ÄLÄ PASSAA TERVETTÄ VAMMAISTA

Mitä Porilainen tekee Porin päivänä Raumalla? Vastaus: se saarnaa. Porilaisen nimi ja ulkonäkö ovat silloin samat kuin tämän kirjoittajan.

Niittysen Ville, tuttu pappi ganalin parddalt pyysi minua kiipeämään saarnatuoliin Rauman Pyhän Ristin kirkossa Mikkelinpäivänä 2012. Suostuin, sillä harvoin meikäpoika saa esiintyä 500-vuotiaassa temppelissä. Ellemme usko professori Markus Hiekkasta, on Rauman pääkirkko vielä vanhempi.

Mikkelinpäivä saa nimensä arkkienkeli Mikaelista. Päivä on omistettu lapsille ja enkeleille. Kun huomisessa kuulijakunnassa tulee olemaan paljon vammaisia ja heidän läheisiään, on luontevaa puhua vammaisista lapsista.

Miksen puhuisikin, olen ollut vammainen lapsi itsekin. Muisteloiden sijasta aion kyllä tarjota neuvoja äideille, isille ja muille asianosaisille. Vammaisen lapsen syntymä on useimmille perheille tosi kova paikka. "Ei väliä, onko vauva poika vai tyttö, kunhan on terve", sanotaan. Vammaisten syntymää pyritään jopa estämään. Jos lapsivesitutkimuksessa ilmenee sikiövaurioita, tehdään äidille yleensä abortti. Jotkut lääkärit suorastaan painostavat vanhempia ottamaan abortin.

Kun tästä huolimatta vammaisia lapsia on ja heitä esim. tapaturmien kautta tulee, täytyy omaisten miettiä tapoja turvata heille hyvä elämä. Valitettavan paljon kuulee esimerkkejä ylisuojelusta. Vanhemmat tekevät, pakottavatpa vielä vammaisen sisaruksetkin tekemään kaiken tämän puolesta. Paapotaan, passataan, suojellaan ja holhotaan, kun luullaan lapsen vapaampana tekevän vahingon itselleen. Tästä seuraa kuitenkin vain, ettei lapsi opi toimimaan itsenäisesti. Tunnen aikuisia sokeita, jotka eivät osaa avata ovea, kun saavat avaimen käteensä.

Vamma ei ole sairaus. Usein sen syy on kyllä sairaus, mutta vammaa sanoisin lähinnä olosuhteeksi. Olosuhdetta taas voidaan muuttaa vammaisen eduksi opettamalla hänelle käytännön taitoja. Lapselle, ellei hän ole kovin syvästi vammainen, voi uskoa tehtäviä. Hän on jopa iloinen, kun jossain pärjää ihan ite

Mutta ennen kaikkea valmiuksista, taidoista ja tiedostakin on suurta hyötyä vammaiselle. Minkä lapsena oppii, sen vanhana taitaa.

Taipumusta ylisuojella on kanssaihmisillämme myös meidän aikuisten vammaisten suhteen. Silloin puhutaan kunnioituksen puutteesta. Eikö luoteta, että osaamme yhtä ja toista ilman vammattomienn apua? Vähintään tulisi kysyä, onko apu juuri sillä hetkellä tarpeen.

No usein apu tarpeenkin on. Ei pidä heittäytyä yltiöradikaaleiksi eikä kuvitella meidän pystyvän mihin tahansa. Pyörätuoleista ei hypätä seisoville jaloille muualla kuin paralympialaisissa, sokeat eivät katsele missikisoja eivätkä kehitysvammaiset väittele tohtoreiksi. On hyvä kysyä kuin sokealta mieheltä Jeesus: Mitä sinä haluaisit, että minä sinulle tekisin? Vastaus oli tuon ajan oloissa itsestäänselvä. Mies halusi nähdä. Nykypäivän syntymäsokeista useimmat haluaisivat jotain muuta. Kysymyksellään Jeesus osoittikin lähinnä, että Hän kunnioittaa lähimmäistä. Tiedossa sokean tarve Vapahtajalla tottakai oli.
,


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

VALITETTAVASTI

- Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki.

Silläkin uhalla, että runoilija panee Jaakko Ilkan suuhun nämä sanat, tohdin minä vaivojani valittaa. En nimittäin yhdy toteamukseen, en liioin suositun Ystävän laulun filosofiaan. Vladimir Vysotsky näki kyllä syvälle ja hänen laulunsa viiltävät tajuntaa. Suomennoksista tunnetumpi vain vaatii ystävältä liikoja. Ketään ei pidä viedä myrskyyn eikä tiettömään erämaahan ikään kuin kokeeksi, että rupeaako tuo ruikuttamaan vai kestääkö pysty päin kaikki vaivat. Tuollaista testaajaa sanoisin sadistiksi. Ystävän laulu kuvaa enemmän hoito- kuin ystävyyssuhdetta. Laulaja on hoidokki, ei tasavertainen kumppani toiselle.

Aihe on ajankohtainen minulle juuri nyt. Lääkäri kielsi kymmeneksi päiväksi sen, mitä parastaikaa harjoitan, kirjoittamisen. Jännetulehdus, sanoi hän. Samana päivänä alkoi hampaita särkeä lähes koko oikean puolen laajuudelta. Kipu on aika ajoin niin hirveää, että huutaa tekisi mieli. Hammaslääkärissä on hypätty harva se päivä. Syytä särkyyn ei ole löydetty.

Tämä helpotti. Kiitos, että luit. Vielä isompi kiitos, jos jotain palautetta annat. Minä annan vastalahjaksi luvan valittaa. Lohdullisinta on itkeä yhdessä.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

KYNTTILÄT SYTTYIVÄT NUOREN MOTORISTIN MUISTOLLE

Ensin Pirjo näki paloauton, sitten kymmeniä nuoria Kyläsaaren koulun pihalla. Lohduttomat ilmeet nuorten kasvoilla kertoivat, että nyt on käynyt pahasti. Kun astuimme ulos autosta,

kuulin itkun minäkin. Joku tyttö tuli kertomaan onnettomuudesta. Seitsemäntoistavuotias meillekin tuttu poika oli menettänyt kevyen moottoripyöränsä hallinnan ja suistunut tieltä. Törmäys lyhtytolppaan lennätti pojan tappavin seurauksin päin puuta. Hän kuoli hetkeä myöhemmin. Pelastuslaitoksen nopea paikalletulo ei riittänyt. Poikaa ei ehditty elvyttää elämälle.

Linturetkemme päättyi järkyttävimmällä tavalla. Jäimme paikalle valmiina kuuntelemaan, jos joku surun murtama olisi tahtonut tulla puhumaan papeille. Pirjo oli kastanut pojan. Tämä oli myös yksi viime kesän rippileirien isosista Pihlavan seurakunnassa. Lähes sata ihmistä, enimmäkseen nuoria, osallistui pari tuntia onnettomuuden jälkeen pidettyyn hartaustilaisuuteen Kyläsaaren seurakuntakodissa. Kynttilät syttyivät kaikkien tykkäämän, fiksun ja kivan pojan muistoksi.

En ollut paikalla enää muistotulien valaistessa syysiltaa. Palasin hiljaisena miehenä kotiin, koska tunsin olevani kuitenkin ulkopuolinen. Ei näille tapauksille ole ihmisen tietämää selitystä. Tärkeintä on nyt kuunnella eniten kaipaavien surua. Oma ehtooni meni rukoillessa  heidän puolestaan.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

  AINA MUISTAN ELVIS PRESLEYN

- Ei se ole kirja eikä mikään, jota lukiessa et ole kertaakaan itkenyt.

Sanat ovat edesmenneen teologian tohtorin, professori Osmo Tiililän. Syvästi uskovainen tiedemies joutui koviin riitoihin ensin työtoveriensa ja lopulta itse kirkonkin kanssa. Häntä suretti kirkon maallistuminen niin paljon, että erohan tuosta lopulta seurasi.

Ajatelkaa: monet pappispolvet ja useita piispojakin evankeliumin tuntemiseen johdattanut mies eroaa kirkosta. Syy on päinvastainen kuin kirkostaeroajilla yleensä: ei välinpitämättömyys vaan melkeinpä liika välittäminen. Väkevät tunteet pantiin peliin puolin ja toisin. Osmo Tiililä mm. luonnehti kiukkuisia kannanottojaan nurkkaan ahdistetun rotan puraisuiksi. En muista, palasiko hän ennen kuolemaansa kirkon helmaan. Toivottavasti.

Mistään tällaisesta minun ei pitänyt puhua. Äidinkielen opettajani Juhani Varonen ja Aarne Salminen kiljahtelisivat Tantaloksen tuskissa takiani, jos eläisivät. Aasinsilta professori Tiililästä päivän aiheeseen on niin ohut ja laho, että se auttamatta luhistuu näinkin pienen aasin yrittäessä tepastella sen yli Elvikseen. No, aikalaisia miehet kyllä olivat. Sanotaan Elviksenkin olleen vahvasti uskonnollinen. Kuunnelkaapa esimerkiksi Crying in the Chapel.

http://www.youtube.com/watch?v=00eUebsh68M

Siinä kuningas täynnä tunnetta. Vavahtiko jokin sydänalassasi? Täällä vavahti, sillä Elviksen maaginen, lähes hypnoottinen ote ja charmikas persoona tenhoavat väkisin. Enemmän aistin kuin tajuan tuon vetovoiman. Kosketellaan sielun tuntemattomia alueita. Olen yksi sadoista miljoonista, joiden psyykelle Elvis oli ja on todellisuuden rajat laajentavaa lääkettä. Tunne hipoo uskonnollista elämystä.

Me itkemme surusta, ilosta, harmistakin. Kaikkein useimmin tulvahtavat vedet silmiini kuitenkin aidon, syvältä kumpuavan hyvyyden edessä. Kohta, jossa lohtu voittaa murheen, rakkaus vihan, suuri alhaisen, niin se kohta on padon murtumisen paikka.

Niin Osmo Tiililä kuin Elvis Presley ovat usein onnistuneet minut tuon luusuan luo taluttamaan. Samoin aikanaan tunnetun mutta nyt lähes unohtuneen Pekka Loukialan. Jo edesmennyt Loukiala on mielestäni paras ehdokas Suomen Elvikseksi. Hänen tulkitsemansa käännöskappale "Aina muistan Elvis Presleyn" vaikuttaa minuun jopa rajummin kuin Kuninkaan itsensä laulut. Voi vain kuvitella, mistä muistoista ja omakohtaisista elämyksistä tuollainen tunteen hehku kertoo. Siis tällainen:

http://www.youtube.com/watch?v=-DI06ED6pgg



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

YouTube - Videoita tästä sähköpostista

YYTERIN VESSAT

Työn raskaan raataja palkitaan joskus mukavilla yllätyksillä. Kiva akana irtosi lehtien uutissadosta, kun sitä kirjaa varten puin. Nimittäin Satakunnan Kansassa kerrottiin kevättalvella 2006, ettei Yyterin ulkovessoihin pääse tuohon vuodenaikaan. Joku hätäinen oli epäkohtaa jo mielipidesivulla valittanut.

Lehtipä kysäisi asiaa Yyterin leirintäalueen johtajalta, Marja-Leena Raunelalta. Tämä perusteli kiinnioloa putkien jäätymisvaaralla. Uimarannan käymälät ovat kesävessoja. Vaan eipä hätää: 300 metrin päässä on leirintäalueen keskus sisävessoineen. "Vieressä on nuotiopaikka, jota voi käyttää", lupasi Raunela. Lukijan tekee vastustamattomasti mieli kysyä, mihin?


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

TERVEET TEKSTARIT

- Odotan saavani Nobel-palkinnon luomieni tekstarien ansiosta. :)

Jörn Donner nauratti kuulijoita sanomalla noin. Hän esitelmöi (käytännössä pakinoi) Vammalan Wanhan kirjallisuuden päivillä v. 2011.

Kuuluin naurajiin; en siksi, etten uskoisi Donnerin voivan saada mitä tahansa palkintoa,vaan siksi, että tekstiviestejä pidetään tilapäis- jopa pilipali-kirjoitteluna. Nobelin kirjallisuuspalkintoko sellaisesta - ei ikinä?

Tänään yrittäjäkurssilla ajattelin asian uusiksi. Aiheena oli sosiaalinen media. Facebook-viestit todettiin lyhyiksi, twitterit vielä lyhyemmiksi. Etenkin ensin mainitut heijastavat hetken tunnelmia. Päivän tapaukset ja sekalaiset mieleen juolahduksemme kuuluvat naamakirjaan. Tekstarit menevät osin samaan viihteen genreen, joskin profiilit, kaverihaut jne. puuttuvat. Silleen se on vähän rajoitetumpaa.

Tekstarit ovat itse asiassa kirjallisuutta. Koettakaapa itse kirjoittaa osuva tanka, haiku tai aforismi. Jos saat sanottavasi tiivistetyksi muutamaan sanaan tai lauseeseen niin, että ydin uppoaa lukijaasi, onnistut. Itse en siihen yltäne, harva tasoa tavoitteleekaan. Katja-nimisen ystäväni parhaat kiteet skyllä kimoilevat kirkkaina sieluni seinämillä.

Katja on jännittävä tapaus. Usein on hänen soittoaikeensa rauennut, kun pupu on puikkinut pöksyyn. Tekstari ja sähköposti ovat taivaan lahja hänenlaisilleen ujoille. Heitä on muuten yllättävän paljon.

Lasten ja nuorten kännykänkäytölle naureskellaan makeasti. "Meillä on ens tunnilla matikkaa, mitäs teillä"-tyyppiset joutavuudet huvittavat. Toisaalta - mitäs me itse kirjoittelimme 7  - 15-kesäisinä? Suurin osa ei yhtikäs mitään. Joku herkkä tyttösielu ehkä rakkauskirjeitä, jotkut päiväkirjaa. Onhan parempi, että jälkikasvu naputtelee edes tekstareita kuin jos he olisivat kokonaan kirjoittamatta. Päiväkirjojen ja pöytälaatikkorunoilijoiden tyttäret sekä pojatkin luovat blokeja. Ajat ja välineet muuttuvat, mutta ihminen ei lakkaa kirjoittamasta.

Kahdeksankymppinen Jörn Donner tuskin ehtii saada himoitsemaansa palkintoa tekstareista. Sen tuleva saaja saattaa tänään kutsua kavereita tekstarilla jatkorippikselle tai bileisiin.




Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

- Sellanen Hitlerin näkönen äijä tuolla telkkarissa puhuu.
Sanoo Pirjo ja tarkoittaa Turkissa vallan kaapannutta kenraali Kenan Evreniä. Kaupunki on Istanbul, lampaanvillalta ja halvalta kebabilta tuoksuvan hotellin nimi Anka. Me ensimmäisellä yhteisellä ulkomaanmatkallamme syyskuussa 1980.

- Puhuu, puhuu; karjunta voisi kajahdella natsien joukkokokouksessa, mutta miltä sen ilme näyttää? Sanaakaan en ymmärrä. Ei ymmärrä myöskään Pirjo. Vastaamisen sijasta hän huomauttaa panssarivaunun juuri vyöryvän hotellin oven eteen. Näkyy ikkunasta, kuinka kuusi hampaisiin asti aseistettua sotilasta hyppää jalkakäytävälle. Vahtivat varmaan, että me noudatamme ulkonaliikkumiskieltoa, me ja hotellin muut turistit.

Mieli ei kyllä muutenkaan tee ulos, sen verran selväksi hotellin respa määräyksen ehdottomuuden teki. Kenraali Evrenin ääni ei sitä paitsi rohkaise testaamaan uusien vallanpitäjien joustavuutta. Huumori ei taida olla sen jäsenten ominaisin hyve.

Kaduilla on hiiren hiljaista. Yötä päivää infernaalisena kuolemanrodeona etenevä liikenne on lakannut. Kissa ylittää kadun. Se ainoana rikkoo kieltoa. Sotilaat eivät ammu. Yksi lähes hymyilee, samoin Pirjo. Hiiren hiljaista - kissa ylittää kadun. Ajatuskuvio saa vaimon naurahtamaan ensimmäistä kertaa vuorokauteen. Pieni toivo sekoittuu pelkoomme.

Minareetista kaikuu Mullahin rukouskutsu yli miljoonakaupungin. Pelkomme palaa taas täysillä. Outo itämainen ääni lohduttaa ehkä näitä täällä. Meidät se saa tuntemaan, kuinka kaukana olemme kotoa. Evren lopettaa TV:ssä ja minä tartun Pirjoni käteen. Ehkä me tästä hengissä selviämme.

Voih, nyt aukeaa telkkarihuoneen ovi. Lähestyvät askelet. Tunnen jo pistoolin piipun painuvan niskaani. Näinkö nuorena minun täytyy, ehdin ajatella mutta ei. Se onkin käsi. Kylmä metalli lienee sormus. Mies sanoo takaani suomeksi: ei tarvitse pelätä. Istanbulissa evankelioimistyötä tekevä kansanlähetyksen pappi esittäytyy. Hänen on täytynyt uhmata ulkonaliikkumiskieltoa. Miten tiesikin, että me olemme hotel Ankassa. Täällä ei ole muita suomalaisia.

Nyt saamme vastauksia tuhansiin mielessä risteilleisiin kysymyksiin. Vallankaappaus kuuluu olleen veretön. Turkkilaiset ovat itse asiassa toivoneet sitä. Turisteilla ei ole hätää. Matka vain lyhenee vuorokaudella. Haluavat ulkomaalaiset pois maasta. Jospa silti rukoiltaisi.

Suostumme mieli hyvin pastorin ehdotukseen. Mullahin rukouskutsu on kääntänyt muiden TV-huoneessa olijoiden kasvot kohti Mekkaa. He rukoilevat jumalaansa, me omaamme. Niin, vai onko Hän sittenkin sama?

---

Kirjoitin tämän muisteluksen näkövammaisten perustamaan tarinapiiriin, johon saa osallistua myös netitse. Oikeassa novellissa pitäisi löytyä ennen pistettä käyttöä myös sille kissalle.





Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

KATEUDEN MARKKINAT

Tohdinko paljastaa näin kunnallisvaalien alla, kuinka ahneen, kateellisen ja itsekkään miehen blogia nyt luet? Olet ehkä huomannut nämä ominaisuuteni aiemmin. Antaa Herran tähden mennä siis.

Kännykkä  soittaa El Pasoa sunnuntaina 16. syyskuuta klo 9.12. On vastattava. Ties miten tärkeällä asialla soittaja pilaa aamukahvihetkeni. Aamunavaussavut ovat vetämättä. Heräsin kymmenen minuuttia sitten. Soittaja ei voi eikä hänen oikeastaan tarvitse tietää tilannetta. Kysyy silti: herätinkö?

-Et ihan, vastaan palan paahtoleipää puraisten. Jatkoa en olisi halunnut kuulla, sillä syksyn kenties ainoa ehjä vapaapäivä helähtää rikki yksin tein. Olisin mielestäni jopa ansainnut tauon syksyiseen  rumbaan. Rankka Utö-reissu takana, sen ja haaveillun lomapäivän välissä lauantaina Pihlavan markkinat ja 300 vastausta kiljuvaa sähköpostiviestiä. Tähän ei olisi nyt tarvittu äkkilähtöä Leineperiin.

- Oletko kuullut Kristiinasta? Soittajakin on Kristiina, kirjoittajayhdistyksemme sihteeri. Kuuluu yrittäneen yhteyttä kaimansa molempiin puhelimiin. Tuloksetta. Ja kuitenkin asianomainen oli luvannut myydä kirjojani isoilla syysmarkkinoilla. Missä nyt huuheltanee? Ei kai mitään ikävää ole sattunut? Pelkkä unohdusko? Toivottavasti.

Yhtä kaikki: kirjakassi täyteen ja volkkarin nokka kohti Leineperiä. Kytkimen nostajaksi syyslomaa viettävä vaimo. Kiltti hän on, kun tällaiseenkin suostuu. Pirjo ei kuulu shoppailijoihin, kaukana siitä. Ehkä 34 vuotta sitten alttarin edessä luvattu rakkaus vastoinkäymisissä motivoi hänet vaihtamaan sudokut, piilosanat, dekkarit, retken joen rantaan ja radiojumalanpalveluksen kuskin hommiin. Aina positiivinen, iloinen Pirjo.

Perillä Leineperissä alkavat paikoituspulmat. Inva-alue täpö täynnä, muualla ei tilaa sitäkään vähää. Saamme tsombailla edes takaisin melkoisen tovin, kunnes yksi paikka löytyy. Lakunmyyjä määkii, että pysäköimme hänen kojunsa eteen. Vaatii pari metriä kauemmas, jonne Pirjo nöyrästi siirtää ajopelinsä. Aurinko paistaa, linturetki houkuttelee. Oli hipa tillillään, etten sanonut lakunmyyjlle kahta huonosti harkittua sanaa.

Kirjojeni myynti käynnistyi kehnosti. Meitä seisoi ja istui pitkän kirjapöydän takana kuusi; huonomuistisemman Kristiinan saavuttua 11:n jälkeen seitsemän. Ostajat vaeltelivat hikisen kuumaksi käyvässä talossa, silmäilivät tarjontaa, eivät ostaneet. Edes silmillään saati rahallaan ei kenenkään tehnyt mieli siirtää ostoskoriinsa kirjaa. Kulkivat ohi, joku vilkaisi, pysähtyikin. Happi huoneessa hupeni samaan aikaan, kun makkara, jäätelö, kahvi, pulla ja lettu teki kauppansa  ulkona ihanassa auringonpaisteessa. "Kyllä ne syödä ja juoda osaavat, porsaat, aivottomat", ajatukseni tilttasivat jo ilkeillä radoilla. Keljutti tosissaan.

Siinä vaiheessa, kun jokainen toisen kirjanmyyjän tekemä kauppa rupesi tuntumaan kyyn myrkkyhampaan pistolta sielussa, ei mieli enää mettä keittänyt. Vuoron saivat itsesyytökset. Tässä minä kadehdin kolleegoja. Kadehdin ihmisiä, joiden etuja minun puheenjohtajana  pitäisi vaalia. Samanlaisia työn raskaan raatajia, tuskan hien vuodattajia, vastahakoisen sanan ja kirjaimen kirjoittajia he ovat kuin minä itse. On vain hyvä ja oikein, jos heidänkin työnsä palkitaan. Eivät Eerot, Tainat, Paulit ja Leilat sitä paitsi paljon myy. Me olemme kirjailijoita, emme kauppiaita.

Kateus loppui siihen. Tilalle astui kenties vielä pahempaa - viha asiakkaita kohtaan. Käväisin pelottavan lähellä raivokohtausta, kun muuan nainen vastasi kysymykseeni "oletteko Porista" mielestään näppärästi "En onneksi." Kun toinen nainen, hänkin mitään ostamaton, pari hetkeä myöhemmin kehui napautusta, suutuinkin. Sekorsi katkaisi kamelin selän. Luojan kiitos en sentään huutanut. Selväksi taisi vähemmälläkin tulla, onko asiakas mielestäni aina oikeassa. Pori on minulle rakas kaupunki.

Hapan maku jäi koko Leineperin markkinoista. Jouduin silmätysten huonoimpien puolieni kanssa. Toisaalta: mikä ei tapa, se vahvistaa. Jospa ensimmäinen askel eroon kurjasta luonnostaan on tunnistaa sen olemassaolo. Jonain päivänä opin rakastamaan shoppailijoitakin.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Matkaan lähtiessä sitä aina pelkää ja toivoo yhtaikaa. Jos pelko voittaa, jää matka tekemättä. Näin olikin vähällä käydä sokeiden luontoretkelle Utön saareen Itämeren syleilyssä. Pelkäsimme, että osanottajat loppuvat, ennen kuin yhteysalus irtoaa satamasta Nauvon Päärnäisissä.

Kolmeksi sokeaksi ja kolmeksi näkeväksi joukkomme hupenikin. Kuka oman, kuka puolison sairauden vuoksi peruutti tulonsa, olipa niitäkin, jotka peruuttivat syytä ilmoittamatta. Tämä ei sentään lannistanut meitä. Hyvä, sillä retki onnistui alusta loppuun mainiosti.

Utön syyssää oli poikkeuksellinen: enimmäkseen auringon paistetta, päivälämpötila lähellä 20 astetta, tuulikin sangen siedettävä. Ilma oli oikeastaan liian mukava lintumuuton kannalta. Suuret, vilkkaasti ääntelevät muuttoparvet odottavat kelien huononemista. Tapasimme massoittain vain hippiäisiä ja västäräkkejä muiden lajien jäädessä korkeintaan muutaman yksilön havainnoiksi. Itäniityllä lepäili tosin parikymmentä suokukkoa ja meressä ui monta merimetsoa. Luettelen Utössä tavatut lajit tekstin päätteeksi.

Maastoltaan saari on Itäniityn reittiä lukuun ottamatta helppokulkuista. Mäet ovat matalia ja rinteet loivia. Iso osa teistä on päällystetty eivätkä polutkaan kasva hevosenpään kokoista kivenjärkälettä.

Tutustuimme kahteen saarelaiseen, siellä syntyneeseen, monta vanhaa tarinaa kertoneeseen mummoon ja Utön uusimpaan asukkaaseen, professori Jorma Tenovuohon. Tenovuon talo meren äärellä on oikea idylli vanhan ajan huonekaluineen, ihanine istutuksineen ja kolmelta suunnalta merelle avautuvine akkunoineen. Onnen poika tuo Tenovuo.

Hotellin ruoka on herkkua, rivitalohuoneistot hyvin varustettuja ja henkilökunta mukavaa. Kaarinalainen lintuharrastaja  Jorma Hellsten ihastutti kaikki leppoisan rauhaisalla olemuksellaan, paljoilla tiedoillaan ja ystävällisellä luonteellaan. Hän kiinnostui selvästi sokeiden elämästä hyvänä opettajanaan Laila Rantanen-Timonen.

Kaikki pelot osoittautuivat sitten turhiksi. Uskallamme järjestää lintu/luontoretken näkövammaisille myöhemminkin. Paikka voi olla Utö mutta voi se olla jokin muu.

Tapasimme saaressa nämä linnut:

Talitiainen
Varis
Räkättirastas
Isokoskelo
Harmaalokki
Merilokki
Naurulokki
Kalalokki
RäystäspääskyHaarapääsky
Törmäpääsky
Heinäsorsa
Punarinta
Sinitiainen
Kyhmyjoutsen
Västäräkki
Mustalintu (Merimatkalla Utöhön)
Haahka (Merimatkalla)
Merimetso
Keltavästäräkki
Kirjosieppo
Harmaasieppo
Pikkusieppo
Hippiäinen
Tuulihaukka
VArpushaukka
Ruskosuohaukka
Käki (ei kukkunut mutta silti suurin yllätys)
Käpytikka
Pajulintu
Lapinsirkku
Lapinkirvinen
Niittykirvinen
Järripeippo
Kivitasku
Punakuiri
Suokukko
Tylli
Leppälintu
Ristisorsa
Merikotka
Nokikana
Telkkä (Palumatkalla merellä)
.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Merimiehistä ja heidän koti-ikävästään pyysi blogin tekninen toteuttaja Juha Haavisto minua kirjoittamaan. Kertoi ottaneensa laivakuvia. Näkevät näkevät niitä tämän tekstin yhteydessä. Itse voin vain muistella, miltä laivat näyttävät.

Omat kokemukset merimatkoista rajoittuvat Itämeren piiriin. Autolauttojen, noiden uivien hotellien, maailma on toki tyyten erilainen kuin nykyistenkin rahtialusten
entisistä puhumattakaan. Kulkipa 1800-luvun laiva höyryllä tai purjeilla, merkitsi merimatka kuukausien, jopa vuosien reissaamista poissa kotoa. Aluksen miehistölle se merkitsi pitkää, päivästä toiseen jatkuvaa raadantaa. Työtunteja ei laskettu ja myrskysäällä taisteltiin hengestä. Tiedätte, ettei tuota taistelua aina voitettu. Meren pohjassa makaavien hylkyjen määrä kertoo karua kieltä meren uhkista.

Tuttua tarinaa kaikille, jotka ovat lukeneet merenmakuisia kirjoja. Minua niissä koskettavat syvimmin ankean arjen kuvaukset. Ruuan, unen ja lääkkeiden puute tuntui vahvimmankin miehen jäntereissä. Kolumbuksen Ninalla, Pintalla ja Santa Marialla tapeltiin lopulta jo rotista. Magaljaesin kuuluisalla purjehduksella kuolivat sekä hän itse että lähes koko miehistö. Kapteeni Cookin puosuja ja matruuseja kaatoivat trooppiset sairaudet. Meidän on mahdotonta kuvitella, mitä laivan arki käytännössä oli. Tuskin siihen riittää edes nykyisillä aluksilla työskentelevien mielikuvitus. Heidän ongelmansa liikkuvat toisaalla, esimerkiksi siinä koti-ikävässä.

Eräs hiljattain lukemani tieto panee minut lähes vihaamaan ennen ihailemaani Vasco da Gamaa. Portugalilainen purjehti ensimmäisenä eurooppalaisena Afrikan ympäri Intiaan. Reitti löytyi vuonna 1498. Kerrotaan hänen ymmärtäneen jo noin varhain, kolmisen sataa vuotta ennen kuin keripukin syy selvisi, että tauti pysyy poissa syömällä hedelmiä. Hän ostijostain Itä-Afrikan satamasta paljon c-vitamiinipitoisia (vaikkei vitamiineista tiedetty hölkäsen pölähdystä) sitrus-hedelmiä. Huomasi ilokseen, kuinka joka mies välttyi tappavalta keripukilta. Vaan eipä ruoja kertonut asiasta muille kapteeneille. Miehistön terveys oli valtti kilpailtaessa itämaiden mausteista, orjista ja norsunluusta. Oma suu oli Vasco-herrallakin lähempänä kuin yhteinen hyvä. Olemalla paljastamatta tietoaan hän teki itsensä välillisesti syypääksi tuhansien ihmisten ennenaikaiseen kuolemaan. Keripukki tappaa tuskallisesti.

No olihan elämä kaikin puolin muutenkin kovempaa ennen kuin nyt. Vai oliko? Antavatko meriaamiaiset, poreammeet ja pallomeret ihmiselle ilon, jota hän ei aiemmin ole kokenut? Jos antavat, miksi masennus on jo kansantauti ja elintasosairaudet riehuvat? Nämä vaivat ovat yhtä tuttuja aikamme merenkyntänjille kuin maakravuille. Vanha merimies muistelee raihnaisena yhä tänään. Hänen vaivoistaan ja laivoistaan tietää esimerkiksi ex-naapurini, kapteeni Pekka Salonen tuhat kertaa enemmän kuin minä. Niin varmaan tämä puosuvaarikin, jonka tilityksen meille välittää  Tapio Rautavaara näin:

http://www.youtube.com/watch?v=ecg9ZQ_EDAE

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

YouTube - Videoita tästä sähköpostista

TUUMAILUT JA MEINAAMISET

Suomen teologit ja kirkkomuusikot viedään yksien kansien väliin noin joka kymmenes vuosi. Opus tottelee nimeä pappismatrikkeli. Kaikkien asianosaisten yksityiskohtaista esittelyä et sivuilta löydä, mutta jotkut papit ilmoittavat harrastuksensakin.

En muista, mitä itsestäni kerrottavaksi halusin. Tänään tulisi harrastusten kohdalle sama puolivakava vitsi kuin Erkki Mikkolalla, ystävällämme Kokkolasta. Hän ilmoittaa harrastavansa tuumailuja ja meinaamisia.

Tässä sitä on istuttu tyhjä tunti koneen ääressä ihmettelemässä, mitä kirjoittaisi. Kaksi kuppia kahvia on hörpitty, tupakkeja kiskottu kolme.

Olo ei ole sinänsä huono. Vain tuo ainainen korvan tinnitus ja paljosta kirjoittamisesta johtuvat  käsisäryt sävyttävät syyspäivää. Tekee ja ei tee mieli saada aikaan jotain. On ehdolla jos jonkinlaista aktiviteettia: teatterifestivaali Lainsuojattomat, seurakuntien Pidot-tapahtuma, Yyteri-kirjan kirjoitusta, illalla iskelmä Satakunnan kontaktiohjelma jne.

Vaan kun ei millään viitsisi. Takki on juuri niin tyhjä kuin kerran 80-luvulla Aholansaaressa. Se on herättäjäyhdistyksen leiri- ja kurssikeskus keskellä Syväri-nimistä järveä Nilsiässä. Saaressa seisoo Paavo Ruotsalaisen viimeinen maanpäällinen koti.

Seuroja pidetään aamuin illoin talon Paavonpirtiksi sanotussa tuvassa. Niissä veisataan siioninvirsiä ja vähintään kesäkappalaisena toimiva pappi puhuu. Ainakin häneltä sanattomasti edellytetään sitä.

Niin minultakin. Toimin kesäkappalaisena kymmenkunta kertaa, yleensä viikon kerrallaan. Palkkana mahapalkka ja velvoitteena puheiden lisäksi esitellä Aholansaaren historiaa nähtävyyksineen. Saatte uskoa, ettei jokaiseen seurapuheeseen liiennyt painavaa, väkeä hengellisesti ravitsevaa sananrieskaa.

Kerran tunsin olevani niin tyhjä kaivo, että yhtään elävän veden tippaa ei ollut enää annettavaksi. Murehdin tilannetta ääneen vieressäni seuratuvan penkillä istuneelle Kiuruveden kirkkoherralle. "Ei ole mitään puhuttavaa", sanoin. Tähän hän isällisen kätensä olalleni tuoden että: "puhu sitten siitä."

Hyvä neuvo muuten. Tyhjyyden, haluttomuuden ja päättämättömyyden tunne lienee ollut tuttu monelle kuulijalle. Koimme yhteistä voimattomuutta.

Mutta juuri sellaisena, osaamattomana ja omat voimat menettäneenä olikin äkkiä hyvä olla. Sisäinen taisto taukosi, vaativat aseet vaikenivat. Uupuneen sydämen pohjasta kumpusi ilo ja helpotus: "eihän minun tarvitsekaan."

Vähät viisautensa antanut nuori pappi istutettiin nyt saajan paikalle. Hänen ei enää tarvinnut olla se, joka tekee, osaa ja suorittaa. Sai jäädä kiireisen touhun lomassa kuuntelemaan, mitä Jumalalla oli annettavana.

Tänäänpä teenkin samoin. Olkoot pidot ja festarit. olkoon tarvittaessa jopa kirjoittelu, jos Jumalalla on toiset suunnitelmat. Jos vain riennämme elämyksestä toiseen, jää Jeesukselle liian vähän tilaa toimia. Sitä jää liian vähän myös lähimmäiselle, joka kenties tarvitsee sinua enemmän kuin ne sadat tekemättömät toimet.

Puhelimeni soi. Onkohan siellä se lähimmäinen?





Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Eihän Naamiohuvit-kirjan kirjoittaja mikään Laaksonen ole vaan Ilari Koivunen. Senniminen runoilija ja pyörätuolin omistaja esiintyy Porissa, Ravintola Kirjakaupassa torstaina 13. syyskuuta.

Toinenkin esiintyjä on nuori. Nimimerkkiä LaNiemi käyttävä Laura Nieminen kuuluu samaan alun kolmannella kymmenellään olevien taiteilijoiden ikäluokkaan kuin Ilari. Lauran taidetta ovat sarjakuvat.

Ne tämänaamuiset nukketeatterijutut osoittautuivatkin varjo- ja palikkateatteriksi. Sokea ei saa näistä mitään ilman kuvailua, hyvin vähän kuvailun avullakaan. Tuntui silti ihanalta, kun muuan nainen yleisön joukosta huomasi tyrmistyneen ilmeeni, asteli tuolini viereen ja alkoi kuvailla. Sellainen huomaavaisuus lämmittää mieltä.

Varjojen ja palikoiden jälkeen esiteltiin Satakunnan ammattikorkeakoulun hanke nimeltä "Kaikkien Yyteri."  Kävi ilmi, että raajavammaiset oli otettu huomioon hyvin, sokeita ei ollenkaan. Yyteri pysyy yhtä saavuttamattomana rantana yksinliikkuvalle sokealle kuin se on nyt. Ainakaan tuosta projektista ei ole apua.

Iltapäivä antoi enemmän. Marika Leinonen-Vainion esitys kuvailutulkkauksesta ja sanakartasta innosti muutamaa yleisöön kuulunutta niin paljon, että he haluaisivat ryhtyä kuvailutulkeiksi. Kehotin ottamaan yhteyttä Näkövammaisten kulttuuripalveluun.

Huomenna (6. 9.) sitten kirkon viestintäpäivien paneeliin. Pitäisi keskustella kielestä Pirjo Hiidenmaan ja piispa Kaarlo Kallialan kanssa. Mukana myös suomenruotsalainen kirjailija, jonka nimen aina unohdan mutta huomenna blogini lukijoille kerron. Itseäni parempi seura jännittää, samoin oletettavasti iso kuulijakunta. Mitäpä tuosta: päivän uutisissa mainittiin enemmän kuin puolien korkeakouluopiskelijoista jännittävän esiintymistilanteita. Pitäkää toki peukkuja, että paneelista kunnialla selviän, ja ellen kunnialla niin pikkukunnialla.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Te ehkä säälitte Hanski parkaa, kun hän tässä tekee lähtöä. Ei sentään lopullista, sitä viimeistä, mutta nimihirviönsä puolesta melko helvetilliseen paikkaan kuitenkin. Kyseessä on kulttuurin saavutettavuus-projektin päätösseminaari. Olisivat edes lyhentäneet sen kulsariksi.
Aivan kansantajuisista, vieläpä tärkeistä asioista on sentään kysymys. Mietitään, miten sokea saisi enemmän irti kuvasta ja kuuro musiikista. Miten pyörätuolilla pääsisi katsomaan kaunista maisemaa kallion laelta tai kehitysvammaisena oppisi tekemisen kautta taitoja & tietojakin.

Homma käynnistyy nukketeatterilla. Vaikuttaa sokean kannalta yhtä saavuttamattomalta kuin baletti ja sirkus-taide. Niissä kuulee musiikin, nukketeatterissa jutun juonen. Asian ydin, se, mikä silmiin näkyy, peittyy kyllä hämärään. En vaikeasti heikko näköisenä lapsenakaan koskaan tykännyt nukketeatterista. Jospa tilanne muuttuu tänään.

Iltapäivällä kävelee estradille kuvailutulkkauksesta erittäin kiinnostunut taiteilija Marika Leinonen-Vainio. Hän on laatinut mm. Pori folkin nettisivuilta löytyvän sanakartan, jolla havainnollistaa uusimman kulttuuripaikkamme, Puuvillan kehräämön sisätiloja. Pauli Viertonen ja meikä olemme avanneet kartan. Eiköhän se aukea muillekin asiasta kiinnostuneille. Marika kertoo siis sanoin, mitä missäkin päin kehräämöä on. Käytiin turuttaren kanssa tila läpi ennen Pori Folkia: Teatterisalin osalta hieman mutkikkaaksi se osoittautui, mutta sanakartta auttaa.

Paljon  on Porin puolessa puhuttu saavutetttavuudesta. Aika omaperäisiä kuvailukokeilujakin on tehty. Mielestäni ne ovat onnistuneet järkiään. Marikalla ja kumppaneilla on paljon annettavaa Näkövammaisten kulttuuripalvelulle, kenties myös sillä hänelle ja ennen kaikkea meille Länsi-Suomen sokeille.

Ettei menisi pelkäksi näkövammaisasiaksi, kerron esikoiskirjailija Ilari Laaksosen ensitorstaisesta esiintymisestä. Ilari kertoo ravintola Kirjakaupassa (Kirjakauppa siis ravintolan nimi) runokirjastaan "Naamiohuvit."  22-vuotias mies on pyörätuolistaan käsin osallistunut myös moniin näyttämöprojekteihin. Vaikka Pori on suht. hyvä paikka vammaiselle, ei Ilari pääse joihinkin keskeisiin rakennuksiin. Esteettömyys on kyllä otettu osaksi kaupunkisuunnittelua.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Urho Kaleva Kekkonen täyttäisi tänään 112 vuotta jos eläisi. Muutama harva on niin vanhaksi varttunutkin, mutta Urkki jäi kolmea päivää auki 86:sta. Hän ei, toisin kuin luulisi, ole vanhimmaksi elänyt presidenttimme. Mauno Henrik Koivisto on saavuttanut ja Kaarlo Juho Ståhlberg saavutti korkeamman iän.

Tapasin Kekkosen kahdesti. Olin vain yhdentoista, kun kaljupäinen rilli-äijä nousi pyöränsä selästä Helsingin Seurasaaressa, tervehti ja alkoi kysellä asioitani. Oli kuulemma huomannut valkoisen keppini. Nyt hän tahtoi tietää, millaiset sokeiden lasten ja nuorten olot Suomessa ovat. Kertoi veljensä olevan sotasokea. Opiskeluni näkevien kanssa oppikoulussa kiinnosti miestä erityisesti.

No minähän vastailin, minkä koirapeloltani pystyin. Kekkosen kaksi hurttaa seurasi juttutuokiota hurmeinen katse kesyttömissä pedonsilmissään. Tuota katsetta en tietysti nähnyt, aistin vain. Adjutantti Urpo Levo, jonka tapasin myöhemmin Turun Marielundissa, rauhoitteli kyllä. Hän valvoi siis sekä Kekkosen että nuoren Hanskin turvallisuutta silloin.

Urkki oli vanha ja sairas mies, kun tapasin hänet toiste. Presidentti osallistui Näkövammaisten keskusliiton 50-vuotisjuhlaan. Siinä vain kättelimme. Kertovat maan isän lähinnä nukkuneen tilaisuuden ajan, syliin oli levitetty liina mahdollisten karkailujen varalta. Ei varmasti muistanut ensimmäistä tapaamistamme.

Voin tuskin kirjoittaa Urkista kuin se ekaluokkalainen lettipää, jonka koulussa arkkipiispa oli vieraillut. Tyttönen kirjoitti päiväkirjaansa: "meidän koulussa kävi tänään arkkipiispa. Se oli suuri päivä piispan elämässä."


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Kirjekuori, kaksi tikkuaskia ja kaksi kymmenen sentin kolikkoa: Pirjo arvuutteli aamulla, mihin hän niitä tarvitsee. Tiesin vaimon menevän pitämään kahta jumalanpalvelusta. En silti arvannut.

No, mitä kahdella kymmenellä sentillä saa? Enää hyvin harvoja asioita. Nuo tikkurasiat, kirjekuoren, pari nallekarkkia. Karkit olisivatkin olleet poikaa tänään, onhan rovot tarkoitus esitellä perhekirkossa. Pastori havainnollistaa saarnaansa, jonka aiheena on lesken ropo. Jos minä tästä parin tunnin sisään kupsahdan, elävöityy saarna entisestään. Kymmensenttisistä tulee silloin kirjaimellisesti lesken ropoja.

Se perhekirkko pidetään Kyläsaaressa klo 12. Näillä minuuteilla alkavaan Pihlavan kirkon jumalanpalvelukseen
on kutsuttu erityisesti VPK-laisia. Ehdotin, että vaimo käyttäisi vaatimatonta rekvisiittaa havaintomateriaalina sielläkin. Näkyvät esineet edistävät Sanoman perillemenoa aikuisillekin.

Ja sanomahan on vanha tuttu: hyvä antaa vähästään, paha ei anna paljostaankaan. Jeesuksen vertauksen köyhä nainen joutui oikeasti luopumaan jostain auttaakseen muita. Äiti Teresa ilmaisee saman asian näin: "pitää antaa niin, että se tuntuu." John Steinbeck vielä kauniimmin kirjassaan Vihan hedelmät. Köyhän tytön, Saaronin liljan vauva on kuollut. Hän antaa nälkään nääntymäisillään olevan vanhan miehen imeä maitoa rinnastaan. Ei ole muuta antaa, mutta tuo maito pelastaa miehen elämän.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

- Mainos on rikkaiden tapa kerjätä.

Kuka lie tuonkin viisauden lauseeksi kiteyttänyt. On varmaan ollut osaltaan oikeassa, joskaan emme me kaikki tuotteidemme mainostajat kovin äveriäitä ole; emme varsinkaan maksettuamme sen reklaamin. Näkyvyys joltisellakin foorumilla maksaa marsibaania.

Minä joudun vasten tahtoani mainostamaan kirjojani. Toivottavasti en tee sitä törtevästi tyrkyttäin. Pari myyjää Porin silakkamarkkinoilla tunkeutui eilen aivan liian lähelle asiakkaan suojavyöhykettä. Kävivät ikään kuin iholle antamatta tilaa omille valinnoille. En voinut välttyä ylipuhutuksi tulemisen tunteelta.

Niin kuin en muka itse tahtoisi tai edes osaisi päättää, mitä ja paljonko ostan. Eräskin mies olisi väkisin myynyt molempia, suht. kalliita tuotteitaan , vaikka kiinnostuin vain toisesta. Sitä toista hän sitten vaati ostamaan pakastimeenkin. Ei sentään syöksynyt myyntitiskin yli kuultuaan pakastimeni olevan täpö täynnä ennestään. Paljon miehen toivomaa pienemmät kaupat syntyivät vain, koska hänen tuotteensa sattuivat olemaan suurinta herkkuani. Hetken harkitsin kyllä poistumista paikalta tyhjin ostoskorein.

Puhelinmyyjät ovat piilo- ja julkityrkytyksen ammattilaisia. En tiedä, miten heitä oikein koulutetaan, kun tyyli tuntuu kaikilla olevan sama, päällekäyvä. Tuputuksen sävy tosin vaihtelee. Ilmankos yksi epäsuosituimmista lauseista kuuluu: "onko teillä hetki aikaa?"

Työtään puhelinmyyjät vain tekevät. Se sopii muistaa, ettei kivahda kiukkuisesti kapulaan. Minulla on tapana ajatella, miltä itsestäni tuntuisi, jos joutuisin toimimaan puhelinmyyjänä ja ihmiset lähinnä haistattelisivat. Aika epätoiveammatti se olisi, monelle lähimmäiselle silti työttömyyden ainoa vaihtoehto.

Aatteensa ja uskontonsa tuputtajat ovat vielä erikseen. Heidän mainoksensa iskenevät torjuntaan vielä useammin kuin kauppiaiden. Kovin vaahtosuinen agitaattori tekee pääasiassa hallaa liikkeelleen. Minä viihdyn paremmin seuratuvan penkissä punnittua puhetta kuunnellen kuin ylistyskokouksissa halleluujaa huudellen.



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi