Merimiehistä ja heidän koti-ikävästään pyysi blogin tekninen toteuttaja Juha Haavisto minua kirjoittamaan. Kertoi ottaneensa laivakuvia. Näkevät näkevät niitä tämän tekstin yhteydessä. Itse voin vain muistella, miltä laivat näyttävät.
Omat kokemukset merimatkoista rajoittuvat Itämeren piiriin. Autolauttojen, noiden uivien hotellien, maailma on toki tyyten erilainen kuin nykyistenkin rahtialusten
entisistä puhumattakaan. Kulkipa 1800-luvun laiva höyryllä tai purjeilla, merkitsi merimatka kuukausien, jopa vuosien reissaamista poissa kotoa. Aluksen miehistölle se merkitsi pitkää, päivästä toiseen jatkuvaa raadantaa. Työtunteja ei laskettu ja myrskysäällä taisteltiin hengestä. Tiedätte, ettei tuota taistelua aina voitettu. Meren pohjassa makaavien hylkyjen määrä kertoo karua kieltä meren uhkista.
Tuttua tarinaa kaikille, jotka ovat lukeneet merenmakuisia kirjoja. Minua niissä koskettavat syvimmin ankean arjen kuvaukset. Ruuan, unen ja lääkkeiden puute tuntui vahvimmankin miehen jäntereissä. Kolumbuksen Ninalla, Pintalla ja Santa Marialla tapeltiin lopulta jo rotista. Magaljaesin kuuluisalla purjehduksella kuolivat sekä hän itse että lähes koko miehistö. Kapteeni Cookin puosuja ja matruuseja kaatoivat trooppiset sairaudet. Meidän on mahdotonta kuvitella, mitä laivan arki käytännössä oli. Tuskin siihen riittää edes nykyisillä aluksilla työskentelevien mielikuvitus. Heidän ongelmansa liikkuvat toisaalla, esimerkiksi siinä koti-ikävässä.
Eräs hiljattain lukemani tieto panee minut lähes vihaamaan ennen ihailemaani Vasco da Gamaa. Portugalilainen purjehti ensimmäisenä eurooppalaisena Afrikan ympäri Intiaan. Reitti löytyi vuonna 1498. Kerrotaan hänen ymmärtäneen jo noin varhain, kolmisen sataa vuotta ennen kuin keripukin syy selvisi, että tauti pysyy poissa syömällä hedelmiä. Hän ostijostain Itä-Afrikan satamasta paljon c-vitamiinipitoisia (vaikkei vitamiineista tiedetty hölkäsen pölähdystä) sitrus-hedelmiä. Huomasi ilokseen, kuinka joka mies välttyi tappavalta keripukilta. Vaan eipä ruoja kertonut asiasta muille kapteeneille. Miehistön terveys oli valtti kilpailtaessa itämaiden mausteista, orjista ja norsunluusta. Oma suu oli Vasco-herrallakin lähempänä kuin yhteinen hyvä. Olemalla paljastamatta tietoaan hän teki itsensä välillisesti syypääksi tuhansien ihmisten ennenaikaiseen kuolemaan. Keripukki tappaa tuskallisesti.
No olihan elämä kaikin puolin muutenkin kovempaa ennen kuin nyt. Vai oliko? Antavatko meriaamiaiset, poreammeet ja pallomeret ihmiselle ilon, jota hän ei aiemmin ole kokenut? Jos antavat, miksi masennus on jo kansantauti ja elintasosairaudet riehuvat? Nämä vaivat ovat yhtä tuttuja aikamme merenkyntänjille kuin maakravuille. Vanha merimies muistelee raihnaisena yhä tänään. Hänen vaivoistaan ja laivoistaan tietää esimerkiksi ex-naapurini, kapteeni Pekka Salonen tuhat kertaa enemmän kuin minä. Niin varmaan tämä puosuvaarikin, jonka tilityksen meille välittää Tapio Rautavaara näin:
http://www.youtube.com/watch?v
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Omat kokemukset merimatkoista rajoittuvat Itämeren piiriin. Autolauttojen, noiden uivien hotellien, maailma on toki tyyten erilainen kuin nykyistenkin rahtialusten
entisistä puhumattakaan. Kulkipa 1800-luvun laiva höyryllä tai purjeilla, merkitsi merimatka kuukausien, jopa vuosien reissaamista poissa kotoa. Aluksen miehistölle se merkitsi pitkää, päivästä toiseen jatkuvaa raadantaa. Työtunteja ei laskettu ja myrskysäällä taisteltiin hengestä. Tiedätte, ettei tuota taistelua aina voitettu. Meren pohjassa makaavien hylkyjen määrä kertoo karua kieltä meren uhkista.
Tuttua tarinaa kaikille, jotka ovat lukeneet merenmakuisia kirjoja. Minua niissä koskettavat syvimmin ankean arjen kuvaukset. Ruuan, unen ja lääkkeiden puute tuntui vahvimmankin miehen jäntereissä. Kolumbuksen Ninalla, Pintalla ja Santa Marialla tapeltiin lopulta jo rotista. Magaljaesin kuuluisalla purjehduksella kuolivat sekä hän itse että lähes koko miehistö. Kapteeni Cookin puosuja ja matruuseja kaatoivat trooppiset sairaudet. Meidän on mahdotonta kuvitella, mitä laivan arki käytännössä oli. Tuskin siihen riittää edes nykyisillä aluksilla työskentelevien mielikuvitus. Heidän ongelmansa liikkuvat toisaalla, esimerkiksi siinä koti-ikävässä.
Eräs hiljattain lukemani tieto panee minut lähes vihaamaan ennen ihailemaani Vasco da Gamaa. Portugalilainen purjehti ensimmäisenä eurooppalaisena Afrikan ympäri Intiaan. Reitti löytyi vuonna 1498. Kerrotaan hänen ymmärtäneen jo noin varhain, kolmisen sataa vuotta ennen kuin keripukin syy selvisi, että tauti pysyy poissa syömällä hedelmiä. Hän ostijostain Itä-Afrikan satamasta paljon c-vitamiinipitoisia (vaikkei vitamiineista tiedetty hölkäsen pölähdystä) sitrus-hedelmiä. Huomasi ilokseen, kuinka joka mies välttyi tappavalta keripukilta. Vaan eipä ruoja kertonut asiasta muille kapteeneille. Miehistön terveys oli valtti kilpailtaessa itämaiden mausteista, orjista ja norsunluusta. Oma suu oli Vasco-herrallakin lähempänä kuin yhteinen hyvä. Olemalla paljastamatta tietoaan hän teki itsensä välillisesti syypääksi tuhansien ihmisten ennenaikaiseen kuolemaan. Keripukki tappaa tuskallisesti.
No olihan elämä kaikin puolin muutenkin kovempaa ennen kuin nyt. Vai oliko? Antavatko meriaamiaiset, poreammeet ja pallomeret ihmiselle ilon, jota hän ei aiemmin ole kokenut? Jos antavat, miksi masennus on jo kansantauti ja elintasosairaudet riehuvat? Nämä vaivat ovat yhtä tuttuja aikamme merenkyntänjille kuin maakravuille. Vanha merimies muistelee raihnaisena yhä tänään. Hänen vaivoistaan ja laivoistaan tietää esimerkiksi ex-naapurini, kapteeni Pekka Salonen tuhat kertaa enemmän kuin minä. Niin varmaan tämä puosuvaarikin, jonka tilityksen meille välittää Tapio Rautavaara näin:
http://www.youtube.com/watch?v
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
YouTube - Videoita tästä sähköpostista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti