Olen tässä pari päivää laulellut 60-luvun hittejä, vaikkei
minun monien ystävieni mielestä pitäisi. Jokin raja täytyisi kuulemma heidänkin kärsimyksellään olla. Siitä huolimatta ja itse tuskaa tuntematta olen laulellut. Mitäs asensivat iskelmä- ja kantrihullulle sen spotifyn.
Vaikkei ääneni ole komea eikä sävel puhdas, saan laulaessa muistella. Aatokset lipuvat sinisin siivin päiviin ja öihin, kun nuoruuden aika oli ruusuinen. Tuoksu huumaa ja piikki pistää niin kuin silloin.
Lastenlaulut vaihtuivat iskelmiin
näin jälkikäteen ajatellen ällistyttävän varhain. Istuin paljon
kotiapulaisemme Marjan sylissä hänen kuunnellessaan radiosta noita Brita
Koivusia, Eino Grönejä, Lasse Liemoloita ja Kaj Lindejä. Ensimmäinen
aikuisten musiikin piiriin kuuluvasuosikkisävelmäni oli Anita Lindblomin
Sådant är livet. Se soi äitini mielestä liian usein radiossa, kun olin
kuuden vanha.
Sitten tuli se beatle-mania. Jossain sydänalan seudulla jysähti, kun ensi
kerran tarttui korvaan She loves you jee jee jee. Seuraavat neljä vuotta
olivatkin yhtämittaista biitletystä. Niin pihalla, koulussa, syödessä kuin
ensi kerran tyttöä pussatessa soi tuo yksi ja ainoa yhtämittainen Liverpool.
9-vuotiaan Hanskin suu jauhoi Beatles-purkkaa, harteilla roikkui pitkä
tukka. Päin seiniähän nuo all my lovingit, cannot buy me lovet, I want to
hold you handit ja Mr. Moonlightit äännettiin, englantia kun ei osattu. Viis
siitä, Beatles oli elämän sisältö.
Muttei sentään loputtomiin. Kun enkelinkasvoinen, kultakiharainen Vuokko
istahti viereeni koulun välitunnilla, jysähti sydänalassa toisen kerran.
Taisi jysähtää jossain muuallakin, mene tiedä. Pitkät, vaaleat hiukset sillä
oli, punainen paita ja valkea hame. Tuoksuikin vietävän hyvältä.
En koskaan uskaltanut paljastaa tunteitani Vuokolle. Maantiedon ja uskonnon
kirjoihin piirtelin hänen nimiään, koitinpa kuvaakin hahmotella. Seuraavat neljä vuotta
eivät olleetkaan enää Beatlesien. Ne olivat Vuokon. Jokaista uutta
suosikkikappaletta mitattiin toivottoman kaukorakkauden puntarilla. Tyttö
oli joka päivä niin lähellä, mutta ah aina niin kaukana sittenkin.
Vuokolle omistamistani kappaleista pitkäaikaisin suosikkini soi kohta
sinunkin kuullen. Ei ihan yhden hitin ihme muttei paljon muutakaan Crispian
St. Peters tässä, ole hyvä. Video alkaa vähän vaivaisesti, katkeaakin
pariksi sekunniksi alussa mutta kylllä se sitten rullaa ihanasti. Spotify olisi toki parempi. Jatketaan opintoja.
minun monien ystävieni mielestä pitäisi. Jokin raja täytyisi kuulemma heidänkin kärsimyksellään olla. Siitä huolimatta ja itse tuskaa tuntematta olen laulellut. Mitäs asensivat iskelmä- ja kantrihullulle sen spotifyn.
Vaikkei ääneni ole komea eikä sävel puhdas, saan laulaessa muistella. Aatokset lipuvat sinisin siivin päiviin ja öihin, kun nuoruuden aika oli ruusuinen. Tuoksu huumaa ja piikki pistää niin kuin silloin.
Lastenlaulut vaihtuivat iskelmiin
näin jälkikäteen ajatellen ällistyttävän varhain. Istuin paljon
kotiapulaisemme Marjan sylissä hänen kuunnellessaan radiosta noita Brita
Koivusia, Eino Grönejä, Lasse Liemoloita ja Kaj Lindejä. Ensimmäinen
aikuisten musiikin piiriin kuuluvasuosikkisävelmäni oli Anita Lindblomin
Sådant är livet. Se soi äitini mielestä liian usein radiossa, kun olin
kuuden vanha.
Sitten tuli se beatle-mania. Jossain sydänalan seudulla jysähti, kun ensi
kerran tarttui korvaan She loves you jee jee jee. Seuraavat neljä vuotta
olivatkin yhtämittaista biitletystä. Niin pihalla, koulussa, syödessä kuin
ensi kerran tyttöä pussatessa soi tuo yksi ja ainoa yhtämittainen Liverpool.
9-vuotiaan Hanskin suu jauhoi Beatles-purkkaa, harteilla roikkui pitkä
tukka. Päin seiniähän nuo all my lovingit, cannot buy me lovet, I want to
hold you handit ja Mr. Moonlightit äännettiin, englantia kun ei osattu. Viis
siitä, Beatles oli elämän sisältö.
Muttei sentään loputtomiin. Kun enkelinkasvoinen, kultakiharainen Vuokko
istahti viereeni koulun välitunnilla, jysähti sydänalassa toisen kerran.
Taisi jysähtää jossain muuallakin, mene tiedä. Pitkät, vaaleat hiukset sillä
oli, punainen paita ja valkea hame. Tuoksuikin vietävän hyvältä.
En koskaan uskaltanut paljastaa tunteitani Vuokolle. Maantiedon ja uskonnon
kirjoihin piirtelin hänen nimiään, koitinpa kuvaakin hahmotella. Seuraavat neljä vuotta
eivät olleetkaan enää Beatlesien. Ne olivat Vuokon. Jokaista uutta
suosikkikappaletta mitattiin toivottoman kaukorakkauden puntarilla. Tyttö
oli joka päivä niin lähellä, mutta ah aina niin kaukana sittenkin.
Vuokolle omistamistani kappaleista pitkäaikaisin suosikkini soi kohta
sinunkin kuullen. Ei ihan yhden hitin ihme muttei paljon muutakaan Crispian
St. Peters tässä, ole hyvä. Video alkaa vähän vaivaisesti, katkeaakin
pariksi sekunniksi alussa mutta kylllä se sitten rullaa ihanasti. Spotify olisi toki parempi. Jatketaan opintoja.
YouTube - Videoita tästä sähköpostista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti