Joose Ojala ja Riikka Hänninen, kaksi huippulahjakasta sokeaa muusikkoa,
esiintyy sunnuntaina telkkarissa. Asiasta virisi keskustelupalstoillamme
ikävänsävyinen keskustelu, kun pari muuta sokeaa väitti sellaisten ohjelmien
ruokkivan vääriä mielikuvia meistä. Yleisesti näet luullaan, että kaikki
sokeat ovat musikaalisia.
Yleisesti luullaan paljon muutakin. Ei ymmärretä, kuinka keskenämme
erilaisia ihmisiä niin sokeat kuin näkevät ovat. Ihmisen sokeus on vain
hänen yksi ominaisuutensa.
Ei tuo sunnuntainen ohjelma, mutta monet ohjelmat ja lehtiartikkelit
ruokkivat vääriä käsityksiä. Haastateltaviksi valikoidaan menestyneitä,
elämässään hyvin pärjääviä sokeita. Valtaosa meistä ei pärjää hyvin.
Ongelmia on niin kuin tietysti näkevilläkin mutta sen lisäksi sokeus.
Itselläni on kokemusta ansioitani paisuttelevista lehtijutuista sekä radio-
ja TV-ohjelmista. Sekaannuin keskusteluun tähän tapaan:
En malta pidättyä jatkamasta kauan, ehkä puutumukseen asti käytyä
supersokko-debattia. Niin selkeän ytimekäs Joosen aiheesta kirjoittama
viesti on. Nuori muusikko on myös sujuva kynämies.
Joosen ja eräiden toisten teksteistä päätellen median tavat ovat
parantuneet. Menestynytkin sokea tarjoillaan lukijoille, kuuntelijoille ja
katselijoille aiempaa realistisemmalta lautaselta. Annetaan hänen kertoa
myös vaikeuksistaan unohtamatta seikkoja, joita ilman sokko jää vaikka olisi
miten super. Toivottavastinoita vaikeuksia ei alleviivata tyyliin: katsokaa,
kuinka urhoollisen sisukkaasti, kaikki esteet voittaen ja läpi harmaan
kiveksen hän taisteli tiensä tähtiin. Liki tuollaisilta kas kuulostivat
karmeimmat meikäläisestä aikanaan kyhätyt lehtijutut.
Ennen oli toisin. Muiden muassa Apu, Hymy, Seura, Kotiliesi, Kotiposti,
Nykyposti, Yhteishyvä ja lukuisat paikallislehdet väänsivät meikäläisestä
lähes ihme-ukkoa, nuorta neroa ja vaikka minkä alan taitajaa. Pahimmillaan
eivät edes kertomani tosiasiat riittäneet, vaan toimittajat paisuttivat
vilkkaasta mielikuvituksestaan loput. Lehtiotsikoiden mukaan kirjoitin mm.
seitsemän laudaturia, aioin alta kolmekymppisenä professoriksi ja uskoin
todelliseen rakkauteen. Oikeasti älliä tuli nippa nappa neljä, edes tohtori
en ole vieläkään ja vähän niin ja näin on ollut tuon rakkaudenkin kanssa.
Nuorena tyttöystävättömyys oli kipeä ongelma niin kuin se on monelle
supersokko-pojalle ollut. Vaan eivät ne sadat öiset lemmen-itkut lehtien
sivuja kastelleet. Niillä kukkivat ruusut vain, kunnian ruusut.
Jos tilanne on tältä osin tosiaan muuttunut, olen ensimmäinen paukuttamaan
pulleita kätösiäni. Niistä sankaritaruista, joita meikäläisestä sepitettiin,
oli tuskin hyötyä kenellekään muulle sokealle kuin itselleni. Henkisen
kasvun kannalta ei edes minulle. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt hävetä
noita juttuja.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti