Pablo Picasson leski kertoo miehensä olleen aamuruikuttaja. Olipa yö mennyt
hyvin tai huonosti, mikään ei maistunut: ei sänkyyn tuotu aamiainen eikä
elämä yleensä. 'Ensiksikin olen sairas', ilmoitti kuuluisuus. Ja siitä
alkoi kauas aamupäivään jatkuva valitusvirsi säkeistöinään kaikki
mahdolliset syyt jättää nousematta vuoteesta.
Aina kuuluu Pablo-herra sentään luunsa ylös korjanneen, ylös, ulos ja
maalaamaan. Kun rouvansa sitten tunnin, parin kuluttua käväisi
vilkaisemassa, miten hänen päähänpotkittu "potilaansa" voi, tapasi hän
täysin eri henkilön kuin varhemmin. Maalari Picassoa ei vaivannut mikään,
hemmoteltua megajulkkis Picassoa kaikki.
Lesken muistelus lohduttaa. Olen kirjailijanakin kaukana siitä, mitä
espanjalainen oli taidemaalarina. Minulle ei tuoda aamiaista sänkyyn emmekä
vaimon kanssa tapaa tilitellä tuntojamme aamuisin. Samaa on silti paljon.
Picasson tavoin minä herään useimmiten kehveliin keljutukseen. Ei ole
mitään kivaa, mitä odottaa alkavalta päivältä, sitä ainaista kirjoittamista,
kokoustamista, vaivaa ja velvollisuuksia vain. Kipeältäkin kroppa kuulostaa,
kolotusta milloin missä; ei kuitenkaan niin paljon eikä niin selkeää, että
perusteet jäädä lojumaan täyttyisivät. 'Kyllä tästä vaan on noustava',
tuumaa tämä mies.
Aamukahvin keitettyäni tunnen olon jo hieman ihmismäisemmäksi. Muistuu
mieleen yksi isäni Ilmarin mielivitseistä. Kysymys: Miksi sanotaan sellaista
50 vuotta täyttänyttä miestä, joka herää aamulla vailla huolen häivää,
iloisna ja tuskatonna? Vastaus on tuo otsikkoni.
Olematta vielä vainaja saan itseni väännetyksi tänne koneen luo. Joskus
odottaa tehtävä valmiina, joskus, kuten tänään, se pitää luoda. Jos tuntuu,
että yhä keljuttaa, niin kirjoittaa sitten siitä. Pako työhön on onnistunut.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti