Satakunnan museossa on meneillään hanke nimeltä Kerromuseolle.fi. Pyytävät ihmisiltä muisteluksia mistä tahansa mutta myös kaupanteosta. Osuuteni on sokean asiakkaan näkökulma. Kas tällainen:
ITSEPALVELU VAIKEUTTAA SOKEAN KAUPPAREISSUJA
Elettiin vuotta 1949, kun Olli F. Linnainmaa muutti Porin keskustassa olleen siirtomaatavarakauppansa itsepalvelumyymäläksi. Hän sai idean Yhdysvalloissa käyneen ystävänsä kautta. Myymälä oli Suomen ensimmäinen lajissaan.
Kauppaneuvos Matti Linnainmaa kertoo, että moni nykymarketeista tuttu asia puuttui hänen isänsä liikkeestä. Esimerkiksi ostoskoreina asiakkaat käyttivät Porin torilta ostamiaan, punottuja koreja.
Muutos nostatti vastarintaa. Pelättiin tavaroiden lähtevän suuressakin määrin ulos puodista väärissä kasseissa. Varastelusta ei silti koitunut isoa ongelmaa. Uutuuteen totuttiin vähitellen.
Minä en ole tottunut. Itsepalvelu oli koko lailla tuntematon käytäntö vielä 60-taitteen maaseudulla. Kaikki keskisuomalaisen tehdasyhdyskunnan, Jämsänkoskenkin kaupat palvelivat asiakasta henkilökohtaisesti. Jämsässä oli yksi valintamyymälä.
Kyläkauppa oli myös se ASO:n toimipiste, johon Tiiran pojat kipaisivat äidin asioille. Äiti uskalsi päästää 5- ja 6-vuotiaansa, sillä pieneen myymälään pääsi nelistämällä 50 metriä mäkeä alas. Kauppoja oli tehdasyhdyskunnissakin ennen markettien aikaa paljon, esim. Porin Pihlavassa parhaastaan seitsemän. Nyt palvelee pihlavalaisia enää kaksi kauppaa. Toisessa toimii asiamiesposti.
ASO:n kauppa oli niin pieni, ettei siellä tarvittu liha- maito- ja sekatavaraosastoa erikseen. Kaikki myytiin kahden tiskin takaa: maito- liha- ja kalatuotteet toisen, pullat, leivät ja meille tenaville tärkeät karamellit toisen. Harvoin me edes kaupassakäynnin palkaksi noita Sisuja, Tervaleijonia, Otsoja, Kalifaxeja, Paxeja ja Tanskan kuninkaan rintapastilleja saimme. Yksinhuoltajaäidin palkka opettajan työstä meni aika tarkkaan talonvuokraan ja kotiapulaiselle. Niinpä pulla ja kakut leivottiin kotona, marjoista tehtiin kiisseliä ja kesävaatteet saksittiin usein talvitamineista. Hiiva oli yleisin pikkupojan noudettavaksi uskottu asia. Isompi maksoi kymmenen, pienempi viisi markkaa ennen v. 1963 tehtyä rahauudistusta.
Kyläkaupan herkuista muistan Lauantai-makkaran ja putkilossa myydyn Viola-juuston. Makkaraa kun pani leivälle ja pursotti tuubista ihanan Viola-madon kiemurtelemaan siihen päälle niin ai jep, kyllä maistui!
Apsi- Palma- ja Jaffa-limonadista saimme vain haaveilla. Niiden hinta pyöri 40 markan tienoilla eli oli samaa luokkaa kuin rukiisen reikäleivän. Merirosvo-purkkaa, jonka kyljestä olisi saanut merirosvojen kuvia, emme saaneet äidin terveyspolitiikan vuoksi. Pilasi kuulemma hampaat ja oli mäyhätessä rumaa katsella.
Näköni oli hyvin huono jo 5-vuotiaana. Ongelma ei haitannut asiointia. Kun kauppias haki tavarat hyllystä ja tarvittaessa paketoi, pystyi sokea poika hoitamaan äidin tehtävän siinä missä näkevä veljensä. Oi tuota ihmisläheisten kyläkauppojen aikaa.
Tänään tarvitsen pienessäkin myymälässä avustajan. Pienestä sellainen usein löytyykin, mutta suurissa hehtaarihalleissa ja supermarketeissa tilanne on toinen. Henkilökuntaan kuuluvaa saisi huudella kauankin, jos niin raflakkaan toimeen tarttua viitsisi. Siksi en juurikaan asioi itsenäisesti suurissa myymälöissä.
Muita sokeiden asiakkaiden tämän päivän ongelmia ovat jonotusnumerot pankeissa, apteekeissa ja lääkärien vastaanotoilla. Emmehän näe, mistä numeropoletteja noudetaan, emme liioin, mikä numero omassamme seisoo.
Lääkepakkauksiin ilmaantui jokin vuosi sitten pistekirjoitusmerkinnät. Tämä auttaa noin joka kuudetta sokeaa,, sillä tutkimusten mukaan 17 % meistä osaa lukea pistekirjoitusta. Meille, jotka osaamme, on apua myös siitä, että Suomenkinpankkiautomaateista muutamaan kymmeneen tulee pistekirjoitus- ja äänipalvelu. Uudistus on hipa tillillään toteutua ja Ruotsissa se on jo.
Eräiden ravintolaketjujen ruokalistat pisteillä ovat hyvä juttu sekin, huonoa taas, että Finnair poisti pistekirjoituksella kirjoitetut turvaohjevihkot koneistaan niiden vähäisen käytön vuoksi.
Asennepuolelta moitin sitä, että yhä liian monet myyjät kysyvät avustajaltani, mitä minä tahdon ostaa. Ikään kuin en itse tietäisi tarpeitani. Pitävätkö he sokeaa järjettömänä luontokappaleena vai tahdottomana hoidokkina? Jos vaimoltani kysytään minua osoittaen,: "mitä hänelle saa olla?" kysyy hän minulta "mitä sinulle saa olla?" Vastaan esim.: "Ostaisin housut." Nyt vaimoni kääntyy taas myyjään päin ja sanoo: "Hän tarvitsee kuulemma housut."
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti