Hannes työn touhussa

MÄKI, PAKKANEN, LEHTOLAINEN

Luenpa minäkin dekkareita välipaloiksi. Työn takia pakollisten ja muuten
kiinnostavien tietokirjojen rasittamat aivot tarvitsevat lepoa. Ja mikäs muu
tuohon tarkoitukseen oiva on kuin kiva jännitysromaani. Jonkun Seppo Jokisen ja
Matti YrjänäJoensuun tapauksessa saa ajatuskin askaretta, panee oikein miettimään.

Näin ei välttämättä käy silloin, kun luettavana on otsikossa mainittuja
kirjailijoita. Jännitystä pystyvät he luomaan kyllä kaikki, Reijo Mäki jopa
kiharani suoristavaa sellaista. Leena Lehtolaisen ja Outi Pakkasen ansioksi lasken
arjen asiantuntemuksen, psykologisen silmän sekä aikamme ilmiöiden hyvän
kuvauksen. Lehtolaiselta löytyy jonkin verran sosiaalista näkökulmaa.

Ei minua haittaa Pakkasen kirjoissa pintaliito. Kuten sanottu, aivot
kaipaavat lepoa. Mutta se tolkuton syömisen määrä. Olen hyvän ja runsaan
ruuan ystävä. Kulinaristiksikin haukutaan ja silti: täytyykö sen Anna
Laineen työntää resepti joka väliin? Pahantahtoisesti ajatellen: täytyy
kyllä. Keittokirjathan myyvät paremmin kuin mikään muu tietokirjallisuus ja
enemmän kuin suurin osa kaunokirjallisuudesta. Outi Pakkanen lienee hyvin
selvillä tästä seikasta. Hän on keksinyt tavan hyödyntää tietonsa.

Lehtolainen tunkee miesihanteitaan ja -inhojaan liikaa teostensa sivuille.
En satu edustamaan hänen ihailemaansa pitkää ja komeaa, terveellisiä
elämäntapoja ja uudenaikaisia virtauksia seuraavaa miestyyppiä.
Lehtolaiselle mies ei saa toisaalta olla liian älykäs, ei ainakaan
älykkäämpi kuin Marja Kallio.

Reijo Mäki on sanavirtuoosi. Notkeampaa, värikkäämpää ja vivahteikkaampaa
kieltä käyttää Suomessa nykyisin lähinnä vain Markku Ropponen Arto
Paasilinnankin väsähdettyä ja Lasse Lehtisen päästyä piireihin parempiin.
Reijo Mäki on myös luetelluista taitavin luomaan jännitystä. Hänen tosi
huonona, epämiellyttävyydessään lähes lukuhalut syövänä puolenaan pidän
kouristuksen omaista tarvetta pilkata uskontoa. Kyllä on käynyt selväksi
aikaa sitten, että Mäki on ateisti. Pitääkö hänen täysin tarpeettomasti ja
juonen kannalta jäykistävästi tuoda esiin tuota asennettaan joka paikassa?
Alkoholilla läträyksen vielä jotenkin nielee, monia sydämiä loukkaavaa
uskontoräksytystä ei.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

LAULU TOI MIELEEN HÄNET

Otettiinpas tuolla sokeiden sähköpostilistalla  esiin aluksi helpolta tuntunut aihe. Äkkiäkös sitä
yhdistää paljon merkinneen ihmisen tai vain hyvän päivän tutun häntä tai
hänestä muistuttavaan melodiaan. Sait ehkä ruusuja lurjukselta tai koit
lomaseikkailun Mombasassa. Moskovan Nathalie johti sinut halki pakkasillan
ellet peräti itse ollutkin se kulkuriveljesi Jaan.

Minulle tehtävä osoittautui odotettua työläämmäksi. Ensin ei ottanut
kosketusta ollenkaan. Tosin yksi nuorena tuntemani tyttö todella istui usein
sherri-lasin ääressä ja toivoi, että Munkkiniemen, Kaivopuiston, Lehtisaaren
rikkaat pojat hänet huomais viimeinkin. Hectorin jatkuvuushan se siinä
istui. Oli myös patalaiska tunnillanukkuja Juhani, josta kai Uuno Turhapuro
ei voinut olla tulematta mieleen. Sille aran kiihkeälle ensirakkaudelleni
Vuokolle omistin tietysti monta laulua, ne kaikki kauneimmat.

Mutta sitten sytytti. Enoni Yrjöhän lähetti 5-vuotiaalle Hannekselle
Saksasta postikortin. Sen keskellä oli pieni, pyöreä reikä. Kun kortin
sujautti grammarin levylle ja asetti neulan sen reunaan, alkoi kuulua
musiikkia. Laulun nimi oli in der kleine Bimmelbahn. Se kertoo pienestä
vuoristojunasta, jota myös levyn efektimaailma vahvasti tukee.

Tuosta Bimmelbahn-laulusta muistuu mieleen, ei vain eno vaan vielä häntä
merkittävämpi mies elämässäni, Isä-Ilmari. Isä nimittäin tykkäsi laulusta
niin paljon, että korttilevy täytyi soittaa hänelle hänen jokaisella
Tiiratorppaan tekemällään  vierailulla. Ensi keskiviikkona tulee kuluneeksi
vuosi siitä, kun isä nukkui pois. Seuraavan linkin alla tuo hänet aina
mieleen tuova pienten ja vähän isompienkin lasten laulu:

http://www.youtube.com/watch?v=cdiZ1Df50jk

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

YouTube - Videoita tästä sähköpostista

KUKKI PIHLAJASSA LYHTY

Tarina perustuu omiin muistikuviini kesältä 1975. Toimin apuopettajana rippileirillä, joka pidettiin tuossa Ekoon kartanossa. Silloin se oli jo proosallisesti nimeltään Itä-Hämeen kansanopisto.

Mutta siis. Enemmittä selittelyittä. Tässä yön hiljaisina tunteina väsäämäni kertomus:

KARTANON KALPEA KARIN

Johannes pelkäsi kavuta ullakolle. Seiniltä katsoivat esi-isäin kuvat. Portaat narisivat jalkojen alla. Yö huokui ympärillä, vanhan kartanon raoista kuuluivat kuolemankellojen napsahtelut, illan balladi. Johannes uskalsi sentään, läpi hämähäkin seittien, halki hiljaisten kynnysten.

Vinttihuoneen lukitun oven viereen oli naulattu paperi, nyt jo kellastunut. Hän oli lukenut siihen ikuistetun runon jo aiemmin, eivätkä sen säkeet olleet antaneet hänelle rauhaa. Liian hyvin hän muisti, aivan liikaa häntä kiehtoi, kuinka suku kylmä ja ylpeä kannettu on, jo rauhaan kalmiston. Nuo olivat Lauri Pohjanpään sanoja, Runon säkeissä tarina Rampa-Kaarinasta, hänen huutonsa sellaisena kuin se oli lävistänyt lyyrikon sydämen.



Johannes painoi kätensä oveen. Sen vanha pinta oli puunviileä. Hän painoi kahvaa. Ovi oli lukossa.

Tämän oven takana eli sata vuotta sitten lyhyen elämänsä neiti Karin. Karin Hjerppe oli kartanon nuorin tytär. Hän ei ollut mikään kultakiharainen, hoikka prinsessa, ei tosiaan. Hän oli ruhjoutunut rujoksi syntymässä, rampana ja kalpeana hän asui ullakkohuoneessa. Asui, koska suku häpesi mätää marjaansa, eikä hänelle annettu vaihtoehtoa muuhun.



Ani harvoin, vain niinä hetkinä jolloin kartano tiedettiin tyhjäksi vieraista ja heidän katseistaan, Karin päästettiin alakertaan. Yhtenä kesäisenä päivänä hänet laskettiin Ekoon terassille asti. Siitä Johannes oli varma, hän oli nähnyt valokuvan. Rampa tyttö istui lasikuistin portailla ja katsoi koivukujalle päin. Neiti Karin katsoi sinne, minne ei koskaan päässyt. Aurinko ylsi hänen iholleen, lämmitti, herätti. Kalpeiden kasvojen arka pyyntö. Johannes oli itkenyt valokuva kädessään.



364 päivänä vuodessa Karinille sallittiin vain ullakkohuone ja lyhyet hetket kartanon alakerran huoneissa.

Mitä hienompia vieraita kartano sai, sitä varmemmin rampa suljettiin huoneeseensa. Oven lukko kiertyi kiinni, vahva ovi kesti taipumatta hänen iskunsa, ullakko nieli hänen huutonsa. Kuinka usein hän olikaan kuullut klaveerin suloiset sävelet, juhlivan joukon huudahdukset, menuetin kevyen rytmin, isänsä laamanni Hjerppen maankuulut maljapuheet! Sen kaiken hän kuuli vain vaimeana humuna.

Hän asteli seinältä seinälle, pakottautui lukemaan mutta ainoa kirja oli raamattu, eikä tullut sen luvusta mitään, konsa hänen mielensä askarteli muussa. Huulillaan häilyi hymy tai epäily puri ne mutrulle sen mukaan, mitä kuvitelmia hänen mieleensä nousi. Missä vilahti sisar Agneksen silkkisukka, missä kumartui nuori luutnantti Lagerkrona suutelemaan illan emännän kättä. Hän näki tutut ja poikamaiset kasvot, veli Erik se siinä. Taasko jotkut kujeet mielessä – voi sitä Erikiä.

Jos hän huutaisi?

Jos hän huutaisi niin kovaa, että hänet kuultaisiin… ottaisivatkohan ne hänet mukaan? Jospa Erik tällä kertaa, hän ajattelee ja toivo herää hänessä rajuna.

Karin huusi. Hän huusi niin lujaa, että se kaikui yli soiton, yli huolettomien sanojen ja ihmisten hämmentyneinä käännellessä kasvojaan synkkenivät Erikin kasvot. Erik ryntäsi portaikkoon, puhisten, eikö Karin tajunnut miten tuolla kaikella vain häpäisi heidät ja itsensä


Yksin tein Erik riuhtaisi oven auki, syöksyi huoneeseen ja suoraa päätä sisarensa luo. Karin säikähti veljensä vihaista katsetta, perääntyi vuoteelle ja käpertyi. Karinin huuto tukahtui lopulta, Erik painoi hänen suulleen tyynyn. Karin ei jaksanut vastustaa pitkään, hengitys lakkasi ja hänen laihassa rinnassaan sammui sydän.

Neiti Karinilta kaikki oli ohi.

Juhlat alhaalla salissa jatkuivat.


Johannes kuvitteli kaiken tämän ja hänen päänsä painui ovea vasten.

Mitä nyt? Hän kuuli laahaavia askelia oven takaa. Eihän vain...?

– Hei, Johannes sanoi. – Kuka siellä on?

Johanneksen äänestä kuuli, millainen meri hänen sisällään velloi. Hän kuuli askeleet kuten minkä tahansa äänen Ekoon piirissä. Karin, Johannes kuiskasi vaikka eihän se ollut mahdollista...

Ovi avautui. Johannes näki nuoren tytön.



– Ai, Elina sanoi yllättyneenä.

Johannes pelkäsi vaikuttaneensa säikyltä, sillä Elina kysyi, oliko hän pelästynyt.



– Vähän. Mut mitä sä Elina täällä teet? Tota oveehan pidetään lukossa.

– Yleensä pidetään. Mä sain kummiski avaimen, ku hymyilin oikeen nätisti pastorille.

Elina oli saanut tietää, että juuri tässä kartanossa, missä nykyisin pidettiin rippileirit, oli asunut samanlainen tyttö kuin hän.

– Tiesiks sä siitä Rampa Kaarinasta?

Johannes hymähti.

– Luulin, ett sieltä tulee hän.

Elina naurahti miettivästi.

– Oikeestaan, tavallaan mä oonkin. Katto mua, Elina pyysi.

Johannes näki kalpeat kasvot, kyynärpäistä typistetyt kädentyngät, vääntyneen vasemman jalan. Elina oli joskus sanonut, että hänen äitinsä oli käyttänyt talidomidia.

Johannes tarttui varoen Elinan olkapäähän.

– Mennäänks tonne sisälle?


Neiti Karinin sänky oli edelleen ullakolla. Kirjalaatikoita,vanhoja vaatteita ja pölyä näkyi jostakin siilautuvassa valossa.

– Kai nää lankut vielä kestää meiän painon?

– Hiivitään varovasti. Mä tahon kertoo sulle jotain.

Niin Johannes oli arvellutkin.

– Kerro.

Elina tunnusti kyllästyneensä koko elämään. Toisten paistaessa ulkona makkaraa ja laulaessa hän ei välittänyt olla mukana Millä hän olisi pidellyt makkaratikkua?

– Mä en kelpaa mihinkään. Oon niille niinku tyhjää ilmaa. Ja kuulenhan mä ne kuiskaukset, nään katseet. Ymmärräks sä Johannes?

Johannes ajatteli, että neiti Karin oli varmaan pitänyt elämää samalla tavoin raskaana.

Hän kietoi kätensä tytön laihojen olkapäiden ympäri, käänsi toisella kädellä hänen kasvonsa kohti pientä ikkunaa. Oli jo myöhä. Juuri noussut kuu kumotti niin, että marjovan pihlajan oranssi näkyi. Lähes kuiskaten Johannes lauloi.

Laulussa kerrottiin, miten pihlajassa kukki lyhty, miten viulu soitti yksin, yksin soitti viulu, eivätkä mies ja nainen voineet auttaa toisiansa.

Mutta he kyllä voivat.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

ON PIMEÄSSÄ HELPPO TAIVALTAA?

Kolme vaikkaa, olkaa hyvät: vaikka Reino Helismaan syntymästä tulee 12. heinäkuuta kuluneeksi sata vuotta, vaikka pidän häntä historian suurimpana viihteentekijänä ja vaikka "päivänsäde ja menninkäinen" on ehdolla Suomen parhaaksi iskelmäsanoitukseksi, en vieläkään oikein sulata sitä laulua. Huh, tuliko kirjoitetuksi OECD-maiden pisin virke? Koeta sinä sulattaa sitä sillä aikaa, kun selitän syyt.

Muistin virkistykseksi linkki lauluun:

http://www.youtube.com/watch?v=MzheWNd65x4

Kaunis sävel ja liikuttava tarina, ok. Toisaalta: onko elämä sokean menninkäisen kodissa niin hengenvaarallista kuin päivänsäde luulee? Loppuvatko näkevän ilo ja elo, jos hän lyö hynttyyt yhteen sokean kanssa alkaen käyttää samaa saunapyyhettä? Niin ja miten lie tuon taivalluksen helppouden laita? Vailla vaikeuksia vihellellenkö se menninkäinen marssii halki elämän kiitollisena sokeudestaan?

Vastauksia ensimmäisiin kysymyksiin pitää kysyä niiltä näkevä-raukoilta, jotka ystäviensä kauhuksi ovat suostuneet asukkaiksi meidän menninkäisten kotiluoliin. Taivalluksen helppous-kysymykseen vastaan 57 vuoden kokemuksella itse. Ei se kuulkaa joka päivä, joka tilanteessa ihan mahdottoman kevyttä ole. Asiat yleensä ja taivallus eli liikkuminen erityisesti ovat taitavallekin sokealle haasteita. Taitamattomalle, kuten minulle, on itsenäinen taivallus alituinen stressin ja ylimääräisen vaivan aihe. Kyllä niistä jutuista selvitään, mutta kymmenen kertaa vaikeampaa se ikipimeässä liikkuminen on kuin valossa.

Arvaan, mitä nyt ajattelet. Jos kuuntelit laulun näkevän korvin, tuumaat minun ymmärtäneen sanoman liian kapeasti tai jopa väärin. Helismaahan valottaa tietysti yleisempää näkökulmaa ihmiselon kiemuroihin. Ei puhuta pelkästä sokeudesta ja näkemisestä. Henkisemmällä tasolla Päivänsäde opettaa, että jokainen viihtyy ja pärjää parhaiten omiensa joukossa. Pysykööt menninkäiset koloissaan ja päivänsäteet isänsä Aurinkoisen kirkkaudessa. Josef Stalinia sanottiin muuten Isä Aurinkoiseksi.

Niin tyhmä en ole, etten huomaisi yleisempää sanomaa. Siitä huolimatta olisi tuntunut hyvältä, jos Päivänsäde olisi suostunut peikkopojan kosintaan. Valollaan hän olisi tuonut iloa pimeään luolaan. Peikko ehkä olisi auttanut morsiotaan kohtaamaan elämän varjopuolet. Tämän maailman päivänsäteetkin joutuvat kosketuksiin harmauden, jopa täyden pimeyden kanssa. He eivät kenties tapaa ainuttakaan fyysisesti sokeaa, paljon harmautta ja pimeyttä kuitenkin. Taivaan suuret valaisimet rävähtävät loputtomaan loistoon vasta siellä, minne olemme matkalla. Ja siellä on menninkäisenkin helppo taivaltaa.



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

YouTube - Videoita tästä sähköpostista

EI PÖLLÖMPÄÄ

Jos saat aikaan tai ehdotat jotain loistavaa ja kaveri kehuu sitä hyväksi, tiedät hänestä yhden asian: hän ei ole porilainen. Täällä saat kuulla korkeintaan, ettei asia ollut pöllömpi. Käytetään toistakin p:llä alkavaa, komparatiivimuotoista sanaa, mutta se lienee kaunista jättää arvailujesi varaan. Sana on rahvaanomainen.

Minun tilanteeni saisi kyllä olla pöllömpi. Varsinkin sen soisi olevan pöllöisämpi. On kas pidellyt lähes käsittämättömän huonoa tuuria niin Asioiden, Bubojen kuin Surnioidenkin osalta. Totta puhuen yhdeksän kymmenestä pöllöretkestäni antaa elämykseksi vain maukkaat eväät. Kuuma kaakao ja juustopatonki tekevät kauppansa raittiissa ulkoilmassa. Suoraan sanoen joskus vähän turhankin raittiissa.

Murphyn laki huipentuu samaan, mihin pöllöjen runsautta säätelevä myyräsykli: tähän vuoteen. Huhutaan huhuilijoiden, huutelijoiden ja puputtajien kansoittavan Porin seudun metsiä sankoin siipiparein. Lähimmät loipakoivat lemmenlaulujaan kilometrin, parin  päässä Tiiratorpasta. Useitakin lehto- alias tarhapöllöjä olisi kuulemma tarjon.

Niin olisi. Vaan mites niitä kuulemaan pääset, jos olet sokea ja vaimosi vetää rippileiriä Reposaaressa? Ei noin pitkille ja epävarmoille retkille tee mieli taksillakaan lähteä. Taksi ei myöskään tunne pöllöpaikkoja, enkä näe, missä kohden milloinkin mennään.

Tarinan opetus: kaikkea ei voi saada. Elämässä pitää suostua rajoihin ja rajoitteisiin. Ellei vaillejäänti ota onnistuakseen, kannattaa muistella niitä öitä, joina varpaat jäätyivät, vessahätä yllätti 40 kilsan päässä kotoa eikä yhtä helkkarin helmaria ollut kuultu. :D


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

YKSI NÄISTÄ

Näkövammaisten sähköpostilistalla virisi eilen tasokas keskustelu aiheesta yksinäisyys. Olin yksi näistä yksinäistä oloaan murehtineista; tosin menneen ajan muodossa, imperfektissä. Nyt en ole erityisen yksinäinen. Viihdyn hyvin elämässäni sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Mutta neuvojaksi saati lohduttajaksi minusta ei ole. Ajattelen jopa, että hyväntahtoisetkaan neuvot eivät auta varsinkaan sitä  lähimmäistä, joka kokee olonsa vieraaksi ihmisten seurassa. Sellainen yksinäisyys on fyysistä yksinäisyyttä syvempi asia.

Vaikkei minusta huonona ihmistuntijana ole psykologista puoskaria kummemmaksi auttajaksi, voin sentään jakaa oman kokemukseni. Selkeä tavoite ja intohimoinen pyrkimys  sitä kohti ovat tälle miehelle tepsivintä lääkettä yksinäisyyteen.

En siis tule toimeen ilman unelmaa. Se on elon varsitiellä ollut milloin mikäkin: pääsy oppikouluun, ylioppilaslakki, maisterin paperit, kaunis vaimo, ensimmäinen kirja, kolmas sadas tavattu lintulaji. Tuo kaikki on toteutunut, muttei toteutuma ole unelman ydin. Ydin on unelma itse. Elämän tarkoitus tai, jos niin haluatte, mielekkyys liittyy päämäärään.

Sisäisesti yksinäiseltä ihmiseltä puuttuu voimaa kurottua minkäänlaisen tavoitteen suuntaan. Hän ei pelkää tulevaisuutta muttei näe siinä toivoakaan. Kyky innostua katoaa. Se on se tunne, kun mikään ei oikein huvita.

Joskin inhoan kaiken maailman neuvoskelua, kerron saaneeni yllättävältä taholta vankkaa tukea unelma-reseptille. Keskitysleirin  kauhuja muistelleet kirjoittavat poikkeuksetta siitä, kuinka päämäärä, jopa pelkkä pilvilinna piti heidät hengissä. Leireiltä vapautuivat muistelijoiksi asti enimmäkseen ne, joiden sisällä eli toivo paremmasta. Niin merkillisesti toimii ihmismieli.



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Olen tässä pari päivää laulellut 60-luvun hittejä, vaikkei
minun monien ystävieni mielestä pitäisi. Jokin raja täytyisi kuulemma heidänkin kärsimyksellään olla. Siitä huolimatta ja itse tuskaa tuntematta olen laulellut. Mitäs asensivat iskelmä- ja kantrihullulle sen spotifyn.

Vaikkei ääneni ole komea eikä sävel puhdas, saan laulaessa muistella. Aatokset lipuvat sinisin siivin päiviin ja öihin, kun nuoruuden aika oli ruusuinen. Tuoksu huumaa ja piikki pistää niin kuin silloin.

Lastenlaulut vaihtuivat iskelmiin
näin jälkikäteen ajatellen ällistyttävän varhain. Istuin paljon
kotiapulaisemme Marjan sylissä hänen kuunnellessaan radiosta noita Brita
Koivusia, Eino Grönejä, Lasse Liemoloita ja Kaj Lindejä. Ensimmäinen
aikuisten musiikin piiriin kuuluvasuosikkisävelmäni oli Anita Lindblomin
Sådant är livet. Se soi äitini mielestä liian usein radiossa, kun olin
kuuden vanha.

Sitten tuli se beatle-mania. Jossain sydänalan seudulla jysähti, kun ensi
kerran tarttui korvaan She loves you jee jee jee. Seuraavat neljä vuotta
olivatkin yhtämittaista biitletystä. Niin pihalla, koulussa, syödessä kuin
ensi kerran tyttöä pussatessa soi tuo yksi ja ainoa yhtämittainen Liverpool.
9-vuotiaan Hanskin suu jauhoi Beatles-purkkaa, harteilla roikkui pitkä
tukka. Päin seiniähän nuo all my lovingit, cannot buy me lovet, I  want to
hold you handit ja Mr. Moonlightit äännettiin, englantia kun ei osattu. Viis
siitä, Beatles oli elämän sisältö.

Muttei sentään loputtomiin. Kun enkelinkasvoinen, kultakiharainen Vuokko
istahti viereeni koulun välitunnilla, jysähti sydänalassa toisen kerran.
Taisi jysähtää jossain muuallakin, mene tiedä. Pitkät, vaaleat hiukset sillä
oli, punainen paita ja valkea hame. Tuoksuikin vietävän hyvältä.

En koskaan uskaltanut paljastaa tunteitani Vuokolle. Maantiedon ja uskonnon
kirjoihin piirtelin hänen nimiään, koitinpa kuvaakin hahmotella. Seuraavat neljä vuotta
eivät olleetkaan enää Beatlesien. Ne olivat Vuokon. Jokaista uutta
suosikkikappaletta mitattiin toivottoman kaukorakkauden puntarilla. Tyttö
oli joka päivä niin lähellä, mutta ah aina niin kaukana sittenkin.

Vuokolle omistamistani kappaleista pitkäaikaisin suosikkini soi kohta
sinunkin kuullen. Ei ihan yhden hitin ihme muttei paljon muutakaan Crispian
St. Peters tässä, ole hyvä. Video alkaa vähän vaivaisesti, katkeaakin
pariksi sekunniksi alussa mutta kylllä se sitten rullaa ihanasti. Spotify olisi toki parempi. Jatketaan opintoja.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

http://www.youtube.com/watch?v=mAgzK40jyUI

YouTube - Videoita tästä sähköpostista

ISO MIES TULI KALTERIEN TAKAA

Huonoon seuraan on Hanski parka luisunut, kun kaiken maailman poliisin
tuttuja kotiinsa päästää. Yksi sellainen astui Tiiratorpan ovesta sisään
suoraan kalterien takaa. Suuri, vahva mies. Eikö tuollaiset pitäisi pitää
visusti poissa ihmisten ilmoilta - kysynpä vaan. :d

Mutta kun eivät pidä. Tämäkin äijä käveli muina miehinä
työhuoneeseeni,istutti rutvean ruhonsa tuolille ja alkoi opettaa. Niin
kyllä, opettaa se alkoi huonoja tapojaan pahaa-aavistamattomalle
meikäläiselle. Ensin toki teki tikusta asiaa; tarkemmin sanottuna
muistitikusta. Sille viimeaikaiset syntini siirrätti se.

Sitten spotifyn kimppuun. Säälimättä ja itse tuskaa tuntematta poliisin
tuttu koetti takoa kovakorvaiseen kallooni musiikkivaraston
toimintaperiaatteita. Onnistuikin. Muttahelppoa se ei ollut meille
kummallekaan. Äijä sai tehdä täyden päivätyön puunjalostusalalla saadakseen
epäteknisen ystävänsä ymmärtämään jutun jujun.

Mutta silti: loppu hyvin, kaikki hyvin. Spotifyt opittiin ja kirjaa varten
hankittu aineisto tikutettiin. Vaimo Pirjo lyöttäytyi seuraamme kysymällä,
tahtooko ukko kahvinsa kanssa mieluummin munkin vai silakkaa. Tämä valitsi
enempiä empimättä munkin.

Toisin kerrottuna tarina menee näin: ystäväni, tämän blogin tekninen
toteuttaja Juha Haavisto tuli poliisilaitokselta  auttamaan minua
erinäisissä töissä. Hän oli järjestysmiehen ominaisuudessa nähnyt
nyrkkitappelun, jonka todistajan ominaisuudessa siellä kamarilla kävi. Juha
on kyllä isokokoinen muttei alkuunkaan pahantapainen. Opettajana hän
osoittautui rauhallisella tavallaan tehokkaaksi. Näin ystävänpäivän
aatonaattona ystävyytemme vahvistui entisestään. Vierailu Tiiratorpassa oli
päivän kohokohta.




Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

EI PISTETTÄ BLOGIIN

Anteeksi se aamuöinen. Joskus vain täytyy saada olla vaivainen mato matkamies maan. Itseä (sanalla) ruoskiessa tulee  tosin paljoksutuksi pahuuttaan. Silloin ystävät hämmästyvät säikähtäin.

Hyvän päivän jälkeen on miehen mieli toinen. En napauta pistettä blogeiluun. Tiedättehän, kuinka vaikea kirjoittajan olisi kirjoittamatta olla. Sama kuin lakkaisi hengittämästä. Tukalaksi menee ajan oloon se sellainen peli. Hengityksen tapauksessa aika lyhyen ajan. :d

Joo ja asiavirheitäkin aamuöiseen lipsahti. Mirkka Lappalaisen kirjan nimi on Jumalan VIHAN ruoska eikä väitteeni palautteettomuudesta pidä paikkansa. Viimeksi Eeva ja Mia kirjoittivat kauniita sanoja tuosta kevään kevät-jutusta. Tykkään teistä.

Confessiones


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

KATEUS KYNÄÄ KIIDÄTTÄÄ

Katkonaisesti nukutun yön uuvuttamana päätin olla kirjoittamatta mitään. Viis siitä, vaikka blogi jää väliin ja kirja viivästyy. Onhan noita opuksia tullut kirjoitetuksi, eikä tulevan takaraja häämötä velvoittavana näköpiirissä. Blogista taas tulee niin vähän palautetta, että sama vaikka löisi pisteen koko hommalle. Käytännössä sitä ei tule ollenkaan.

Näin päätin, noin nimesin. Vain yksi asia jäi turhan vähälle huomiolle: kateellinen luonteeni. Kävi kas sillä kurin, että kirjoittamattomana tulin lukeneeksi liian hyviä kirjoja.

Pirjo Tuominen ja Mirkka Lappalainen ovat vääriä naisia luettaviksi alakulon allikossa. Toki heidän kirjoistaan pidän. Pidänpä paljonkin ja Pirjo Tuominen on kaiken lisäksi minulle tuttu täti myös kirjailijanimensä henkilökohtaisemmalla puolella. Toivottavasti taas tapaamme pian, että pääsen ylistämään häntä noin neljännestäkymmenennestä viidennestä teoksestaan "Silkkipunos."  Juuri sen luin eilen.

Silkkipunoksessa on kohdallaan kaikki, mikä saa Tiiratorpan isännän kuorimaan äänikirjan pakkauksesta: henkilökuvat, maiseman hahmotus, paljon tietoa, jännitystä. Pirjo on henkilöidensä tunteiden ja ristiriitojen tarkkasilmäinen tulkki, ihmismielen ymmärtäjä. Muhkea määrä kiehtovaa tietoa historiasta solahtaa juonen sisään luontevan ketterästi. Lukija oppii samalla kun eläytyy.

Kirjailijalta edellinen edellyttää paitsi kolossaalista työmäärää myös jotain, mitä minulta ilmeisesti puuttuu. Pirjo Tuomisella ja niillä monilla muilla sykkii sisällä kaunokirjailijan sielu. Minä sitä vastoin en saa väännetyksi sanoja ilmentämään ihmisen tuskaa, kiihkoa, iloa, murhetta, katalia suunnitelmia. Arvaa, montako kertaa on yritetty? Turhaan samainen Pirjo Tuominen (oikeasti Rantanen) kehotteli jonkin teokseni luettuaan kokeilemaan Tiiran siipien kantavuutta proosan autereessa ilmatilassa. Nuo siivet murtuivat kauan sitten., kun kustannustoimittaja Ritva Kostamo sanoi: Hannes, sinä olet lehtimies.

No nykyään en oikeastaan ole edes sitä. Tietokirjailija kyllä, joskin Mirkka Lappalainen panee tietämättään epäilemään tätäkin seikkaa. Kun vertaan aikaansaannoksiani 38-vuotiaan, runsaasti palkitun tohtorin töihin, masennun lisää. Myönnän reilusti, että silkka kateus ja halu kirjoittaa yhtä hyvin kuin Mirkka ajaa tätä miestä tanssittamaan sormia tietokoneen näppäimistöllä. Jos edes joskus vähän onnistuisi. Mirkan uusimman nimi on muuten Jumalan ruoska.

Miksi tämä jeremiadi? Miksi itsekeskeinen, käänteisesti narsistinen vuodatus? Ehkä siksi, että yksityinen  kasvaa otollisessa maaperässä yleiseksi. Uskon näet monien kirjoittajien jakavan kokemukseni. Monen kirjoittaminen, eikä vain se, vaan muukin pyrintö nousee näin kitkerästä tunteesta. Haluat maalarina, muusikkona, matemaatikkona, pankinjohtajana, äitinä ja isänä tulla yhtä hyväksi kuin ihailemasi naapuri. Mieluummin paljon paremmaksi.

Confessiones        .

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Männikön suunnalta kuuluu tiusketta. Kireä kirahdus ja kas - siipi siipeä vasten käyvät käpytikat käsisuliksi toistensa tekstiileihin. Minä kysyn Pirjolta, mitä siellä tapahtuu.- Sitä vain, vastaa rouva, - no sitä, että lähimpään petäjään ensiksi matkalla ollut käskee toisen suksia kuuseen täältä törkeitä tapojaan tunnetuksi tekemästä. Sietäis pikkusen harkita, ennen kuin edes yrittää metsän mehevimpään mäntyyn matkustaa.Siinä kasvaa satoja samanlaisia mäntyjä rivissä. Talousmetsä mikä talousmetsä. "Käppärien" himoitsema honka ei ihmissilmin katsoen poikkea muista. Tuskin se tikankaan näkökulmasta niin tekee, sattuu vain olemaan jommankumman rumpulauta.Järjettömältä vaikuttaa reviirille pyrkijän ratkaisu. Osaavatko tikatkin kadehtia? En tiedä, mutta kerrankos minä, siivetön, olen halunnut juuri samaa, mitä itseäni komeampi, rikkaampi, älykkäämpi ja kaikin puolin muutenkin ärsyttävä tyyppi äsken sai. Kukahan täällä on järjetön?

Confessiones


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

KEVÄÄN KEVÄT

Mielikirjailijani Juhani Aho sanoi aurinkoisia helmikuun päiviä kevään
kevääksi. Hän tarkoitti toivoa, jonka taivaankehrän paiste ja lintujen
hiljalleen heräävä lauluvire ihmismielessä synnyttää. Koin tänään jotain
sellaista. Päivä tosin ei ollut erityisen aurinkoinen.

Aamu alkoi heikosti. Kolmas huonosti nukuttu yö takana, remppaa vähän siellä
sun täällä vanhan miehen kropassa, pelkoakin. Miten tästä taas iltaan asti
selvitään? Ajatus tilttaa suppeaa rataa.

Paras tapa unohtaa kivut ja pelot on työ. Siitä on sekin hyöty, ettei riennä
riemuksemme leipä miehen maatessa. Siis kaikesta huolimatta ylös vuoteesta
ja kirjoittamaan herra Tiira. Muutama sivu tekstiä tulevaan kirjaasi niin
kyllä se siitä.

Konsti toimi tänäänkin. Se toimi niin hyvin, että palkitsin itseni
linturetkellä. Kun on saanut jotain aikaiseksi, ei liene väärin vähän huvia
ja kauneutta elämäänsä pyytää. Ennen kuin nuo ainaiset tuulet ja pyryt
saapuivat, ehdinkin kokea sen kevään kevään. Tikkojen rummutuksena, tiaisten
lauluina ja viherpeipon piccicato-trillejä seuraavina ryystöinä talven selkä
taittui ja toivo heräsi. Elämällä on sittenkin lupaus lumen alla. Vielä
murtuu talven valta. Vielä nostaa leskenlehti aran vartensa reunalle riitteen. Kukan kelta kuin kevään kulta. Kuu ei enää ole kiurusta kesään, mutta kuu on kiuruun itseensä nyt. Lehtopöllö huutelee jo talviyöhön. Lempensä laulua liikuttaa.  Minä ristin käteni pikkuvarpusia vilisevän risuaidan edessä: kiitos että tätäkin on.




Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi