ARVON MEKIN ANSAITSIMME

 

 
Arvostamani Arvo Karvinen on poissa. Suruviesti hänen kuolemastaan tavoitti 
meidät viime viikonvaihteessa. Kuka Arvo oli, ilmenee muutamasta 
omakohtaisesta muistelostani. Kas näistä:
 
Ensimmäinen ja viimeinen tapaamisemme Arvo Karvisen kanssa liittyi kieleen,
jota en osaa, esperantoon. Karvinen oli opiskelijanuorukainen, kun hän piti
eräänlaista esperanto-kerhoa Helsingin sokeainkoulussa. Oppitunneista hän
sai kipeästi tarvitsemiaan lisämarkkoja opintojen rahoitukseksi.
 
Viimeiseksi jäi kädenpuristus ja pari sanaa maailmanlaajuisessa
esperanto-konferenssissa Porissa. Arvon tunsivat siellä kaikki. Hän oli
korkea päättäjä tuon kielen taitajien järjestöelämässä. Nyt olivat vanhan
vaikuttajan voimat tosin vähissä. En ole varma, muistiko mies, kuka häntä
minun kädelläni tervehti.
 
Näiden kohtaamisten väliin mahtuu lähes viisi vuosikymmentä. En tuntenut
ihailemaani Karvista yhtä hyvin kuin esim. Ari Suutarla, Aatu Moilanen ja
Raimo Tanskanen. Kyllä yhteisiä hetkiä ja retkiä sentään meidänkin suotiin
kokea, suotiinpa aina kertomisenarvoisiksi muistoiksi asti. Milloin
Onnelassa, milloin Seitarannassa, milloin Nkl:n toimitiloissa Arvon tapasin.
Usein oli ympäristö ravintola, kerran juna, kahdesti ulkomaat.
 
Elegantti, sharmikas, kielitaitoinen ja järjestelykykyinen Arvo toimi kauan
liiton pääsihteerinä. Hän vastasi mm. kansainvälisistä asioista. Niissä
merkeissä hän johti silloisessa DDR:ssä, Boltenhagenin lomakeskuksessa
pidetyille Itämeren viikoille tehtyjä matkoja. Kuuluin laumaan kesällä 1975.
Näköjäännettä oli sen verran, että rohkenin tarjoutua janoisen johtajamme
oppaaksi tämän tahtoessa mukavaan juomapaikkaan. Helppoa kuin hevonen:
pitkin dyynirantojahan noita tavernoja ja terasseja oli pykätty vieri
viereen.
 
Vai oliko? Pari kilometriä tallusteltuamme aloimme epäillä asiaa. Täytyi
ihan ottaa kiinni kaksi edellämme lastenvaunuja työnnellyttä deedeeärrätärtä
ja kysyä, missä lähin janonsammutusyksikkö sijaitsee. Rouvat ilmoittautuivat
ystävällisesti oppaiksemme.
 
Nyt juomapaikka löytyikin nopeasti. Siellä jopa myytiin herkullisia
kanansiipiä, jollaisen Arvo einehti konjakin, minä muistaakseni parin
vodkapaukun kera. Kun kana oli kaluttu, tuli eteen uusi ongelma: miten
täältä pääsee majapaikkaamme, Blinden Kurheimiin. Kysyimme juomanlaskijalta.
'Tuosta portin pielestä lähtevää tietä vasemmalle", ilmoitti poika ja
täydensi: "Sinne on noin 50 metriä."
 
Mutta en minä aina Arvon kuullen epäonnistunut. Näkövammaisten
kulttuuripäivillä Vaasassa lämmitti mieltä eniten elävän legendan tunnustus:
"Olet sinä melkoinen kulttuurimies." Olin voittanut puhekilpailun, tullut
huumorisarjassa Inkeri Kauppisen jälkeen toiseksi ja saanut kehuja
radio-ohjelmastani itseltään Martti Silvennoiselta.
 
Hyväksi laulumieheksi ja monenkin naisen unelmaksi sharmööri Karvinen
tiedettiin. Hänen köllinimensä oli liikkumissani piireissä Monsieur Carvin.
Kyllä riitti vaimollani naurua, kun hän Kastrupin lentoaseman verovapaassa
myymälässä näki partavesipullon, jossa luki "monsieur Carvin." Vaimo ei
kuulunut niihin moniin, joita Arvo Karvinen tervehti puolen vartalon
laajuudelta.
 
Minun ei tarvitse tyytyä huhuihin tietääkseni miehen seikkailijapuolesta.
Pyhimys ei arvo ollut, liekö meistä kukaan. Voisin kertoa parikin tässä
viestissä mainittuja tapauksia kiinnostavampaa tarinaa, mutten kerro.
Onnelan saunan pukeutumishuoneen nurkassa sitten joskus - kenties...

 

 

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

KORI JA KEIHÄS

Luolamiehen karheat karjahdukset Porin teatterin pienellä näyttämöllä
 
Minä en pyydä anteeksi, vaikka tämän blogipätkän ilmaisut ovat paikoin melko 
"miehekkäitä.", Ei
luolamieskään pyytänyt. Hän on Ilkka Aro, kaupallisten äänikirjojen lukijana
meille kenties tutuksi tullut näyttelijäpersoona.
 
Monologilla ymmärretään paitsi tutkinnon suorittanutta suutaria myös ja
ennen kaikkea yksinpuhelua. Aron Luolamies ei ole synkkä sellainen.
Seljälleen Porin teatterin pienen näyttämön permannolle olisin nauramaan
heittäytynyt, jos kyseinen käytös kaikessa kyseenalaisuudessaan kysymykseen
tulisi.
 
Luolamiehen oma käytös poikkeaa kuvittelemastamme. Ilkka Aro osoitti
sitovasti, etteivät ne herrat Neanderthalit ja Kromagnonit mitään kivinuijaa
heiluttavia, astalollisesti lähimmäiskielteisiä akkansahakkaajia olleet.
Kalliopiirroksissa ja -maalauksissa nähdään useimmiten palvottu nainen,
kukka kullan kupehella, valtiatar valojen, vannottujen tuhanten.
 
Tuo ei ollut näytelmän tekstiä. Se oli minun, mutta monologissa valotetaan
naisen ja miehen välisiä, suuria eroja. Nainen on yhä keräilijä, mies
metsästäjä. Näkeehän sen jo alavatsan alta: meillä keihäs, heillä kori.
Koriinsa nainen kerää tuntemuksia. Mies taas keihäällään puhkaisee, joo,
mitä puhkaisseekin.
 
Tekeminen on ominaista miehelle, puhuminen naiselle. Äijäporukat tulevat
hyvin toimeen muutamilla murahduksilla, ennen kuin mennään korjaamaan
liiterin katto, kalaan tai vähintään katsomaan, miten ison pinon klapeja
Hessu on sahannut. Ei siinä moottoriperkeleen ulvonnan yli paljon huudella.
Naiset taas, silloinkin kun talkoilla tekevät, keräilevät samalla
kuuulumisia toisiltaan. Pullaa paistaessa se käy vallan hyvin laatuun.
 
Jonkin tutkimuksen mukaan me miehet puhumme keskimäärin 2000 sanaa päivässä,
naiset 7000. Ilmankos kommunikaatio on joskus ongelmallista. Nainen
ihmettelee, eikö miehellä ole mitään sanottavaa, kun hänellä olisi vaikka
mitä. Ukko vain tuijottaa telkkariaan tai sanomalehteä, kun sitä sanottavaa
ei riitä. Sitä paitsi hän keskittyy.
 
Naiset kehuvat toistensa asuja ja ulkonäköjä. Mielessään saattavat ajatella,
että törkeennäkönen ja tuolle blondille täysin sopimaton toppi, mutta
ääneen: sä oot hei tosi hyvännäkönen tossa topissa. Entäs, jos mies ottaisi
esimerkkiä: Kuule Kalervo, sullapa vasta makeet farkut on jalassas, tossa
pääsee oikeuksiin sun komee perse. Kyllä taitaisi Kalervo pamauttaa leukaan
tuommoisten hölöttäjää. Ainakin arvelisi jotain sukupuoliseen
suuntautuneisuuteen liittyvää.
 
Ilkka Aro on esittänyt Luolamiestä Vaasan kaupunginteatterissa vuodesta
2009. Nyt hän riemastuttaa meitä porilaisia.
 
PS: Minä kyllä löysin näytelmää kuunnellessani Hanski-herran piirteistä ja
käytöksestä aika paljon naistakin. Vaimoni taas paviaania oli meikämiehessä
havaitsevinaan.
 
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

PUKKAA LINTUISAA SANAVISAA

 

Tuodaanpas Birdlifen lintuverkkoon ja näkövammaisten postirobottiin 
heittämäni sanavisa tänne bloginkin puolelle. En nääs keksi mitään 
järkevämpää kirjoitettavaa. Ajatus vain joskus pyörähtää tälle 
huuhelivaihteelle eikä silloin ole filosofioiden aika. Toivottavasti 
sellainenkin vielä Tiiratorppaan saapuu, sillä eihän tällainen ole 
kirjallisuutta. Vai onko?
 
SANAVISA
 
Että ruvetaas taas sanalla sekoilemaan. Välähdelkööt älynne syysyössä niinä 
valoina, joita ei koskaan vannottu, mutta ne lamppuina lintumailla 
loistavat. Siis hoksottimet vilkkumaan lailla Maija Vilkkumaan ja näin me 
mennään hei:
 
1. Pietaria kommentoineet aamun laulajat pikkukotkan ruokalistalla. 5 
kirjainta
 
2. Onko joutsen Dario Fon näytelmässä se myyttinen lähettäjä? 7
 
3. Taisipa Oksasen Ohto koluta joka puskan länsirannikon staiauspaikalla sen 
samettipäisen kertun toivossa. 10
 
4. Rattoisaa oli seurata, miten Haukioja käänteli otuksia, niitä 
sarvipöllöjä Lampaluodon pimenevässä illassa. 5
 
5. Syksyn tapahtumaan tuli tungos ja Buenos Airesissa asti siitä puhuttiin - 
vai puhuttiinko? 14
 
6.
Kun ylläs leivo laulaa oi
Niin kuin Pohjan kannel soi
Se kertoo minkä Luoja loi
Et hoksaamatta olla voi
12
 
Näistä sitten pitäisi löytyä hakemani, lintuihin liittyvät sanat. Aikaa 
tehdä se saat svenska dagenin iltakuuteen. Vastaukset tietysti vain 
Tiiratorpan sähköpostiin, ei verkkoon eikä alueelle.
 
Porin Hanski mutta Inarin lihamestari
 
 
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

OHUT KUIN SANOMALEHTI

 
Jos näyttää huolestuttavalta kirjan tulevaisuus, niin mitä sanomme enää 
lehdistä? Tietotekniikan kaapattua haltuunsa uutisvirran ja netin 
täyttyesssä taustajutuista lienee aviisien aika ohi. Ei kenenkään kannata 
tilata tyyristä luettavaa aamun avaajaksi eikä junassa työmatkalla 
silmäiltäväksi, kun tieto ja tarinat laahaavat vuorokauden perässä. Sähkö on 
aikamme pergamentti ja paperi.
 
No eihän lehti mihinkään katoa. Muoto vain muuttuu. Näin toimittajia ja 
lehdenkustantajia lohdutetaan. Ehkä alalla löydetään tapa, jolla rahastaa 
lukijat ja saada takaisin mainostajat, mutta tänään se tavoite tuntuu 
etäiseltä. Levikit laskevat laskemistaan. Yhä useamman olen 
lähipiirissänikin kuullut lopettaneen sanomalehden tilauksen. Itse en 
paperilehteä enää tilaisi, vaikka sen lukea näkisin. Entä sinä? Jäätkö 
kaipaamaan?
 
 
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi 

SOKEILLA SORMET SOPASSA

Kalastaja työssään

SOKEILLA SORMET SOPASSA

Yllättävän vilkkaan keskustelun viritti viime blogini siitä sorminsyönnistä.
Ihmisille taisi jäädä virheellinen kuva, että julkisellakin paikalla
käyttäisin käsiä veitsen ja haarukan sijaisina. Näin en tee, eivätkä tee
muutkaan sokeat. Kätevimmät meikäläiset syövät hyvinkin oikeaoppisesti, jopa
hienostuneesti. Me kömpelömmät torjumme houkutuksen ottaa tassut avuksi
siksi, että näkevillä on muutenkin mitä kummallisimpia käsityksiä sokeista.
On jopa kysytty, osaanko ylipäätään syödä itse ja käynkö yksin vessassa.
Tuota tiedusteli tyttö Kuopion linja-autoasemalla vaimoltani näin sanoen:
"Osaakse itte käyvä vessassa?"

Julkisilla paikoilla me tavallaan edustamme vähemmistöryhmäämme. Minun
käytöksestäni vedetään kaikkia sokeita koskevia johtopäätöksiä. Sitä
sanotaan yleistykseksi. Harva hoksaa, että niin sokeat kuin näkevät ovat
keskenään hyvinkin erilaisia. Jos minä olen törppö, eivät sitä ole kaikki
sokeat. Jos joku sokea on fiksu, ei samaa voi valitettavasti sanoa koko
porukasta.

Ai niin, ne ahvenet. No ne syötiin loppuun eilen kera perunan ja kastikkeen.
Kastike oli sitruunasoosia, jonka reseptin eräs Minna-Liisa halusi kuulla.
Vastasin hänelle näin:

Häpeäkseni joudun myöntämään, että käyttämämme sitruunakastikkeen on
valmistanut Blåband. Ohje seisoo pussin kyljessä, mutta me näkövammaisethan
emme sitä näe, joten tässä se:

Kaada pussin sisältö kattilaan.
Kaada 2½ dl vettä päälle ja vatkaa.
Anna keitoksen kiehua kolme minuuttia sitä hiljalleen hämmennellen.
Tarjoile kala- ja kanaruokien kera.

Jos pidät persiljasta, kaunista annos persiljatupsuilla.

Lusikkaruuista tuli muuten mieleen, että aikanaan kierrellessäni Ari
Suutarlan kanssa ja joskus sijastakin seurakuntien näkövammaisten
tilaisuuksissa, tarjottiin meille lähes aina lihakeittoa. Kun jossain
Kontiolahdella asiaa ääneen ihmettelimme, totesi emäntä, että tämähän on
sellaista sokeiden ruokaa - helppo syödä ja ravitsevaa. No, näkkileipäähän
me syömme, koska siitä kuulee, milloin se loppuu. :D

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

TIIRATORPAN AHVENET

Historia, luonto, sana- ja tietovisat - kas siinä neljä rakkainta
harrastustani. Viidentenä tulee sitten syöminen, tuo harrastuksista
toisaalta hyödyllisin, toisaalta aika julkikavala.

En osaa laittaa kovin monia ruokalajeja. Niinpä toimin savolaisten
periaatteella: tekijä se on teettäjäkin. Älkääkä toki syyttäkö sokeutta.
Moni sokea on varsin hyvä kokki, sillä sormituntumalta sopat sopivasti
syntyvät. Meikäläisille myydään myös monenmoisia apuvälineitä ruuanlaittoa
rikastamaan. Minulta vain puuttuu  näön lisäksi kätevyys.

Mutta kyllä sitten syödessä käsi käyp. Kaikkein mieluiten noudatan 50 %:n
maailman väestöstä esimerkkiä eli syön sormin. 30 % käyttää haarukkaa, loput
puikkoja. Veitsi ja haarukka joutaisivatkin museoon, jos suunnittelemani
ruokareseptit kelpaisivat kansalle.

Kastiketta  kaipaavat älkööt vaivautuko. Syön niitä seurassa, mutta yksin
ollessani korvaan soosin voilla, sulatejuustolla tai juustoraasteella
vaikkapa näin:

Osta torilta, naapurilta tai kalasta itse isohkoja ahvenia.
Perkaa, elleivät ole fileitä.
Leivitä ruisjauholla ja suolalla.
Paista öljyllä tai voilla , kunnes tuoksuvat herkullisilta ja näkevän
silmään siltä näyttävät.

Raasta kimpale mielijuustoasi.
Hae oliivipurkki jääkaapista ja avaa se.
Alahyllyltä löytyy 2  - 3  mandariinia. Tuo ne pöytään ja kuori.

Ahvenet nostellaan lautaselle ja juustoraaste levitetään niiden päälle.
Oliivit voi syödä joko suoraan purkista tai kaataa hyppysellisen lautaselle.
Mandariinit voi syödä sellaisinaan siinä rinnalla tai viipaloida lautaselle.

Kun tänään ja eilen söin tuollaisen annoksen, totesin sen todella
herkulliseksi. Vaimo sanoi, että annos oli  myös kaunis katsella.






Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

OTUKSEN IKÄVÄ TOISEN LUO

- Ainakin tuolta kuuluu pöllön ääni, sanoi Pirjo, - ollaan varmaan oikeessa 
paikassa.
 
Eipäs vielä oltukaan. Rouvan kuulo on vain niin kadehdittavan tarkka, että 
hän kuuli Otuksen, tarkemmin sanottuna Asio Otuksen huutelut sillan takaa. 
Sinne, emeritusproffa Erkki Haukiojan vieraiksi me saapua saimme.
 
Otukset ovat sarvipöllöjä. Haukioja pyytää niitä verkoilla, ei toki 
ravinnokseen vaan tieteen vuoksi. Professorin eläke on toistaiseksi 
riittänyt ruokaan ja punaviiniin, vieläpä hyvään. Sanoo sitä ja sarvipöllön 
seuraa saanut Porinhanski.
 
No joo, tieteen vuoksi? Kyllähän toiminta yhtä ja toista sarvipöllön muutto- 
ym. etologiasta tietoa lisää, mutta eläke-eläintieteilijä tekisi tätä 
vaikkei niin olisi. - Minä tykkään rengastaa pöllöjä, myönsi hän autuaan 
leppoisa hymy huulillaan. Intonsa olimme havainneet suureksi jo itsekin.
 
Se Pirjon kauas kuulema pöllöääni oli siis houkutin eli atrappi. Nauhalta 
kuuluva koiraan soidinääni saa "sarvarit" kiinnostumaan paikasta. Mahtaa 
olla mainiota seutua, kun täällä koiras tähän aikaan vuodesta aktiivisesti 
soi. Noin kokee tilanteen pöllö ja pian sen jälkeen yllätyksen. - Verkossa 
ollaan, hups.
 
No Haukioja sitten poimii kaverin kainaloon, vie lyhyelle vierailulle 
bungaloviinsa, kilauttaa kihlat jalkaan ja vapauttaa. Eivät kuulemma palaa 
erehdystä uusimaan. Kaksi tämän kesän poikasta läpikävi proseduurin 
visiittimme aikana. Haukioja jäi mieliharrastuksensa pariin poistuttuamme 
klo 22.20 Lampaluodosta. Toivottavasti hän sai yön mittaan siivekästä seuraa 
Tiirojen tilalle.
 
Minulle juolahti mieleen romanttinen ja siksi taatusti epätieteellinen 
pälkähdys: entä jos ne jotenkin kaipaavat toistensa seuraa. Parvilintuja 
pöllöt eivät kyllä ole. Jospa silti pienessä pöllönsydämessä sykähtäisi 
jokin tunteentapainen lajitoverin äänen leikatessa säkkipimeää syysehtoota. 
Niin, ja onko eroa naaraiden ja koiraiden lukumäärissä/tulotavoissa? Vaikka 
kyselimme pöllömestarilta paljon, tätä ei tullut kysytyksi.
 
 
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi 

TULE MARRASKUU

250 isokoskeloa Enäjärvessä, 190 telkkää ja 170 laulujoutsenta 
 Etelärannassa, 100 telkkää ja 104 kyhmyjoutsenta vielä Preiviikin 
 Kalarannassakin. Siinä sunnuntaisen linturetkemme sato. Saattoi lintuja 
 lennellä sekä uiskennella enemmänkin, mutta Pirjolta puuttuvat 
 teleskooppisilmät. Hän ei näe kaukoputkella läpi ruovikon eikä puiden läpi 
 metsän taa. Pitkän miehen korkuisen ruovikon kätköissä lepäili varmasti 
 lisää kansallislintuja, sillä hopeatorvien toitantaa kuului siltäkin 
 suunnalta. Olisipa Kalarannan lintutorni jäänyt purkamatta, niin tätä 
 ongelmaa ei olisi.
 
 Metsäasia korjaantuu lähiviikkoina. On kas voittopuolisesti lehtimetsää se 
 siellä Etelärannan uimarannan tuntumassa. Kun lehdet putoavat, näkyvyys 
 paranee. Esteettömyys ja saavutettavuus ovat tärkeitä asioita muillekin kuin 
 meille vammaisille.
 
 Toinen marraskuuta odottamaan saava seikka on suurten vesilintuparvien 
 hakeutuminen suojaisiin lahtiin. Tiiratorppalaisten syksyiset retket 
 suuntautuvat juuri niiden rantamille. Vielä puoleksi jäätyneistä 
 rantavesistä voi yhyttää melkoisia telkkä- koskelo- sinisorsa- ja 
 joutsenlauttoja. Tämän syksyn telkkäennätyksemme on nelinumeroinen: 1045. 
 'Isopäät' vilkuttivat pilkkuposkiaan kahtena lauttana Etelärannan vesillä. 
 Sellaisesta saa jo ääni-iloakin siipivihinän tunkeutuessa tukan alle 
 monelta suunnalta.
 
 Kuulen sinun kysyvän, mitä minä, sokea, noista isoista kerääntymistä 
 meuhkaan; eiväthän syyssotkat, syyskoskelot eivätkä juuri kyhmyjoutsenetkaan 
 anna ääninäytteitä. Eivätpä kyllä. Silti tuntuu hienolta ajatella, että saa 
 seistä satojen, jopa tuhansien ystävien ympäröimänä. Huvinsa kullakin.
 
 
 Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
 verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi  

TÄÄLLÄ TARVITAAN SOSIAALIDEMOKRATIAA JA KRISTUSTA

Lapin Kansan laittomasti erotettu päätoimittaja Johanna Korhonen kirjoittaa 
totta Hesari-kolumnissaan, jossa hän suree suomalaista myötätuntovajetta. 
Meillä on liian paljon menestyjiä vaatimassa veroja alas ja palveluja 
yksityisiksi. Näin päästäisi aitoon kilpailuyhteiskuntaan.Valtio ja kunnat 
eivät enää turvaisi kisassa häntäpäähän jäävien toimeentuloa vaanheikkojen 
ja epäonnisten elämä riippuisi markkinatalouden laeista. Nuo lait ovat 
tunnetusti kovia.
 
Vaatimus purkaa hyvinvointivaltio nousee nykyään eräiden poliitikkojenkin 
piiristä. Kynää on käyttänyt näkyvimmin nuori kokoomuslainen Ville Rydman. 
Puoluetoverinsa Eero Lehden tavoin Rydman pitää Pohjoismaita 
holhousyhteiskuntina. Koulutusta, terveydenhoitoa ja vammais- sekä 
perhepalveluja annetaan niin halvalla, että köyhäkin pääsee niistä 
osalliseksi. Menot katetaan veroilla, jotka valtionverotuksen osalta ovat 
(tai niiden pitäisi olla) progressiivisia. Jättämällä veroja maksamatta, 
viemällä rahoja veroparatiiseihin ja tekemällä yritysjärjestelyjä meidän 
kaikkein rikkaimpamme tosin välttävät progression. Sitä sanotaan 
verosuunnitteluksi.
 
Nyt Rydman ehdottaa uudessa kirjassaan, että sosiaalipolitiikka siirretään 
yksityisten vastuulle. Riippuisi parempiosaisten tahtotilasta, miten 
markkinayhteiskunnan synnyttämä kurjuus hoidettaisiin. Aika moni yhteiskunta 
toimiikin näin Afrikassa, Aasiassa ja paljolta vielä Yhdysvalloissakin. 
Yhteiskunta ei puutu köyhyyteen vaan se edellyttää kansalaisten antavan 
toisilleen almuja. Kouluun ja sairaalaan pääsee, jos on varaa maksaa siitä.
 
Käytäntö on siis osoittanut Ville Rydmanin mallin seisovan 
epädemokraattisella ja epäkristillisellä pohjalla. Jos menestyjät olisivat 
enkeleitä, se saattaisi toimia. Ihmisen perusluontoon ei lähimmäisenrakkaus 
näy kuitenkaan kuuluvan. Joka saa valtaa ja rahaa, ahnehtii niitä yleensä 
lisää. Muutamin poikkeuksin kaikkein rikkaimmat jakavat vain murusia 
jättiomaisuuksistaan almuiksi huono-osaisille. Silloinkin on liian usein 
kyse mainostempusta, imagon luonnista kiillottamalla kilpi. Ilman pakkoa 
eivät merkittävät tulonsiirrot onnistu. Venäjän uusrikkaat, Wall streetin 
pörssihait ja kehitysmaiden eliitti eivät rupea yhtäkkiä joulupukeiksi, 
jotka tuovat lahjoja kilteille lapsille, vielä vähemmän niille tuhmille, 
jotka vaativat oikeudenmukaisuutta.
 
Ei ole yllätys, että Suomessa vieraantuneimpia kirkosta ja muustakin 
kristillisyydestä ovat juuri jupit. He pärjäävät ilman apua, myös sitä apua, 
jonka Jumala meille antaa. Raamatun rikas nuorukainen murehdutti mielensä, 
kun Jeesus kehotti tätä myymään kaiken omaisuutensa, jakamaan rahat köyhille 
ja seuraamaan Häntä. Rikkaalta kokoomusnuorelta ei vaadita ihan näin paljon, 
mutta hänkin on murehduttanut mielensä.
Sosiaalisesti turvallinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta on pitkälti 
sosiaalidemokraattien luomus. Porvaripuolueet ovat autelleet kehitystä 
lähinnä pitääkseen yhteiskunnan rauhallisena. Syntyy vähemmän kapinoita, jos 
ihmiset saavat ruokaa, terveydnhoitoa ja koulutusta. Jos näin ei olisi, ei 
hyvinvointivaltiota tarvitsisi oikeistolaisen maailmankatsomuksen mukaan 
luoda. Sosiaalidemokratia sitä vastoin on alempien yhteiskuntaluokkien 
itsensä keskuudesta kumpuava aate. Monet sen kannattajat ovat kyllä 
poikenneet polulta samoin kuin kirkkojen piirissä on paljon kristinuskon 
perusperiaatteen hylänneitä vaikuttajia. Pohjimmiltaan kumpikin aate on 
kuitenkin parasta vastalääkettä uusliberalistisille purkutalkoille. 
Mielestäni vakaumuksellisten kristittyjen ja sosiaalidemokraattisen aatteen 
sydämenasiakseen ottaneiden tulee tiivistää yhteistyötään. Suhteet 
vasemmalta kirkon suuntaan ja toisin päin ovat jo melko lämpimät. 
Kehittämällä näitä edelleen luomme lujan tukimuurin suojaksi rikkaiden 
kapinaa vastaan.
 

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi 

KUOLEMAA ODOTELLESSA

 
Jos tahdotte kuulla oikein mukavan ja minua oleellisesti viisaamman miehen 
nimen, ette ylenkatso Esko Lainetta. Tapasin herran, tarkemmin sanottuna 
Liedon kirkkoherran, Turun kirjamessuilla viime sunnuntaina. Mies ei pidä 
tapanaan kysyä, mitä kuuluu. Minulle hän muotoili asian tähän tapaan: 'Saako 
arkkihiippakunnan johtavalta jumaluusoppineelta tiedustella, onko elämänne 
ollut viime aikoina kevyttä vai oletteko kyyristellyt painojen all?'
 
- Muita painoja ei ole kuin tuo vatsan kohdalle kertynyt, vastasin minä. 
Siihen Esko Laine,notta vastaukseni ei ollut kovin körttiläinen. Olisi 
tietysti kuulunut veisata: 'minä vaivainen oon mato matkamies maan', mutta 
kun en ole. Lähes tyhjän panttina tosin kirjamessujen Satakunta-osastolla 
istua sain. Yksi kirja meni kaupaksi ja muutama ihminen kävi testaamassa 
tietojaan, hekin hurmaavan Ulla Koivulan paikalle raahaamina.
 
No Liedon kirkkoherra kertoi puolestaan itse viettäneensä aikaa kuolemaa 
odotellessa. Kepeästi sanoi, Luojan kiitos. Hetken ehdin jo ajatella ystävän 
kantavan kalman mustaa kissaa takataskussaan, mutta nähdessään murehtuvan 
muotoni loihe asianomistaja lohduttamaan: 'sehän meillä on edessä ennemmin 
tai myöhemmin.'
 
Kahden kokolailla nykyiseen oloonsa tyytyväisen miehen kuolema-jutustelu 
luiskahti höyhensarjaan. Takana on kuitenkin molemmilla isot pohdinnat tästä 
maailman tärkeimmästä aiheesta. Muistan jo kahdeksanvuotiaana heränneeni 
joka aamu iloisena siitä, etten kuollutkaan viime yönä. Teini-ikäisenä aloin 
tarkkailla rutveaa ruumistani sillä silmällä, että joko noutajan merkit 
tuntuvat tukalina. Flunssakin oli kuolemantauti ja lääkärikirjasta haettiin 
vahvistusta asialle.
 
Edes uskoontulo ei vapauttanut minua kuolemanpelosta. Olenkin sitä mieltä, 
että pelko on yhtä hyvä syy uskoa eli turvata Jumalaan kuin mikä muu 
tahansa. Joka pelkää, saa myös lohdutuksia. Kovin mielelläni soisin niitä 
sinullekin, minäkeskeisen blogini lukija.
 
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä koitti sitten noiden lohdutusten 
aika. Oli ihmeellinen lokakuun yö Kemiönsaaren Kasnäsissä; lämpöä varmaan 
kymmenen astetta, ilma rasvatyyni, 58-vuotias, lihava ja sokea mies 
istumassa lomamökin terassilla. Äkkiä hän huomasi itkevänsä. Itsesääli 
hyökyi yli, vaikka kaikki oli niin hyvin kuin mahdollista. Ei kolotusta 
missään ja maisema niin ihana kuin se vain Saaristomeren rantamilla 
tällaisena yönä voi olla.
 
Miksi ihmeessä lapsettomuudet, romahtaneet unelmat kuuluisuudesta, alkavan 
vanhuuden ja rapistuvan kehon ajatukset, niin miksi nämä tällaiset juuri 
silloin valtasivat tontin maisesta majastani? Ehkä tehdäkseen mahdollisiksi 
vastaväitteet. Kuin Jerry Bockin tevje, se viulunsoittaja katolla, aloin 
löytää vasta-argumentteja synkille tunnoilleni. Hyvä ihme, kaikkihan on 
tehty! Vaikka nyt salaperäisesti hymyävä suuri hakija saapuisi, en jäisi 
velkaa elämälle. Veipä hän ei-olemisen tyhjyyteen tai uuteen oloon uudessa 
ruumiissa, voisin katsoa sen tapahtuvan oikeaan aikaan. Paljossa onnistuin, 
vielä enemmässä erehdyin. Jälkikin jää, ei lasten vaan kirjojen ja 
miljoonien kirjoitettujen sanojen hahmossa. Puoli vuosisataa työtä ja 
opiskelua, eikö sen pidä jo riittää?
 
Nuo ovat itsekkäitä ajatuksia. Omalta kannaltani lähtö on ok., mutta kenties 
joku ihminen tarvitsee, kenties olen jollekulle tärkeä, rakaskin. Kunpa 
lukijoiden joukossa ei olisi ketään, jonka kuolema olisi kaikille 
yhdentekevä. En muuten usko, että sinä sellainen olet. Meidän yhteinen 
ystävämme on kaikkea muuta kuin pelottava. Hän kosketti minua Saaristomeren 
yössä. Hänen kätensä laskeutuu ystävättömän olkapäälle ja siinä kädesssä 
näkyvät vieläkin naulan reiät.
 
 
 
 
 
 
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi 

NAPPAA KIINNI - LAULUVISA

Tässä tulee muutamia säkeitä tunnetuista lauluista. Tunnistatteko nämä? Jos,
niin laittakaa julkinen viesti.

1. Luodut kaikki laulakaa.

2. Aika jo luopua kruunustaan.

3. Yhtiö on suurempi kuin Jumala.

4. Silkkisissä vaatteissa, kaksoisleuka hällä  on

5. Eletään me sitten vähän reilummin.

6. Äiti kysyi,miksi tuo runoja rustaa?

7. Siinä sielu on sen miehen, jonka työt jää puolitiehen.

8. Kiitos sulle jokaisesta elämäni hetkestä.

9. Hoidossa hyvän  kuninkaamme.

10. Sulle rakentaisin mä sinne palatsin.

11. Hän rokkia rakastaa ja öisiä katuja.

12. Siell' on Suomen synnyinmuistot.

13. Ei ne minun oo vaan oaisuutta ryyppyporukan.

14. Tiutau tiutau tilitalitittan sirkat soittaa salolla.

15. Aikamiehen paksu vatsa tää aidan rakoon jää.

16. Meidänpä vapautta vaarat on nää.

17. Du tronar på minnen från fornstora dar.

18. Close your eyes and I'll kiss you.

19. Vaikka asuni on kuin prinsessan.

20. Jos voisin Carusonkin voittaa laulullain.

21. Und seine Aug wie Diamanten strahlen.

22. Koita poika hieman nuorempia, muuttuu ääni kellossa.

23. Pienet jalat piipersivät silloin kellon luo.

24. Yks vain tietäs, mutta kehtoo ei sannoo.

25. Oi Leena, kosketa kättäni porttikongissa, että tietäisin sinun olevan
totta.

26. Aamun kiuru kirkkaudessa soittaa.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi