Kerrotaan Selim Palmgrenin käskeneen oppilastaan, 21-vuotiasta Georg de
Godzinskyä kehittämään taitojaan enää vain konserttipianistina. 'Teillä on
kaikki konserttipianistin ominaisuudet. Jättäkää mielestä kaikki muu', sanoi
itse sellaisen valinnan tehnyt mestari.
Mutta godepa uskalsi vastustaa Palmgrenia: 'sydämeni kuuluu toiselle
alueelle.' Palmgren pudisti päätään ja laski pianon kannen hiljaa kiinni.
Luin tarinan Arto Terosen ja Jouko Vuolteen kirjasta, jossa kaikki 50
Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulalla lepäävää vainajaa esitellään.
En malta pidättyä toteamasta, että Selim Palmgrenin pienoiselämäkerta löytyy
myös minun kirjoittamastani tietokirjasta "Porin kasvot." Arto Terosella se
on parempi, minulla pidempi.
Godzinskyllä ei muuten ollut mitään konserttimusiikkia vastaan. Paljon hän
soitti rakasta instrumenttiaan selvästi taidemusiikkiin luettavissa
sävelteoksissa. Taidot toki riittivät, mutta miehen oli vaikea vetää rajaa
hienomman ja muka huonomman musiikin välille. Niin kuin tiedämme, hän
ansioitui ennen muuta viihdemuusikkona. Godella oli pianistin sormet ja
viihdyttäjän sydän.
Olen kirjailijana, kenties ihmisenäkin kaukana taiteilijakukkula -tasosta.
Rohkenen sentään pohtia kysymystä omalta osaltani. Siis minne kuuluu Hannes
Tiiran sydän? Sairaalassa ja nyt toipilaana jää aikaa tällaiseen.
Vastauksiakin olen huomannut löytyneen. Merkittävin niistä on havainto, jota
oikeastaan en halua katsoa syvälle silmiin. Kohta 50 vuotta olen näet
luullut, että minulla on kirjoittajan sydän. Olen jopa sovittanut suuhuni
Pentti Saarikosken ja Valentin Chorellin sanoja kirjoittamisen
välttämättömyydestä. 'Scribere necesse est, vivere non est necesse', mukaili
muinaisia roomalaisia Chorell.
Rauta puhdistuu ja totuus kirkastuu tulessa. Kun siinä verisin silmin
kipunoiva kipu seuranani ambulanssilla halki lounaisen Suomen matkustin,
missä liikkuivat mietteet? Ei edes mielen nurkkaa hipaissut mahdollisuus
kirjoittaa kokemuksesta myöhemmin.
Tajuisina hetkinä sen sijaan kyselin yhtä ja toista palo- ja
pelastustoimesta. Asiantuntijoitahan oli sopivasti paikalla. Sitä paitsi
poimin sanoja heidän vastauksistaan. Äkkiä huomasin naurahtaen väänteleväni
ja käänteleväni miesten ilmaisuja uuteen kuosiin. Kerran tietomies, aina
tietomies - kerran sanaseppo, aina sanaseppo. Sieluni maisema alkoi
hahmottua.
Nyt ymmärrän, miksi yhä useampi romaani jää tältä jäpikältä kesken luvun.
Runoja luen hyvin harvoin enkä ole teatterifriikki. Ainoasta
kirjoituskilpailun voitostani on aikaa 43 vuotta. Sittemmin ovat
palkintosijatkin olleet tiukassa ja aina tuottaa luomistyö tekijälleen
tuskaa. Mikään huvi tai nautinto se ei minulle ole, tapa hankkia elatusta ja
rytmittää päivää kylläkin.
Jos tieto- ja sanavisoja tekemällä kohtuullisesti tienaisi, niihin täysin
keskittyisin. Minun täytyi siis kirjoittaa 13 kirjaa ja lyödä sekä päätä
seinään että silmä suihkutelineeseen nähdäkseni, mitä rakastan ja missä olen
todella hyvä. Sektori on kapea eikä kovin arvostettu. Miksi pitäisikään? Ei
ole tärkeää, paljonko rakkaudesta tietoon ja sanoihin maksetaan. Paras
korvaus on tietämisen ja hoksaamisen ilo.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti