YKSI NÄISTÄ

Näkövammaisten sähköpostilistalla virisi eilen tasokas keskustelu aiheesta yksinäisyys. Olin yksi näistä yksinäistä oloaan murehtineista; tosin menneen ajan muodossa, imperfektissä. Nyt en ole erityisen yksinäinen. Viihdyn hyvin elämässäni sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Mutta neuvojaksi saati lohduttajaksi minusta ei ole. Ajattelen jopa, että hyväntahtoisetkaan neuvot eivät auta varsinkaan sitä  lähimmäistä, joka kokee olonsa vieraaksi ihmisten seurassa. Sellainen yksinäisyys on fyysistä yksinäisyyttä syvempi asia.

Vaikkei minusta huonona ihmistuntijana ole psykologista puoskaria kummemmaksi auttajaksi, voin sentään jakaa oman kokemukseni. Selkeä tavoite ja intohimoinen pyrkimys  sitä kohti ovat tälle miehelle tepsivintä lääkettä yksinäisyyteen.

En siis tule toimeen ilman unelmaa. Se on elon varsitiellä ollut milloin mikäkin: pääsy oppikouluun, ylioppilaslakki, maisterin paperit, kaunis vaimo, ensimmäinen kirja, kolmas sadas tavattu lintulaji. Tuo kaikki on toteutunut, muttei toteutuma ole unelman ydin. Ydin on unelma itse. Elämän tarkoitus tai, jos niin haluatte, mielekkyys liittyy päämäärään.

Sisäisesti yksinäiseltä ihmiseltä puuttuu voimaa kurottua minkäänlaisen tavoitteen suuntaan. Hän ei pelkää tulevaisuutta muttei näe siinä toivoakaan. Kyky innostua katoaa. Se on se tunne, kun mikään ei oikein huvita.

Joskin inhoan kaiken maailman neuvoskelua, kerron saaneeni yllättävältä taholta vankkaa tukea unelma-reseptille. Keskitysleirin  kauhuja muistelleet kirjoittavat poikkeuksetta siitä, kuinka päämäärä, jopa pelkkä pilvilinna piti heidät hengissä. Leireiltä vapautuivat muistelijoiksi asti enimmäkseen ne, joiden sisällä eli toivo paremmasta. Niin merkillisesti toimii ihmismieli.



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi