SILMILLÄ POLTTAVA JANO

Yllättävän moni sokea tyytyy tilanteeseensa haaveilematta näöstä. Suhtautuminen näön palautukseen vaihtelee tosiasioiden realistisesta tunnustamisesta suoranaiseen pelkoon. Etenkin syntymäsokeat pelkäävät muutoksen suuruutta. Koko elämän kestäneestä sokeudesta on tullut niin tuttu olotila, että näön saanti aiheuttaisi turvattomuutta. Syntymäsokeiden ja osan myöhemmin sokeutuneista voi tuskin ajatella liittyvän yhä piteneviin, näönpalautuslaitteita odottaviin jonoihin. Sellaisia kuuluu kyllä muodostuneen esim. saksalaisten ja australialaisten silmälääkärien vastaanotoille.

Tottumus on toinen luonto, sanotaan. Yksi sopeutuu sokeuteen helposti, toinen kamppailee vammansa aiheuttamien ongelmien kanssa loppuikänsä.Tahdon (tavoistani poiketen) lainata tähän yhteyteen tekstiä muusta kuin omasta kynästäni. Turkulaisen Jennifer Stangerin tapa ottaa vammansa on tasapainoinen:

Näin Jennifer facebookissa:
Mulle aiheuttaisi todella suuren ristiriidan se, jos yhtäkkiä joku voisikin palauttaa mun näön. Olen nyt noin kymmenessä vuodessa oppinut hyäksymään tämän sokeuden normaalina olotilana ja sen radikaali muutos aiheuttaisi varmasti hyvin voimakkaan (aluksi negatiivisen) reaktion asiaa kohtaan. Varmasti ihmisille jotka vielä jotain näkevät ja/tai ovat näön menetyksen prosessin alkupäässä, se ei olisi niin radikaali muutos ja täten vain positiivinen asia. Ihmisen mieli on jännä juttu, mutta varmasti joku toinen kokisi asian toisin.

Hannes jatkaa toteamalla olevansa tuo joku toinen. Olen 57-vuotias ja syntymästä asti näkövammainen. Täysin sokea olen ollut 37 vuotta, enkä vieläkään osaa suhtautua asiaan tyynen rauhallisesti. Silmiä polttaa näkemisen jano. Ehkä sentään aluksi oudostelisin valtavaa muutosta. Pian kuitenkin huomaisin tavanneeni vanhan tuttavan, näkökyvyn. Niin kauan kuin sitä oli jäljellä edes vähän, nautin näkemästäni. Kaltaiselleni romantikolle kauneus merkitsee suuria. Sokeana se on revittävä sanasta ja musiikista, näkevälle kauneuden maailma avautuu väreinä, maisemina, kasvoina, vartaloina - niin, kaikkena sellaisena, minkä vain tärkein aistimme tavoittaa.

Vaikka olen oppinut tekemään niin arjen askareet kuin työni sokean tavalla, helpottuisi elämä monelta osin näön rippeidenkin avulla. Ei esimerkiksi tarvitsisi turvautua lähimmäisten apuun liikenteessä, eipä linturetkilläkään. Nuo parastaikaa pihan pihlajia parturoivat tilhet olisi mukava nähdä sen lisäksi, että hopealanttien kilinää muistuttava ääni kuuluu parvesta.

Jotkut ovat hyviä, jotkut huonoja avun vastaanottajia. Jennifer kuuluu hyviin. Hänen  viestinsä jatkuu näin:

Itselläni ei ole kovin pahoja negatiivisia kokemuksia muiden ihmisten kanssa sokeuteen liittyen ja yleensä yritän suhtautua ihmisten ihmettelyyn ja taivasteluun ymmärtävästi, on sitä itselläkin tapana ihmetellä itselle vieraita asioita, mutta tärkeää on että on valmis ottamaan vastaan tietoa tästä vieraasta ja ymmärryksen kautta muuttamaan asennettaan.

* Esimerkillinen asenne, sanon minä. Meidän sokeiden soisi oppivan hyvin tärkeän läksyn: älkäämme aina olko odottamassa muilta fiksumpia asenteita kuin, mihin itse olemme valmiit. Älkäämme liioin edellyttäkö jokaiselta ennakkoluulotonta suhtautumista itseämme kohtaan. On täysin ymmärrettävää, että visuaalisuutta korostavassa, aina vain kuvallistuvassa ja teknistyvässä maailmassa sokeus koetaan vaikeaksi ongelmaksi. Elämämme ei suinkaan ole niin ilottoman puutteellista kuin monet näkevät luulevat. Se, että he niin luulevat, on silti helposti käsitettävissä. Meidän tehtäväksemme sitten jää osoittaa, mihin sokea pystyy ja mitä hän vammastaan huolimatta elämältä saa. Kokemukseni ja Jenniferin kokemuksen mukaan sokea saa siltä paljon. On joitain iloja ja puhtaasti myönteisiä elämyksiä, jotka  tulevat kysymykseen juuri sokeuden ansiosta. Montako antoisaa ihmissuhdetta olen itsekin solminut kertomalla vammastani ja antamalla ihmisten auttaa myös silloin, kun apua ei olisi tarvittu. On lähimmäisiä, joille se, että saa jelppiä sokeaa jossain tilanteessa, merkitsee päivän parasta asiaa. Tarve olla hyödyksi jollekulle on yksi oleellisimpia tarpeitamme.

Mutta summa summarum: eivät vammaisena saadut kokemukset parhaimmillaankaan korvaa näön puutetta. Se on minulle yhä iso paha asia. Minä kyllä hankkiudun silmälekurin puheille heti näköäpalauttavien leikkausten alettua tuottaa kunnon tuloksia. Vielä ollaan aika kaukana päivästä, jona sokeat saavat näkönsä.



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi