ELÄMME HÄPEÄKULTTUURISSA

Näkövammaisten keskustelupalstoilla on sellainenkin foorumi kuin Henkinen 
kehitys. Puheen aiheeksi tuolla on viimeksi noussut häpeä. Itsekunnioituksen 
puute ja liian kova kritiikki omia tekemisiä kohtaan ovat tuttuja varmaan 
monille bloginikin lukijoille. Siis muutama sana niistä:

Ongelma koskee satoja tuhansia suomalaisia. Sitä sanotaan
masennukseksi. Depressioon johtava itsehalveksunta onkin yleisin
työkyvyyttömyyttä aiheuttava sairaus nykyään.

Mitä sanotte, jos väitän meidän eläneen vuosisadat häpeäkulttuurissa?
Menetämme itsekunnioituksemme, koska meitä vahvemmat haluavat niin. Ihminen
on helppo alistaa panemalla hänet häpeämään, ei vain tekojaan vaan koko
persoonaansa. Alistajat voivat olla vanhempiamme, opettajiamme,
koulutovereita tai naapurintätejä. Usein on heitä itseään alistettu ja
seisotettu milloin minkäkin huoneen nurkassa. Joko he eivät ole suostuneet
häpeämään tai päästyään eroon omasta häpeästään he antavat vahingon kiertää.
Näin häpeäkulttuuri jatkuu sukupolvesta toiseen. Olisiko tuo sitä, kun isien
(ja äitien) pahat teot kostaantuvat kolmanteen ja neljänteen polveen?
Sellaisen kierteen saa poikki vain rakastamalla. Oikeaan rakkauteen
tarvitaan Kristusta. Hänelle kelpaat epäonnistuneena, itseäsi inhoavana 
maamon mustana marjanakin. Kun olet maahan lyöty, Kristus nostaa sinut 
pystyyn. Me muut taas voimme toimia noina Kristuksen käsinä. Minusta 
jokaisen ihmisen oikeuksiin pitäisi kuulua saada edes kerran elämässään 
kuulla sanat: "tässä sinä onnistuit" ja "Minä rakastan sinua."

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi