Ehkä tapahtumat, jotka alkoivat riisipuuron syönnillä 3. joulukuuta 2013 klo
12.10 eivät elämäni korkeinta kliimaksia syökse. Aika lähelle kuitenkin. Jos
muutaman saisi mainita, niin joukkoon tämän päivän elämykset mahtuisivat.
Aamu oli kauhea. Ajatus kirjoittamisesta keljutti heti herätessä. Ties
kuinka mones huonosti nukuttu yö kasvoi korolle koroksi univelkaan, mutta
kirjoittamattakaan en olla osaa. Kirja on nyt vaikeimmassa vaiheessaan,
siinä, jossa vuorenkorkuinen aineisto tulee sulattaa kuta kuinkin
tolkulliseksi teokseksi. Ei tietokirja voi olla hajanainen kokoelma toisten
kirjoittamia, löysällä langalla yhteen punottuja tekstejä.
Kun olet rättiväsynyt, et tehtävästä suoriudu. Kahvista ja tupakasta
huolimatta nukahtelet näppäimistön ääressä. Havahdut tuon tuostakin
jatkamaan työtäsi, kun pää sillä tavalla ilkeästi retkahdettuaan
nytkähtelee. Lopulta et tajua, mitä teet, missä olet, mikä kaiken tarkoitus.
Tekniikkasi hajoaa, mieli soutaa synkät virrat.
Tänään älysin sentään lopettaa, ennen kuin olisin pudonnut tuolilta.
Vapaapäivää viettävä vaimo ehdotti linturetkeä. Jouluajan ensimmäinen
riisipuuro alle kera sokerin ja kanelin, sitten ulos umpiosta. Hänen ei
tarvinnut toistaa ehdotusta.
Riisipuuro noin maustein ja makkaravoileivät sen kanssa muodostavat yhden
mieliruuistani. Tulipa syötyä toinenkin kulhollinen. Tuli myös rikottua
pitkä perinne.: ei ruokalepoja tänään, ei, vaan suoraan pihalle, sillä
joulukuussa lämpömittari harvoin näyttää 7 astetta plussaa. Koska vedet
vapautuivat nopeasti niitä peittäneestä, ohuesta jääriitteen tapaisesta,
saattoi linturetkeltä odottaa jotain.
Talitintti, sinitintti, viherpeippo, varis. Harakkakin naurahti joella
joikaavia joutsenia, joella tuossa vieressä. Jäävätkö tänne koko talveksi?
Saanen lähikuukausina tietää vastauksen, sillä tämä kaikki kuuluu kotini
portaille. Kuusi lajia joulukuun kolmantena heti, kun oven avaat.
Epätavallista. Siitä huolimatta mies autoon ja kohti uusia maisemia.
Etelärannan lintutorni on mukava. Autolla pääset juureen ja luiskaa ylös
vaikka pyörätuolilla. Itse en sellaista vielä tarvitse, mutta olen tänne
useasti vammaisille räätälöityjä retkiä suunnannut. Tänään tornissa seisoo
pesämunana Helstolan Jari, legenda jo eläessään. Sitä säätä ei ole
Jumalakaan keksinyt, johon kasvoiltaan ahavoituneen merikalastajan näköinen
mies jättäisi lintuja katsomaan menemättä. 'Tuolla jään reunalla istuu
alli', sanoo hän nyt. Vaimokin pystyttää kaukoputken, näkee linnun. Minä
muistelen Yrjö Kokon kirjaa "Alli, jäänreunan lintu" ja satojen tuhansien
lajitoverien äänekästä muuttoa keväällä. En ilmoisna ikänä ole talvista
allilintua tavannut.
Siitä se sitten alkoi: Naurulokki, kalalokki, harmaalokki, merilokki,
joutsenia täälläkin, enemmän kyhmy- kuin laulu-Cygnuksia. Vaimo laskee 111
näitä luontomme suurimpia lintuja, kyhmyjoutsenia. Merikotka mittaa
matalalennossa mahdollisuuksiaan. Nelisenkymmentä
tukkasotkaa sotkee sekaan, metsässä takanani toitottaa lelutorveaan
punatulkku. Helstola huomaa ensimmäisenä tilhen. Mitähän syötävää
töyhtöpääkin luulee vielä löytävänsä. Marjavuosi oli köyhän puoleinen. Joka
tapauksessa äidin ryytimaan ryöstäjästä napsahtaa retken 17. laji. Ollaan jo
kaksi yli elämäni kaikkien joulukuiden ennätyksen. Korkea aika mennä mökille
hörppäämään kahvit.
Mutta kuulkaas, kun putki jatkuu täälläkin. Avaan volkkarimme oven ja kas:
tuttu ja kolme talvea kaivattu ratina kuuluu kuusesta. Töyhtötintti on
palannut ruokinnalle. Niin ikään kauan kadoksissa ollut hömötintti tekee
sille seuraa, sillä tuosta nenäsointisesta tröö-tröö-tröö -äänestä voi
tuskin erehtyä. Minun keitellessäni niitä kaffeja vaimo kuulee käpytikan ja
näkee närhen. Se on siinä: täysi ventti.
Ei kai lintujen paljous monelle niin maailmoja merkitsisi, ei näin paljon
aina minulle itsellenikään. Vastakohtana aamun ankeudelle ja lisättynä vielä
yhdellä hienolla tapauksella se vaikutti sentään ihmeitä.
Kännykkä soi. 'Manu Toivonen tässä terve. olis sellasta asiaa, että pääsivät
nuo sinun Yyteri-kirjasi loppumaan. Milloin ehdit tuoda kymmenen lisää?'
Ystävän ja parhaan yhteistyökumppanin pyyntö kruunaa päivän. Kirjakin tekee
taas kauppansa. Jospa tuota seuraavaa jaksaisi sitten huomennakin
kirjoittaa. Kiitos linnut, kiitos Jari, kiitos Manu, Kiitos Pirjo - teidän
ansiostanne en ammu tänään kuulaa kallooni, sillä minä olen onnellinen mies.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti