NE HANKALAT SOKEAT

Me sokeatkin osaamme riidellä. Sähköpostilistallamme käytyä kiivassanaista
keskustelua seuranneet ajattelevat ehkä, että me vasta osaammekin.
Nyrkkeilymatsiksi luonnehti muuan vaikutusvaltainen sokea Riikka Hännisen ja
allekirjoittaneen välistä iskurulettia. Täräyteltiin päin naamaa mutta myös
valeltiin vasamat myrkkyliemeen. Myrkky ei näy mutta tuo tuskan.

Emme toki olleet riidan ainoat osapuolet. Sekä minun että Riikan kantaa
puolustettiin vaihtelevasti. Kuka ilkeämmin kuka asiallisemmin otti kantaa
kysymykseen, onko eräs yhdistyksemme liian Helsinki-keskeinen. Se onkin
varma puheen aihe, jos mieli saada helsinkiläiset pillastumaan. Kukapa
saavutetuista eduista vapaaehtoisesti luopuisi. Eikä minunkaan mielestäni
edes tarvitse. Riittää, jos samat tai lähes samat palvelut ulotetaan
yhdistyksen kaikkiin jäseniin.

Kantani muuttui keskustelun (siis tappelun) mittaan. Luovuin alkuperäisestä,
poissulkevasta asenteestani ja aloin miettiä rakentavampia tapoja vähentää
Helsinki-keskeisyyttä. Tässä ei kuitenkaan ole jutun tärkein anti. Toki
meidän on hyvä tarkistaa asenteitamme. Hyvä on myös pyytää anteeksi silloin,
kun anteeksipyydettävää on. Ja minullahan oli.

Todella antoisaksi keskustelu muuttui vaiheessa, jossa aloimme pohtia,
olemmeko me sokeat ja heikkonäköiset erityisen hankalia luonteita. Jos
olemme, mitkä lienevät ikävän ilmiön syyt? Hemmotellaanko esim. syntymäsokea
kotona pilalle kohtelemalla häntä kuin särkyvää posliininukkea? Annetaanko
sokealle lapselle liian helposti periksi, koska hän on sokea.?

Entä myöhemmin näkönsä menettäneet? Aiheuttaako vamma katkeruutta, joka
purkautuu mm. kiukkuisena käytöksenä varsinkin lähi-ihmisiä kohtaan? Myös
kivut ja sokeuteen johtaneiden sairauksien pahat  seuraukset kannattanee
huomioida. Veren sokerin heilahtelu ja sokeiden keskuudessa erittäin yleinen
unettomuus eivät mielialaa nostata. Väsymys, tuska ja yleinen paha olo
lamauttaa jotkut, toiset reagoivat vihaisuudella.

Vaikka ehdottamani syyt selittävät monenkin näkövammaisen hankalaa käytöstä,
en pidä kysymyksenasettelua kelvollisena. Ei näön puute näet ihmisen
perusluonnetta muokkaa. Sokeat ovat yhtä heterogeeninen porukka kuin
näkevät. Geeniemme ja ympäristötekijöidemme summia me olemme riippumatta
siitä, näemmekö vai olemmeko näkemättä. Yhtä hyvin pohjimmiltaan ilkeä kuin
kiltti ihminen voi sokeutua. Kilttejä ja tasapainoisia puheenvuoroja
käytettiin em. keskustelussakin. Pidin paljon varsinkin rovastien Ojanen ja
Suutarla tavasta lähestyä aihetta.
Ihmisen luonne, olemus  ja ominaisuudet ylipäätään ovat riippumattomia
näkökyvystä. Meissä sokeissa on pitkää, pätkää, laihaa, lihavaa, uskovaa,
ateistia, nopeaoppista, hidasälyistä, laulutaitoista ja - kuten minä -
jokseenkin epämusikaalista poppoota. Jos siis käyttäydymme hankalasti, ei
sitä voi puolustella sokeudella. Sokeus ei anna ihmiselle lupaa haavoittaa
lähimmäistä.
Selkeämpi jakolinja kuin sokeat/näkevät kulkee suhtautumisessamme riitelyyn.
Linjan toisella puolella ovat oikeasti riidanhaluiset, toisella me, jotka
kärsimme huonosta luonteestamme. Riidanhaluinen suorastaan nauttii
saadessaan lyödä, minä ja moni muu saa ilkeistä sanoistaan ja teoistaan
tunnonvaivoja. Omatunto alkaa kolkuttaa. Palaneet päreet käsissämme me
itkemme: voi miksi minä taas menin pahoittamaan sen tai tuon ihnmisen
mielen? Enkö ikinä opi pitämään nyrkkiä taskussa ja nielemään edes jotain
siitä, minkä sylki suuhun tuo. Apostoli Paavali kirjoittikin: "Me huomaamme
lihassamme toisen lain: sitä hyvää, mitä me tahdomme, me emme tee. Sitä
pahaa, mitä me emme tahdo, me teemme."  Sanojensa jälkeen hän aivan
parahtaa: "Kuka vapauttaisi minut tästä viheliäisestä ruumiista?"  Tuossa
lyötynä ja lyöneenä itsetunnon riekaleita kokoillessani huusin taivasta
kohti saman kysymyksen. Voi olla, että kuluu koko elämä, kunnes sieltä
vastataan.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi