ELÄMÄNI KIRJASTOT

Petytte, jos odotatte kirjailijan ylistyslaulua elämänsä kirjastoille. Olen
pienestä pitäen käynyt niissä mielelläni, mutta sitä povitaskun alla
sykkivää, luissa ja munaskuissa hehkuvaa tunnetta, jota sanotaan
intohimoksi, en itsessäni tunnista. Rakkauteni on käytännöllistä laatua.
Arkinen, usein työhön tai opiskeluun liittyvä tarve sanelee suhteeni
kirjastoihin. Vain harvoin avaan ukset niissä viihtyäkseni.

Toki elämyksiäkin on ollut. Varhaisimmissa muistikuvissa näkyy rasavilli
viikari riuhtaisemassa auki sokeain kirjaston ovea Helsingin Kalliossa. Hän
näkee vielä juosta sokeainkoululta yli ensimmäisen linjan Eläintarhantielle.
Uskonpa kaikkien koulun oppilaiden, myös täysin sokeiden,  taittaneen tuon
parin sadan  metrin pituisen matkan.

Kuvan poika siis tempaisee oven auki. Häntä vastaan lehahtaa vanhojen
kirjojen, pahvin, pistepaperin ja pölyisen patinan tuoksu. Pöydän takana
istuu lähinnä riihitontulta näyttävä harmaapää. Iättömän oloinen nainen luo
lempeän katseen tulijaan. Hopeasankaisten lasien alta kuuluu tervehdys:
sinua minä en olekaan nähnyt täällä ennen. Ääni on altto, puhetapa
sivistynyt.

Eikä poika tiedä miten olla. Kontrasti hänen banlonpaitaisen,
tennaritossuisen stadinkundin hahmonsa ja talon ilmapiirin välillä on melkein liian
jyrkkä. Hopeahiuksi huomaa hämmennyksen koska nousee tuolilta, kävelee lattiasta
kattoon kurottuvan kaapin eteen ja poimii ylähyllyltä yhden kirjan. - Pidät
varmaan seikkailuista.

No pidinhän minä. Tykkäsin silloin ja tykkään tänään, lähes puoli vuosisataa
ensimmäisen kirjalainani jälkeen. Teoksen nimi oli muuten Punaisen joen
intiaanit. Matkani pistekirjoituksen salattuun maailmaan oli alkanut.

Koulutoverit kuuluvat käyneen kirjastossa ahkerammin. Riihitonttu, mitä
ilmeisimmin paikan ainoa työntekijä, luki heille ääneen, piti satutunteja,
lainasi isommille oppilaille avokelanauhoja. Mahtoiko tietää kaiken noista
seiniä kiertävien kaapistojen sisällöistä. Paljon mahdollista.

Kosketukseni sokeain kirjastoon herposi kymmeneksi vuodeksi. Palasin
lainaajaksikin vasta Clark & smith-kasettien, noiden penaalinkokoisten,
muovipusseihin pakattujen äänikirjojen aikaan. Käyneeni sokeain ja sittemmin
näkövammaisten kirjastossa en muista sitten poikaviikarivuosien. Niin
Elimäenkadut kuin Iirikset ovat vaihtuneet osaltani aivan toisenlaisiin
kirjastoihin.

Helsingin Munkkiniemen sivukirjasto ei ollut paljon sokeainkirjastoa
suurempi. Päästyäni saman kaupunginosan oppikouluun piipahdin siellä tuon
tuostakin. Milloin esitelmä, milloin paljas lisätiedon jano ajoi nuorta
näkövammaista kirjojen pariin. Oppikirjojen antama tieto ei riittänyt
minulle alkuunkaan, ei varsinkaan historian, maantiedon ja luonnontiedon
saroilla. Munkkiniemen kirjaston ihanin aarre ei tosin ollut kirja. Se oli
liimattu sinitarralla päähuoneen seinään ja oli värikkäimpiä koskaan
näkemiäni kynänpiirtämiä. Tuijotin sokeutuvat silmäni hämäriksi kaikkien
maailman silloisten valtioiden lippuriviä, tihrustinpa lippujen alle
kirjoitetuista teksteistä pääkaupunkien nimiä, maiden pinta-aloja,
asukaslukuja jne. Vastakkaisella seinällä riippuneella Marilyn Monroen
kuvalla ei ollut osuutta asiaan - eihän...

Sokeain kirjastossa työskenteli 60-luvulla yksi henkilö, Munkkiniemen
sivukirjastossa en muista tavanneeni ainuttakaan. Totta Mooses sielläkin on
täytynyt olla kirjastonhoitaja, mutta kiinnittikös tietoa paikan päällä
ahmiva nuorimies sellaiseen huomiota. Ihme, ettei kukaan tullut edes
huomauttamaan minun ja kaverini Tuomaan käytöksestä. Taisimme olla aika
ajoin melko äänekkäitä kirjastovieraita eikä ruokatunnilla Hildenin
konditoriasta ostettu maitopurkki kera nakkipiirakan liene ollut sopivaa
tavaraa kirjastossa nautittavaksi.

Nuoruuteni kirjastot käsittivät oikeastaan vain kirjoja ja lehtiä. Jokunen
karttapallo ja maisemataulu ei asiaa muuksi muuta. Ero nykyisiin
monitoimikeskuksiin on valtava. Näyttelyt, tapahtumat, kirjailijoiden
vierailut, lainausautomaatit ja kokous- sekä oleskelutilat edustavat tätä
päivää. Internet on tottakai arkea, kieli- ja musiikkistudiot yleisiä. Olen
itsekin vieraillut useissa kirjastoissa milloin esiintyjänä, milloin
tilaisuuksien vetäjänä ja pelkkänä osanottajanakin.

57-vuotiaan minun tärkein kirjasto on saanut monimutkaisen, etten sanoisi
kömpelön nimen: Porin kirjasto/Satakunnan maakuntakirjasto.
Kulttuurilautakunnan jäsenenä ja täkäläisen kirjoittajayhdistyksen
puheenjohtajana olen (liian) usein nähty hahmo tuossa paikassa. On pidetty
mm. Pime Cafe ja Unisefin tukikonsertti. Ravintolassa on  johdollani
kirjakahvila kerran kuussa. Tämähän kuulostaa itsekehulta. Sitä se varmaan
onkin, Maksoi ehkä vaivan kertoa, sillä nyt huomaan valehdelleeni. Eikö muka
kirjasto rakas? Kuules herra Tiira, kun sinä et enää selviä ilman sitä.
Olisitko selvinnyt ennenkään?

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi