KUKKI PIHLAJASSA LYHTY

Tarina perustuu omiin muistikuviini kesältä 1975. Toimin apuopettajana rippileirillä, joka pidettiin tuossa Ekoon kartanossa. Silloin se oli jo proosallisesti nimeltään Itä-Hämeen kansanopisto.

Mutta siis. Enemmittä selittelyittä. Tässä yön hiljaisina tunteina väsäämäni kertomus:

KARTANON KALPEA KARIN

Johannes pelkäsi kavuta ullakolle. Seiniltä katsoivat esi-isäin kuvat. Portaat narisivat jalkojen alla. Yö huokui ympärillä, vanhan kartanon raoista kuuluivat kuolemankellojen napsahtelut, illan balladi. Johannes uskalsi sentään, läpi hämähäkin seittien, halki hiljaisten kynnysten.

Vinttihuoneen lukitun oven viereen oli naulattu paperi, nyt jo kellastunut. Hän oli lukenut siihen ikuistetun runon jo aiemmin, eivätkä sen säkeet olleet antaneet hänelle rauhaa. Liian hyvin hän muisti, aivan liikaa häntä kiehtoi, kuinka suku kylmä ja ylpeä kannettu on, jo rauhaan kalmiston. Nuo olivat Lauri Pohjanpään sanoja, Runon säkeissä tarina Rampa-Kaarinasta, hänen huutonsa sellaisena kuin se oli lävistänyt lyyrikon sydämen.



Johannes painoi kätensä oveen. Sen vanha pinta oli puunviileä. Hän painoi kahvaa. Ovi oli lukossa.

Tämän oven takana eli sata vuotta sitten lyhyen elämänsä neiti Karin. Karin Hjerppe oli kartanon nuorin tytär. Hän ei ollut mikään kultakiharainen, hoikka prinsessa, ei tosiaan. Hän oli ruhjoutunut rujoksi syntymässä, rampana ja kalpeana hän asui ullakkohuoneessa. Asui, koska suku häpesi mätää marjaansa, eikä hänelle annettu vaihtoehtoa muuhun.



Ani harvoin, vain niinä hetkinä jolloin kartano tiedettiin tyhjäksi vieraista ja heidän katseistaan, Karin päästettiin alakertaan. Yhtenä kesäisenä päivänä hänet laskettiin Ekoon terassille asti. Siitä Johannes oli varma, hän oli nähnyt valokuvan. Rampa tyttö istui lasikuistin portailla ja katsoi koivukujalle päin. Neiti Karin katsoi sinne, minne ei koskaan päässyt. Aurinko ylsi hänen iholleen, lämmitti, herätti. Kalpeiden kasvojen arka pyyntö. Johannes oli itkenyt valokuva kädessään.



364 päivänä vuodessa Karinille sallittiin vain ullakkohuone ja lyhyet hetket kartanon alakerran huoneissa.

Mitä hienompia vieraita kartano sai, sitä varmemmin rampa suljettiin huoneeseensa. Oven lukko kiertyi kiinni, vahva ovi kesti taipumatta hänen iskunsa, ullakko nieli hänen huutonsa. Kuinka usein hän olikaan kuullut klaveerin suloiset sävelet, juhlivan joukon huudahdukset, menuetin kevyen rytmin, isänsä laamanni Hjerppen maankuulut maljapuheet! Sen kaiken hän kuuli vain vaimeana humuna.

Hän asteli seinältä seinälle, pakottautui lukemaan mutta ainoa kirja oli raamattu, eikä tullut sen luvusta mitään, konsa hänen mielensä askarteli muussa. Huulillaan häilyi hymy tai epäily puri ne mutrulle sen mukaan, mitä kuvitelmia hänen mieleensä nousi. Missä vilahti sisar Agneksen silkkisukka, missä kumartui nuori luutnantti Lagerkrona suutelemaan illan emännän kättä. Hän näki tutut ja poikamaiset kasvot, veli Erik se siinä. Taasko jotkut kujeet mielessä – voi sitä Erikiä.

Jos hän huutaisi?

Jos hän huutaisi niin kovaa, että hänet kuultaisiin… ottaisivatkohan ne hänet mukaan? Jospa Erik tällä kertaa, hän ajattelee ja toivo herää hänessä rajuna.

Karin huusi. Hän huusi niin lujaa, että se kaikui yli soiton, yli huolettomien sanojen ja ihmisten hämmentyneinä käännellessä kasvojaan synkkenivät Erikin kasvot. Erik ryntäsi portaikkoon, puhisten, eikö Karin tajunnut miten tuolla kaikella vain häpäisi heidät ja itsensä


Yksin tein Erik riuhtaisi oven auki, syöksyi huoneeseen ja suoraa päätä sisarensa luo. Karin säikähti veljensä vihaista katsetta, perääntyi vuoteelle ja käpertyi. Karinin huuto tukahtui lopulta, Erik painoi hänen suulleen tyynyn. Karin ei jaksanut vastustaa pitkään, hengitys lakkasi ja hänen laihassa rinnassaan sammui sydän.

Neiti Karinilta kaikki oli ohi.

Juhlat alhaalla salissa jatkuivat.


Johannes kuvitteli kaiken tämän ja hänen päänsä painui ovea vasten.

Mitä nyt? Hän kuuli laahaavia askelia oven takaa. Eihän vain...?

– Hei, Johannes sanoi. – Kuka siellä on?

Johanneksen äänestä kuuli, millainen meri hänen sisällään velloi. Hän kuuli askeleet kuten minkä tahansa äänen Ekoon piirissä. Karin, Johannes kuiskasi vaikka eihän se ollut mahdollista...

Ovi avautui. Johannes näki nuoren tytön.



– Ai, Elina sanoi yllättyneenä.

Johannes pelkäsi vaikuttaneensa säikyltä, sillä Elina kysyi, oliko hän pelästynyt.



– Vähän. Mut mitä sä Elina täällä teet? Tota oveehan pidetään lukossa.

– Yleensä pidetään. Mä sain kummiski avaimen, ku hymyilin oikeen nätisti pastorille.

Elina oli saanut tietää, että juuri tässä kartanossa, missä nykyisin pidettiin rippileirit, oli asunut samanlainen tyttö kuin hän.

– Tiesiks sä siitä Rampa Kaarinasta?

Johannes hymähti.

– Luulin, ett sieltä tulee hän.

Elina naurahti miettivästi.

– Oikeestaan, tavallaan mä oonkin. Katto mua, Elina pyysi.

Johannes näki kalpeat kasvot, kyynärpäistä typistetyt kädentyngät, vääntyneen vasemman jalan. Elina oli joskus sanonut, että hänen äitinsä oli käyttänyt talidomidia.

Johannes tarttui varoen Elinan olkapäähän.

– Mennäänks tonne sisälle?


Neiti Karinin sänky oli edelleen ullakolla. Kirjalaatikoita,vanhoja vaatteita ja pölyä näkyi jostakin siilautuvassa valossa.

– Kai nää lankut vielä kestää meiän painon?

– Hiivitään varovasti. Mä tahon kertoo sulle jotain.

Niin Johannes oli arvellutkin.

– Kerro.

Elina tunnusti kyllästyneensä koko elämään. Toisten paistaessa ulkona makkaraa ja laulaessa hän ei välittänyt olla mukana Millä hän olisi pidellyt makkaratikkua?

– Mä en kelpaa mihinkään. Oon niille niinku tyhjää ilmaa. Ja kuulenhan mä ne kuiskaukset, nään katseet. Ymmärräks sä Johannes?

Johannes ajatteli, että neiti Karin oli varmaan pitänyt elämää samalla tavoin raskaana.

Hän kietoi kätensä tytön laihojen olkapäiden ympäri, käänsi toisella kädellä hänen kasvonsa kohti pientä ikkunaa. Oli jo myöhä. Juuri noussut kuu kumotti niin, että marjovan pihlajan oranssi näkyi. Lähes kuiskaten Johannes lauloi.

Laulussa kerrottiin, miten pihlajassa kukki lyhty, miten viulu soitti yksin, yksin soitti viulu, eivätkä mies ja nainen voineet auttaa toisiansa.

Mutta he kyllä voivat.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi