KISSANKELLOJEN AIKAAN

Minulla on yksi taivaskokemus,  vieläpä terveenä ja valvetilassa saatu. Minulla oli tapana
kävellä kesäpäivisin kotoani Espoon Mankkaalta Kauniaisiin, kun olin
parikymppinen, äsken uskoontullut nuorukainen. Kahden kilometrin mittaisen
matkan varressa oli yksi paha kohta. Näköni oli tuolloin jo kovin huono
niin, että pelkäsin putoavani tieltä jyrkkää rinnettä myöten alas siihen
syvään monttuun, joka tuossa ammotti. Kaide puuttui eikä penger ollut leveä.

Eräänä aurinkoisena heinäkuun päivänä se pelätty asia sitten tapahtui. Äkkiä
vain tienreuna katosi altani. Tein komean joskin räpiköivän ilmalennon alas
päin. Edes rinteen sora ei rouskunut jalkojen alla, kun mätkähdin johonkin
pehmeään. Vähillä näönrippeillä katse ympärille ja kas, mitä näinkään:
sinistä joka puolella. Minne käänsinkin pään, näin pelkkää sinistä. Istuin
vain lievästi loukkaantuneena ruoholla. Ylläni kaartui taivas, ympärillä
rinne täynnä kissankelloja. Ennen kuin tajusin, mitä ne ovat, luulin hetken
astuneeni elämää ja kuolemaa erottavan rajan yli. Luulin päässeeni
taivaaseen. Halusin jäädä. Näky oli ihanin, minkä koskaan olen nähnyt ja
kaunein, minkä maan päällä tulen näkemään. Oikeassa taivaassa kukkivat
roudankin maat.

Sokeuduin  kokonaan aika pian tuon kokemuksen jälkeen. Tahtoikohan Jumala
sallia lapsensa nähdä edes jotain niin kauan, että sai tuon ihanuuden
hänelle näytetyksi?

Miettii jälkeen päin Hannes-pappi

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi