkelikarkit omassakin
suussa.

Soisi perinteen sentään jatkuvan. Viime aikoinahan seurueisiin on kuulunut
lähinnä lapsia. Söpön typäköitä pupu- leijona- ja lumiukkoasuissaan he toki
ovat, mutta  jokin vanhemmasta traditiosta tuntuu myös elvytyksen
arvoiselta. Enkä nyt tarkoita taloihin väkivalloin tunkeutuvia, kestitystä
karjuen kerjääviä, humalahakuisten ongelmanuorten räyhäremmejä, jotka
potkivat perheet pakkaseen saadakseen juoda jouluoluet ja särkeä piirongin.
Jääköön se luettavaksi paikallishistorioista. Hieman himmaten tuosta
sukeutuisi tosin aihe näytelmälle. Kont akti, Otava ensemble tai peräti
Rakastajat - miten passais?

Porissa on kauan etsitty talvitapahtumaa. Ehdotin taannoin jotain Ilmari
Holmlundiin liittyvää, hänen antamiensa valmiiden piirustusten mukaista
riehaa. Juhana-herttuan liepeillä on ollut jotain kaupunkioikeuksien
saamispäivänämme 8. maaliskuuta. Oikein eivät ole nämä aloitteet  ottaneet
kipinää.

Nuutti on tietysti aika lähellä joulua ja Kokemäen Henrikin juhlia mutta
kyllä sen merkeissä
tervetullutta härkäviikon tappoviihdettä, kenties hieman matkailuakin tänne
päin Suomea saataisiin. Paikkakunnan ei tarvitsisi välttämättä olla Pori.

Hannes Tiira
Historiafriikki
Pori

blogi: tiirakirat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

KURRE KIITTÄMÄTÖN

Lintujen talviruokinnallamme käy parhaastaan kolmekin oravaa. Emme ole
pörröhäntöjä sieltä pois karkottaneet, emme liioin hankkineet oravasuojattua
ruokintalaitetta. Tarvitsevathan ravintoa talvella viiksekkäät jyrsijätkin.

Nämä kolme oravaa edustavat sukunsa ovelinta ydintä. Eivät näyttäydy
vahingossakaan samaan aikaan, kun automaatilla käy tiaisia, viherpeippoja,
puukiipijöitä ynnä muita mieluisia ruokavieraita. Harvinaisen
pähkinänakkelin hyödyntäessä auringonkukansiemenapajaa pysyttelivät
tupsukorvat visusti loitolla.

Vaan annas olla, kun tarkkailijan silmä välttää: Silloin ei kestä Usain
Boltin sadan metrin juoksuun käyttämää aikaa, ennen kuin kurret saapuvat.
Hyvästi auringonkukansiemenet ja hyvästi varsinkin pähkinämurska. Linnuille
ne oli varsinaisesti valmistettu, mutta syökää nyt vaikka ahmatteja olette.

Kylmänä toissatalvena koetin moneen kertaan saada tulen syttymään saunamme
padan alla. Yritykset vetivät joka kerta vesiperän. Ne vetivät sen
kirjaimellisesti, sillä märkä  pesänkatto tiputteli vodaa klapien päälle.
Montako tulitikkurasiaa menetin epäkohdan takia, enpäs muistakaan.

Lopulta pettivät tulenvirittäjän hermot. Karjaisin vaimolleni, että nyt
tästä probleemasta helvetti otetaan selvä. Pitäähän bastuun saada lämpöistä
vettä, kun ei sitä mökin sisältäkään viitsi tänne ämpäritolkulla kiikuttaa.

Kutsuttiin sitten nokisutari. Äijä työnsi tunkkinsa hormiin ja kas: kaikki
tiivisteethän sieltä puuttuivat. No siis, lähes kaikki. Muutama
kurrenkynsien jälkiä vilissyt repale paljasti syyllisen. Siemenillämme ja
pähkinöillämme lihoneet oravaiset pitivät Tiiratupaa näköjään täyden
palvelun talona. Ensin ruoka ja päälle muhkeat pesätarpeet. Kiittämättömyys
ei ole vain maailman vaan myös sinisilmäisten linnunruokkijoiden palkka.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

YLLÄTYSPARI TOPELIUS - ULVAEUS

Mitä yhteistä on Maamme-kirjan, Välskärin kertomukset ym. kansallisia tarinoita kirjoittaneella Zachris Topeliusksella ja Abba-legenda Björn Ulvaeuksella? Vastaus hätkähdyttävään kysymykseen saatiin toissapäivänä Radio Suomesta. Kadonneen levyn metsästäjä Pasi Hiihtolalla näet välähti. Miehethän askartelivat saman runon kimpussa. Topelius 1800-luvulla, Ulvaeus selvästi myöhemmin kertoi Koivun tarinan.

Alkuperäinen runo "Björken" juoksi paperille satusetämme mustekynästä. Abba-sankari, joka tosin tuolloin oli vasta Hepstars-muusikko, löysi sen ja sai idean. Tuostapa laulu. Hieman vain muutat sanoja säveleen sopivammiksi ja kas: juttu on valmista lyriikkaa jonkin Hootenanny-yhtyeen levytettäväksi.

Yhtye löytyi helposti. Ruotsalainen Hootenanny singers lauloi vinyylille kappaleen nimeltä Björkvisan. Sama porukka tuli tunnetuksi muistakin suomalaisyhteyksistään, sehän levytti kaksi kappaletta peräti äidinkielellämme. Gabrielle-nniminen nousi Pohjanlahden tällä puolen listojen keulapaikoille asti. Björkvisanin levytti sitten suomeksi Finntrio nimellä Koivu.

Niin Björkvisa kuin Koivu ovat kadonneita levyjä myös minulle. Eivät löydy yötuopinkaan pohjalta. Harmi, sillä tarina ja sävel ovat surullisen kauniit.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

KARU KOSKETUS - TALVILOMA KÖKARISSA
Viima vastainen vie yli kylmän kallion
Siinä katajaisen saaren malli on

Vaikka Ahvenanmaan Kaakkoiskulmassa kyyhöttävä Kökar on Suomen eteläisin kunta, kertovat nuo tunnetusta iskelmästä mukailemani säkeet karua kieltä sen talvesta. "Etelänmatkamme" ei suuntautunut Kanarialle eikä Karibialle. Kökarissa viime viikko vierähti ja ystävät ihmettelivät. Tutuimmat ja ekstrovertit kysyivät: Miksi ihmeessä?
Keskiviikkona, kun tuuli tuiversi kolmatta vuorokautta yhtä soittoa ja pakkanen pureksi lintumiehen käsiä kankeiksi, aloin asettaa saman kysymyksen itselleni. Kommandopipoa muistuttava villapipon ja -kaulaliinan kyhäelmä kasvoilla koetin saada tolkkua, kuuluuko katajikosta ääniä. Kiipeily jään nuolemilla kallioilla lähenteli tyhmänrohkeutta. Yksi varomaton askel liian liukkaaseen kielekkeeseen ja kas... Onneksi sitä ei tullut otetuksi.

Niin, se kysymys: Miksi jokin Kökar? Miksi yleensäkään Ahvenanmaa napatalven notkelmassa? Kökar on kyllä maakunnan mielenkiintoisimpia kuntia. Paitsi että se tosiaan on maamme eteläisin (59 astetta 55 minuuttia pohjoista leveyttä) pitää ainakin kaksi seikkaa mainita - kaksi äffää: vanha ja ajankohtainen.

Fransiskaaniluostarin rauniot ovat paikan päänähtävyys. Monasteri perustettiin Hamnön saareen keskiajalla. Emme liene unohtaneet, että alue, jota nyt sanomme Suomeksi, kuului Ruotsin osana nelisen sataa vuotta katoliseen Eurooppaan. Sekä fransiskaanit että dominikaanit rakensivat tänne luostareita. Joskin molempien järjestöjen mainetta varjostaa sekä ristiretkien että inkvisition ilkeä historia, jaksan uskoa kaiken sellaisen jääneen kauas Kökarista. Näin tuulten pieksemälle, elämän kovat ehdot sanelevalle saarelle purjehtineet munkit suostuivat köyhyyteen. Vain kalastus ja pienimuotoinen karjanhoito tulivat kysymykseen. Kökariin kuuluvassa naapurisaari Hällsössä on nyt kyllä peltojakin. Tapasimme yhden sellaisen yllä kaarrelleen hiirihaukan.

Kökarin ajankohtaisempi F  on Finlandia-palkinto. Uusin voittaja, Ulla-Lena Lundberg syntyi ja eli lapsuutensa Kökarin pappilassa. Palkintoon oikeuttaneen kirjan nimi on sopivasti Is eli jää. Tapahtumat sijoittuvat juuri Kökariin, sillä kirjan päähenkilö on kirjailijan isä, pienen pitäjän pappi.

Lomakohteemme valinta ei liity Lundbergiin eikä luostariin. Kumpaankin olemme tutustuneet aiemmin, ensin mainittuun tosin kirjojensa kautta. Luostarin rauniot ja Kökarin sievä, pieni kirkko käveltiin läpi ensimmäisen kerran kolmisenkymmentä vuotta sitten. Nyt kaipasimme lepoa ja linturetkiä. Halusimme päästä paikkaan, johon harva osaa talvella kaivata. Avoin meri ja lumeton maisema olivat sentään ehtoina.

Toiveemme toteutui täydellisesti. Lienemme olleet kunnan ainoat turistit viime viikolla, meri päilyi jäättömänä monin paikoin eikä peltoaukeilla näkynyt paljon lunta. Kun sää torstaista ja varsinkin perjantaista alkaen parani paljon, alkoi lintuhavaintojakin kertyä. Ålands trafikenin Skiftet-laivan lähtösataman edustalla soudelleet 440 heinäsorsaa, kymmenkunta telkkää, tukkasotkaa, isokoskeloa ja kyhmy- sekä laulujoutsenta toivottivat meidät tervetulleiksi takaisin. Siihen toivotukseen on helppo vastata lupaamalla palata.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

LIITOKURRE PÖLLÖNPÖNTÖSSÄ

Lintuverkossa avattiin tarinatuvat aiheesta pöntöt. Osuuteni siihen on tällainen:

Teksti alkaa

Pitäähän tähän keruuseen osallistua, jos ei muuten, niin siitä ilosta, että
Suomen paras radioääni ja mieliluontokirjailijani on vihdoin tarttunut
verkkoon. En ole huomannut Juhan aiemmin kirjoittaneen tällä foorumilla.

Ainoa maininnan ansaitseva pönttökokemukseni ei liity tiaisiin, eipä ehjästi
edes lintuihin. Pöllöihin sentään kuitenkin, pöllöihin ja jyrsijöihin.

Edesmenneiden appivanhempieni kesämökillä, Vehkalahden Kannusjärvellä oli
myyräongelma. Kaiken, minkä Päivi-anoppi yritti saada kukoistamaan
kukkapenkissään, popsivat myyrät liiveihinsä. Ei väliä, kasvoiko kasvi
sipulista vai siemenestä, menestys jäi heikoksi vuosi toisensa perään. Aika
ajoin tuntui, kuin Kaakonkulmalle olisi kotiutunut maamme tusinasta
myyrälajista puolet, kun jo kenttäsellainenkin myyräntöistä yllätettiin.

Kaiken istutetun ne siis söivät.  Ylenkatsoivat vain lupiinia ja
harjaneilikkaa. Näitä sinänsä komeita kasveja anoppi ei ollut istuttanut,
joten hänellä oli tuo myyräongelma. Koska välit anoppiin on viisasta pitää
asiallisella tasolla,   halusimme lievittää hänen Tantaloksen tuskia hipovaa
kärsimystään  hilaamalla vehkalahden mökille pöllön pöntön.

Sitten vain vartoomaan asukasta. 90 millin reikä tuskin riittää
viirupöllölle, mutta maistuuhan myyrälounas helmarillekin. Emme päässeet
eikä kukaan muukaan päässyt kuulemaan tuon lajin lyyristä puputusta. Päin
vastoin; appi ja anoppi saivat naapureikseen lisää jyrsijöitä. Kun ensin
mainittu näetsuvena muutamana läksi kesäyössä käymään, vilkaisi hän pönttöä.

Ja kukas suurisilmäinen ruskeanaama sieltä häntä ujosti katsoikaan. Appi ei
tiennyt,ei liioin anoppi. Tällaista olentoa ei ollut aiemmin yhytetty noilla
main. Vasta nisäkäskirja paljasti pöllönpöntön uusien asukkaiden olevan
liito-oravia.

Ainutlaatuistako? Kuulemma ei. Kyllä pöllönpönttö on kelvannut uhanalaiselle
liitokurrelle muuallakin. Onko teillä?

Kysyy Porinhanski

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

ELÄMÄNI KIRJASTOT

Petytte, jos odotatte kirjailijan ylistyslaulua elämänsä kirjastoille. Olen
pienestä pitäen käynyt niissä mielelläni, mutta sitä povitaskun alla
sykkivää, luissa ja munaskuissa hehkuvaa tunnetta, jota sanotaan
intohimoksi, en itsessäni tunnista. Rakkauteni on käytännöllistä laatua.
Arkinen, usein työhön tai opiskeluun liittyvä tarve sanelee suhteeni
kirjastoihin. Vain harvoin avaan ukset niissä viihtyäkseni.

Toki elämyksiäkin on ollut. Varhaisimmissa muistikuvissa näkyy rasavilli
viikari riuhtaisemassa auki sokeain kirjaston ovea Helsingin Kalliossa. Hän
näkee vielä juosta sokeainkoululta yli ensimmäisen linjan Eläintarhantielle.
Uskonpa kaikkien koulun oppilaiden, myös täysin sokeiden,  taittaneen tuon
parin sadan  metrin pituisen matkan.

Kuvan poika siis tempaisee oven auki. Häntä vastaan lehahtaa vanhojen
kirjojen, pahvin, pistepaperin ja pölyisen patinan tuoksu. Pöydän takana
istuu lähinnä riihitontulta näyttävä harmaapää. Iättömän oloinen nainen luo
lempeän katseen tulijaan. Hopeasankaisten lasien alta kuuluu tervehdys:
sinua minä en olekaan nähnyt täällä ennen. Ääni on altto, puhetapa
sivistynyt.

Eikä poika tiedä miten olla. Kontrasti hänen banlonpaitaisen,
tennaritossuisen stadinkundin hahmonsa ja talon ilmapiirin välillä on melkein liian
jyrkkä. Hopeahiuksi huomaa hämmennyksen koska nousee tuolilta, kävelee lattiasta
kattoon kurottuvan kaapin eteen ja poimii ylähyllyltä yhden kirjan. - Pidät
varmaan seikkailuista.

No pidinhän minä. Tykkäsin silloin ja tykkään tänään, lähes puoli vuosisataa
ensimmäisen kirjalainani jälkeen. Teoksen nimi oli muuten Punaisen joen
intiaanit. Matkani pistekirjoituksen salattuun maailmaan oli alkanut.

Koulutoverit kuuluvat käyneen kirjastossa ahkerammin. Riihitonttu, mitä
ilmeisimmin paikan ainoa työntekijä, luki heille ääneen, piti satutunteja,
lainasi isommille oppilaille avokelanauhoja. Mahtoiko tietää kaiken noista
seiniä kiertävien kaapistojen sisällöistä. Paljon mahdollista.

Kosketukseni sokeain kirjastoon herposi kymmeneksi vuodeksi. Palasin
lainaajaksikin vasta Clark & smith-kasettien, noiden penaalinkokoisten,
muovipusseihin pakattujen äänikirjojen aikaan. Käyneeni sokeain ja sittemmin
näkövammaisten kirjastossa en muista sitten poikaviikarivuosien. Niin
Elimäenkadut kuin Iirikset ovat vaihtuneet osaltani aivan toisenlaisiin
kirjastoihin.

Helsingin Munkkiniemen sivukirjasto ei ollut paljon sokeainkirjastoa
suurempi. Päästyäni saman kaupunginosan oppikouluun piipahdin siellä tuon
tuostakin. Milloin esitelmä, milloin paljas lisätiedon jano ajoi nuorta
näkövammaista kirjojen pariin. Oppikirjojen antama tieto ei riittänyt
minulle alkuunkaan, ei varsinkaan historian, maantiedon ja luonnontiedon
saroilla. Munkkiniemen kirjaston ihanin aarre ei tosin ollut kirja. Se oli
liimattu sinitarralla päähuoneen seinään ja oli värikkäimpiä koskaan
näkemiäni kynänpiirtämiä. Tuijotin sokeutuvat silmäni hämäriksi kaikkien
maailman silloisten valtioiden lippuriviä, tihrustinpa lippujen alle
kirjoitetuista teksteistä pääkaupunkien nimiä, maiden pinta-aloja,
asukaslukuja jne. Vastakkaisella seinällä riippuneella Marilyn Monroen
kuvalla ei ollut osuutta asiaan - eihän...

Sokeain kirjastossa työskenteli 60-luvulla yksi henkilö, Munkkiniemen
sivukirjastossa en muista tavanneeni ainuttakaan. Totta Mooses sielläkin on
täytynyt olla kirjastonhoitaja, mutta kiinnittikös tietoa paikan päällä
ahmiva nuorimies sellaiseen huomiota. Ihme, ettei kukaan tullut edes
huomauttamaan minun ja kaverini Tuomaan käytöksestä. Taisimme olla aika
ajoin melko äänekkäitä kirjastovieraita eikä ruokatunnilla Hildenin
konditoriasta ostettu maitopurkki kera nakkipiirakan liene ollut sopivaa
tavaraa kirjastossa nautittavaksi.

Nuoruuteni kirjastot käsittivät oikeastaan vain kirjoja ja lehtiä. Jokunen
karttapallo ja maisemataulu ei asiaa muuksi muuta. Ero nykyisiin
monitoimikeskuksiin on valtava. Näyttelyt, tapahtumat, kirjailijoiden
vierailut, lainausautomaatit ja kokous- sekä oleskelutilat edustavat tätä
päivää. Internet on tottakai arkea, kieli- ja musiikkistudiot yleisiä. Olen
itsekin vieraillut useissa kirjastoissa milloin esiintyjänä, milloin
tilaisuuksien vetäjänä ja pelkkänä osanottajanakin.

57-vuotiaan minun tärkein kirjasto on saanut monimutkaisen, etten sanoisi
kömpelön nimen: Porin kirjasto/Satakunnan maakuntakirjasto.
Kulttuurilautakunnan jäsenenä ja täkäläisen kirjoittajayhdistyksen
puheenjohtajana olen (liian) usein nähty hahmo tuossa paikassa. On pidetty
mm. Pime Cafe ja Unisefin tukikonsertti. Ravintolassa on  johdollani
kirjakahvila kerran kuussa. Tämähän kuulostaa itsekehulta. Sitä se varmaan
onkin, Maksoi ehkä vaivan kertoa, sillä nyt huomaan valehdelleeni. Eikö muka
kirjasto rakas? Kuules herra Tiira, kun sinä et enää selviä ilman sitä.
Olisitko selvinnyt ennenkään?

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

HILJAINEN SOTA

Lumottu niitty-kirjan aarteisiin kuuluu kirjoittajan terävä huomio:
jatkosodan jälkeen alkoi Suomessa toinen sota. Edeltäjäänsä hiljaisempi tuo
taistelu on, mutta pidempi ja laaja-alaisempi. Kirjoittaja tarkoittaa sotaa
kaikkea vanhaa ja kaunista vastaan. Tehoajattelu, taloudellinen
voitontavoittelu ja käytännöllinen hyöty voittavat väistämättä kamppailun,
jossa vastapuolena ovat entisen säilyttäjät. Palkinnoksi ne saavat muovisen
halpayhteiskunnan pakkauksineen, jätteineen, alituisine kiireineen ja
suorituspaineineen. Poissaolollaan  herättää haikeutemme viipyilevä rauha.
Emme voi enää pysäyttään pyörää. Se liikkuu jo liian vinhasti. Miksi koskaan
keksimme sen?

Myönnetään, että osaksi olimme pakotetut tehostamaan tuotantoa. Piti maksaa
sotakorvaukset ja asuttaa siirtoväki. Kansantalous oli pieni ja maa köyhä.
Kovin maatalousvaltainenkin Suomemme vielä sotien jälkeen oli. Kukaan tuskin
kaipaa köyhyyttä takaisin, tuskin nälkää ja epidemioina kansaa kaatavia
sairauksiakaan.

Sirola tahtoo ja minäkin tahdon sentään kysyä, pidettiinkö vanhan
yhteiskunnan purkutalkoissa liikaa kiirettä? Revittiinkö rikki sellaistakin,
mikä teki ihmismielelle hyvää? Emme kai vain antaneet sieluttomien
grynderien tuhota isänmaamme lempeästi hymyileviä äidinkasvoja niin, ettei
keinokuituisen kuoren alta näy enää mitään aitoa, alkuperäistä.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi