- Rajuutta se kysyy, kun tallukkaalla veteen astuu.
Älä kysy, mistä sananparsi on kotoisin. Minä kuulin sen vaimoltani, kun tein kaksi kovaa päätöstä: asettua sittenkin ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa 2012 ja aloittaa uuden kirjan kirjoitus. Ei muuten, mutta kun ratkaisut syntyivät samana päivänä, eilen.
On tässä pitkin vaalikautta tullut toitotetuksi haluttomuutta enää jatkaa kunnallispolitiikassa. 40 vuotta sitä lajia sai muka riittää. "Vanha sotaratsu" koki korskuntansa korskutuksi. Hirnahtelu Porin poliittisessa pilttuussa tuntui jo turhalta turvan turinalta. Hoitakoot homman hoikemmat.
Enemmittä hevosteluitta pyörsin päätöksen. Syitä on kolme: Yyteri - Kaanaan viimeisen palvelun, neuvolan lakkautus, Porin kulttuurin kuristuskuuri ja Pihlavan vahvan miehen, Ari Westerlundin vetäytyminen viisaan lepoon. Westerlund on tehnyt vuosikymmenet upeaa työtä mereisen Porin hyväksi. Kun hän nyt itsensä valjaista vapauttaa, pitää jonkun jatkaa juoksuaan. Koen olevani niitä harvoja, joilla täältä päin on aihetta kuvitella tulevansa valituksi valtuustoon. Rankasti unohdetun ja kehityksessä retuperälle jätetyn Pihlava - Yyteri - Mäntyluoto-alueen ihmisenä voisin ainakin harata vastaan, kun täältä palveluja poistaa yritetään.
Museon, taidemuseon, Pori sinfoniettan ja kirjastojen tilanne on säästö- ja leikkauskuurin takia todella huono. Eihän Pori ennenkään ole muusikkojaan, kirjailijoitaan eikä historian ystäviä hellinyt. Nyt (pitkälti kuvitellun) niukkuuden aikana on taidelaitostemme kestokyky viety äärirajoille. On uskomatonta, kuinka pienten määrärahojen puitteissa museo, orkesteri ja kirjastotkin toimivat. Silti niissä tehdään upeaa työtä. Pori on tunnettu kulttuurikaupunki.
Siksi siis ehdokkaaksi. Uusi kirja on täydennysosa v. 2005 ilmestyneeseen opukseeni Yyteri - hiekkarantojen kuningatar. Suomen suosituimman hiekkarannan liepeillä on tapahtunut paljon ykkösosan ilmestymisen jälkeen. On ollut beachfutista, Yyteri twistiä, Basebalssin konserttia ym. mukavaa. Toisaalta maakuntakaavasta on kiistelty ja tähtikudospistiäisen järsimää metsää kaadettu. Näistä tuonnempana, koska blogistia väsyttää. Kun ei vain olisi pyrkyä haukata liian iso pala. Elefantti on suuri syödä kerralla.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
perjantai 31. elokuuta 2012
keskiviikko 29. elokuuta 2012
Ystävä tuossa jo ihmetteli, kun ei Tiiratorpasta ole pukannut blogia pariin päivään. Syy on hyvä: Anne Huttusen uusi kuunnelma nimeltä peilin lumetta. Noudatin käsikirjoittajan ja ohjaajan kutsua tulla kuuntelemaan aikaansaannos Helsinki-merkkiseen kylään, joka sijaitsee tiettävästi maamme eteläreunassa. Minä menin, tietokone ei.
Mutta kylläpä kannatti. Peilin lumetta on Annen kuunnelman otsikko, hän siis sen äiti ja Jännärijoutsenet-niminen ryhmä esittäjä. Joutsenen jäsenet ovat sokeita kuten Annekin. Penger-salin täysi yleisö keskittyi jännittävään juoneen ja upeisiin näyttelijäsuorituksiin niin intensiivisesti, että runsas neljä tuntia vierähti kenenkään ajankulua huomaamatta. Kuuntelimme herpaantumattoman sisäistyksen tilassa. Jos hiiri olisi pinkaissut lattian poikki, olisimme luulleet äänen kuuluvan kuunnelmaan, niin hipi hiljaa kaikki olla tahdoimme.
Juonesta en kerro blogin lukijoille paljon. Peilin lumetta on näet kuultavissa internetistä. Sen verran vain, että naisvaltainen joukko ihmisiä on kokoontunut Peilihovi-nimiseen kartanoon larppaamaan. Ihmissuhteet ovat ennestään mutkikkaat ja uhkaavat sotkeutua kuunnelman aikana entisestään. Talon menneisyys astuu esiin sekä takaumina että nyt-hetkeen ulottuvina kohtauksina. Kauhua ja jännitystä koetaan, kun hovissa alkaa tapahtua outoja, päähenkilö Lauran henkeä uhkaavia asioita.
Kuunnelkaa ihmeessä Anne Huttusen mestariteos sieltä netistä. Kuunnelmaa voi kuulemma tilata kuuntelutilaisuuksiin myös maakuntien Suomeen. Esimerkiksi näkövammaisyhdistyksille se toisi tervetullutta vaihtelua syksyn ja talven ohjelmaan. Osaltani yritän järjestää kuuntelutilaisuuden Porin Kulttuurikulmaan Gallen-Kallelan katu 8:aan.
On sääli, ettei enempää yleisradio kuin paikallisradiot suosi kuunnelmia. Vain Yle ykköseltä niitä enää kuulee; vähenevässä määrin sieltäkin. Peilin Lumetta ei taatusti olisi huonoin radiosta kuultu jatkojännäri. Hyviä ovat olleet myös Anne Huttusen aiemmat työt: Häcikkinaisia ja Kateuden talo. Ensikuunteluyleisön yksimielinen huokaus kuuluu: Lisää tällaista.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Mutta kylläpä kannatti. Peilin lumetta on Annen kuunnelman otsikko, hän siis sen äiti ja Jännärijoutsenet-niminen ryhmä esittäjä. Joutsenen jäsenet ovat sokeita kuten Annekin. Penger-salin täysi yleisö keskittyi jännittävään juoneen ja upeisiin näyttelijäsuorituksiin niin intensiivisesti, että runsas neljä tuntia vierähti kenenkään ajankulua huomaamatta. Kuuntelimme herpaantumattoman sisäistyksen tilassa. Jos hiiri olisi pinkaissut lattian poikki, olisimme luulleet äänen kuuluvan kuunnelmaan, niin hipi hiljaa kaikki olla tahdoimme.
Juonesta en kerro blogin lukijoille paljon. Peilin lumetta on näet kuultavissa internetistä. Sen verran vain, että naisvaltainen joukko ihmisiä on kokoontunut Peilihovi-nimiseen kartanoon larppaamaan. Ihmissuhteet ovat ennestään mutkikkaat ja uhkaavat sotkeutua kuunnelman aikana entisestään. Talon menneisyys astuu esiin sekä takaumina että nyt-hetkeen ulottuvina kohtauksina. Kauhua ja jännitystä koetaan, kun hovissa alkaa tapahtua outoja, päähenkilö Lauran henkeä uhkaavia asioita.
Kuunnelkaa ihmeessä Anne Huttusen mestariteos sieltä netistä. Kuunnelmaa voi kuulemma tilata kuuntelutilaisuuksiin myös maakuntien Suomeen. Esimerkiksi näkövammaisyhdistyksille se toisi tervetullutta vaihtelua syksyn ja talven ohjelmaan. Osaltani yritän järjestää kuuntelutilaisuuden Porin Kulttuurikulmaan Gallen-Kallelan katu 8:aan.
On sääli, ettei enempää yleisradio kuin paikallisradiot suosi kuunnelmia. Vain Yle ykköseltä niitä enää kuulee; vähenevässä määrin sieltäkin. Peilin Lumetta ei taatusti olisi huonoin radiosta kuultu jatkojännäri. Hyviä ovat olleet myös Anne Huttusen aiemmat työt: Häcikkinaisia ja Kateuden talo. Ensikuunteluyleisön yksimielinen huokaus kuuluu: Lisää tällaista.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
sunnuntai 26. elokuuta 2012
Hyvin harva vammainen on vailla työtä omasta tahdostaan. Kyllä palkkatyöhönkin
moni menisi, jos sitä olisi ja tekemään pystyisi. Tutkittu on, että 30000
vammaista on työkyvyttömyyseläkkeellä turhaan. Heille voitaisi järjestää
työtä, elleivät yhteiskunnan (ja työnantajien) vaatimukset olisi
ylimitoitettuja. Asenteissakin lienee päivittämisen varaa.
Työn vieroksunta liittyy Suomessa alkoholiin ja huumeisiin. Pohjoisen
pallonpuoliskon ihminen on perimmältään työhaluinen. Täällä on täytynyt aina
tapella luonnonvoimien kanssa. Ei ole pärjännyt potkimalla banaaneja puista
ja vetämällä siestaa palmun alla. Vaikka maahanmuuttajat tulevat usein
maista, joissa töitä paiskimattakin osa pärjää, tiedän heidänkin tahtovan
mielekästä tekemistä. Tunnen satoja maahanmuuttajia.
Älkää siis te työkyvyttömyyseläkettä nauttivat sanoko itseänne
sosiaalipummeiksi älkääkä rupukonniksi. Ette te sitä ole. Päin vastoin,
saamme iloita hyvästä sosiaaliturvastamme. Toivottavasti sitä ei aleta
purkaa. Isien ja äitien työ lähimmäisten hyväksi älköön jauhautuko
markkinavoimien rattaissa. Suomi on niin rikas maa, että sillä täytyy olla
joko antaa työtä tai turvaa kaikille kansalaisilleen.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
moni menisi, jos sitä olisi ja tekemään pystyisi. Tutkittu on, että 30000
vammaista on työkyvyttömyyseläkkeellä turhaan. Heille voitaisi järjestää
työtä, elleivät yhteiskunnan (ja työnantajien) vaatimukset olisi
ylimitoitettuja. Asenteissakin lienee päivittämisen varaa.
Työn vieroksunta liittyy Suomessa alkoholiin ja huumeisiin. Pohjoisen
pallonpuoliskon ihminen on perimmältään työhaluinen. Täällä on täytynyt aina
tapella luonnonvoimien kanssa. Ei ole pärjännyt potkimalla banaaneja puista
ja vetämällä siestaa palmun alla. Vaikka maahanmuuttajat tulevat usein
maista, joissa töitä paiskimattakin osa pärjää, tiedän heidänkin tahtovan
mielekästä tekemistä. Tunnen satoja maahanmuuttajia.
Älkää siis te työkyvyttömyyseläkettä nauttivat sanoko itseänne
sosiaalipummeiksi älkääkä rupukonniksi. Ette te sitä ole. Päin vastoin,
saamme iloita hyvästä sosiaaliturvastamme. Toivottavasti sitä ei aleta
purkaa. Isien ja äitien työ lähimmäisten hyväksi älköön jauhautuko
markkinavoimien rattaissa. Suomi on niin rikas maa, että sillä täytyy olla
joko antaa työtä tai turvaa kaikille kansalaisilleen.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
lauantai 25. elokuuta 2012
Terveisiä taas sieltä sokkojen keskustelupalstoilta. Muuan Paavo-merkkinen iijokivarren mies noilla foorumeilla aina valittaa kuuluvansa rupusakkiin. Rupusokoksikin tuo itseään moittii.
Tänään Justiina lopulta pillastui Paavolle. Sanan kaulin heilahti ja naisen kynästä purkautuivat sanat: "Sano sitten itseäsi vaikka rupukonnaksi."
No enhän minä voinut olla puuttumatta noin herkulliseen sanailuun. Kirjoitin tällaista:
Rupikonna vallan säikähti, kun kuuli väärin Justiinan kehotuksen Paavolle.
Vaikkei arpinaama sammakko ehkä pärjää kauneuskilvassa, on hän mielestään
Pudasjärven miestä valoisampi tapaus, oikeastaan aika iloinen veikko,
ainakin joskus. Nytkö häntä verrataan Paavo parkaan. Ei voi olla totta.
Vaan pysähtyipä konna kuuntelemaan toisen kerran. Lakkasi hetkeksi
loikkimasta kuullakseen paremmin, mitä Justiina sanoi. Ja ah mikä muikea
hymy levisi sammakkoherran helpottuneille kasvoille, kun se huomasi
erehtyneensä. Justiinahan sanoi "rupukonna." Ei siis rupikonna ollenkaan.
Eläinsadut eläinsatuina, mutta kyllä viestistä toiseen jatkuva kielteisyys
on rasittavaa. Etenkin kun rupusokoksi itseään luulevan asiat ovat
tiettävästi ihan kohtalaisella tolalla, näyttää tuollainen omakuva turhan
synkältä. Jospa katkerimpia valittajia ovatkin ne, joiden elämässä ei niin
hirveästi valittamisen aihetta ole.
Itse en katso kuuluvani rupusakkiin, mitä sillä sitten tarkoitetaankin.
Olematta enempää kultalusikka suussa syntynyt herraspoika kuin
sunnuntailapsi olen saanut sentään aika hyvän elämän. Kaikkea, mistä moni
haaveilee, olen saanut. Pelkään vain, että kertomalla tämän saan huonommin
pärjänneet kokemaan olevansa juuri tuota rupusakkia. Toivottavasti en
käytökselläni, kirjoituksillani enkä mediaesiintymisilläni ole aiheuttanut
esim. sen Paavon ajatuksia omasta osattomuudestaan.
Rupusakkiin mielestään kuuluvien viesteissä on usein vähän sellainen sävy,
kuin jotkut parempiosaiset olisivat syyllisiä heidän tilanteeseensa. Ovelina
tunnepelureina, älykkäinä viekastelijoina ja omaa etuaan taitavasti ajaneina
kyynerpäätaktikkoina me muka tuupimme Paavo parkoja taaemmas. Kenties joku
saavuttaakin asemansa niin tekemällä, mutta Luoja varjelkoon minua edes
yrittämästä. Päin vastoin toivon iloa ja onnistumisia heille, jotka
harvemmin näkevät hymyjä rouva Fortunan kirsikkahuulilla. Ei kai Paavokaan
vielä anhiton ole. Ties vaikka löytäisi ehtooseensa emännän.
No jos kuulostaa ainainen valitus tympeältä, niin sen vastakohta,
yltiöpositiivisuus tyyliä Jari Sarasvuo suorastaan etoo. En usko keep
smiling-asenteeseen. Sen aikaansaanti vaatii teeskentelyä, sillä kenenkään
arki ei ole tanssia ruusun terälehdillä. Murheet ja huolet ne ovat
ministereillä ja miljardööreilläkin. Terveys menee lopulta meiltä kaikilta,
minultakin. Ellei ollenkaan saisi kertoa, mistä kohtaa pusero puristaa,
raskaaksihan taakka kävisi. Kyllä jokaisen pitää joskus saada olla
surullinen. Kaikki tarvitsevat kuuntelijan.
Amerikkalainen tiedemies kuuluu tutkineen kielteisyyden vaikutusta aivoihin.
Se on hänen mukaansa, kuinkas muuten, kielteinen. Jenkkilehdet ja
Suomessakin elinkeinoelämän (lue markkinavoimien) omistamat aviisit repivät
tutkimuksesta isoja otsikoita. Negatiivisuus tuhoaa aivomme- tyyppinen
uutisointi ampuu kyllä yli. Vähälläkin psykologian tuntemuksellani uskallan
väittää, että surujen kätkeminen se vasta hermoille pidemmän päälle käy.
Aivot ovat ylin osa keskushermostoa.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Tänään Justiina lopulta pillastui Paavolle. Sanan kaulin heilahti ja naisen kynästä purkautuivat sanat: "Sano sitten itseäsi vaikka rupukonnaksi."
No enhän minä voinut olla puuttumatta noin herkulliseen sanailuun. Kirjoitin tällaista:
Rupikonna vallan säikähti, kun kuuli väärin Justiinan kehotuksen Paavolle.
Vaikkei arpinaama sammakko ehkä pärjää kauneuskilvassa, on hän mielestään
Pudasjärven miestä valoisampi tapaus, oikeastaan aika iloinen veikko,
ainakin joskus. Nytkö häntä verrataan Paavo parkaan. Ei voi olla totta.
Vaan pysähtyipä konna kuuntelemaan toisen kerran. Lakkasi hetkeksi
loikkimasta kuullakseen paremmin, mitä Justiina sanoi. Ja ah mikä muikea
hymy levisi sammakkoherran helpottuneille kasvoille, kun se huomasi
erehtyneensä. Justiinahan sanoi "rupukonna." Ei siis rupikonna ollenkaan.
Eläinsadut eläinsatuina, mutta kyllä viestistä toiseen jatkuva kielteisyys
on rasittavaa. Etenkin kun rupusokoksi itseään luulevan asiat ovat
tiettävästi ihan kohtalaisella tolalla, näyttää tuollainen omakuva turhan
synkältä. Jospa katkerimpia valittajia ovatkin ne, joiden elämässä ei niin
hirveästi valittamisen aihetta ole.
Itse en katso kuuluvani rupusakkiin, mitä sillä sitten tarkoitetaankin.
Olematta enempää kultalusikka suussa syntynyt herraspoika kuin
sunnuntailapsi olen saanut sentään aika hyvän elämän. Kaikkea, mistä moni
haaveilee, olen saanut. Pelkään vain, että kertomalla tämän saan huonommin
pärjänneet kokemaan olevansa juuri tuota rupusakkia. Toivottavasti en
käytökselläni, kirjoituksillani enkä mediaesiintymisilläni ole aiheuttanut
esim. sen Paavon ajatuksia omasta osattomuudestaan.
Rupusakkiin mielestään kuuluvien viesteissä on usein vähän sellainen sävy,
kuin jotkut parempiosaiset olisivat syyllisiä heidän tilanteeseensa. Ovelina
tunnepelureina, älykkäinä viekastelijoina ja omaa etuaan taitavasti ajaneina
kyynerpäätaktikkoina me muka tuupimme Paavo parkoja taaemmas. Kenties joku
saavuttaakin asemansa niin tekemällä, mutta Luoja varjelkoon minua edes
yrittämästä. Päin vastoin toivon iloa ja onnistumisia heille, jotka
harvemmin näkevät hymyjä rouva Fortunan kirsikkahuulilla. Ei kai Paavokaan
vielä anhiton ole. Ties vaikka löytäisi ehtooseensa emännän.
No jos kuulostaa ainainen valitus tympeältä, niin sen vastakohta,
yltiöpositiivisuus tyyliä Jari Sarasvuo suorastaan etoo. En usko keep
smiling-asenteeseen. Sen aikaansaanti vaatii teeskentelyä, sillä kenenkään
arki ei ole tanssia ruusun terälehdillä. Murheet ja huolet ne ovat
ministereillä ja miljardööreilläkin. Terveys menee lopulta meiltä kaikilta,
minultakin. Ellei ollenkaan saisi kertoa, mistä kohtaa pusero puristaa,
raskaaksihan taakka kävisi. Kyllä jokaisen pitää joskus saada olla
surullinen. Kaikki tarvitsevat kuuntelijan.
Amerikkalainen tiedemies kuuluu tutkineen kielteisyyden vaikutusta aivoihin.
Se on hänen mukaansa, kuinkas muuten, kielteinen. Jenkkilehdet ja
Suomessakin elinkeinoelämän (lue markkinavoimien) omistamat aviisit repivät
tutkimuksesta isoja otsikoita. Negatiivisuus tuhoaa aivomme- tyyppinen
uutisointi ampuu kyllä yli. Vähälläkin psykologian tuntemuksellani uskallan
väittää, että surujen kätkeminen se vasta hermoille pidemmän päälle käy.
Aivot ovat ylin osa keskushermostoa.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
perjantai 24. elokuuta 2012
Minulla on heikko itsetunto. Apostoli Paavalin tavoin kerskaan
heikkoudestani. Se ei ole näinä vahvojen, menestyvien ja toisten
kustannuksella hyötyvien ihannoinnin aikana muotia.
Vahvaa itsetuntoa ihaillaan niin paljon, että sen kääntyminen itserakkauden
kautta narsismiksi ja aina psykopatiaksi asti tulkitaan heikon itsetunnon
peittelyksi. Ajatellaan kovan tyypin särkyvän, kun sen pintaa vähän
napauttaa. Luullaan hänen pohjimmiltaan olevan pelokas luovuttaja,
muttaminun parhaiten tuntemani vahvat persoonat eivät murru helposti.
Varsinkin tänään, kun itsetuntoa uhkuvaa pidetään sankarina, hänen ei
kannata lakata luuttuamasta lattioita heikommillaan. Asetuimme ennen vanhaan
heikomman puolelle. Nykyään tuntuu yhä useampi ajattelevan, että tyhmyys,
huonous ja osaamattomuus ovat luuserin oma häpeä. Vanha sananlasku "heikot
sortuu elon tiellä, jätkä sen kun porskuttaa", pitää paikkansa nyt enemmän
kuin silloin.
On vaikea puolustautua näitä vahvoiksi itsensä tuntevia vastaan. Jos heidän
luottamuksensa omaan erinomaisuuteen kasvaa itserakkaudeksi ja ilmenee
narsismina, menee peli vielä rumemmaksi. Ovela liikemies pettää
varomattomampaa, taitava organisaattori teettää raskaat työt toisilla,
paatunut vaimonhakkaaja hymyilee kuin hammastarhamainos
poliisikuulustelussa. Ei heidän itsetuntoaan mikään vaivaa: oikeutetusti he
mielestään pääsivät niskan päälle. Syyhän on aina muiden. Rehellisempi
bisnes-mies ei ymmärtänyt pelin sääntöjä, alempiarvoisten kuuluukin
ahkeroida enemmän kuin älykkään, vaimo sai selkään, koska aina nalkuttaa
jne.
Katumus on vahvan itsetunnon ihmisille melko vieras käsite. Heikompi sitä
vastoin rypee jatkuvassa syyllisyytensä tunnossa. Hyvittääkseen
syyllisyytensä, hän tottelee nöyrästi vahvempiaan. Näin hän jää vaille
elämän ihanuuksia, sillä maailma ei armahda. Jumala armahtaa, narsisti ei.
Hän joko jättää sokean kokonaan oman onnensa varaan tai käyttää tätä
hyväkseen. Moni sokea rimpuilee lähi-ihmisensä lyhyessä liekanarussa. Omaa
liikkumatilaa ei juuri ole, koska se vahvempi, tässä tapauksessa näkevämpi,
tietää paremmin, mikä sokealle sopii.
En toisaalta niele ilman ongenkoukkuja tuota Ystävän laulua, en varsinkaan
sinänsä näppärien Malin veljesten suomennosta. Hyväksyn nimittäin
ystäväkseni mieluummin sen, joka rinnallain ruikuttaa kuin ylivoimaisen
osaajan, jolle jäisin aina kiitollisuuden velkaan. On sitä paitsi melko
julmaa testata ystävyyden tasoa viemällä kaveri tahallaan kamaliin, jopa
hengenvaarallisiin paikkoihin. Eikö sellainen lähentele sadismia? Joka
tapauksessa ystävän laulu kertoo enemmän hoito- kuin ystävyyssuhteesta.
Henkilö ja "ystävä" ovat auttaja - autettava - suhteessa ja siitä on
tasa-arvo kaukana. Vysotskin venäjänkielinen alkuteksti antaa tiettävästi
eri kuvan tilanteesta kuin suomennos.
Liian yksinkertaistavia ovat mielestäni väitteet lapsuudessa saamatta
jääneen rakkauden vaikutuksista luonnevikoihin. Moni narsisti on saanut
osakseen paljon rakkautta, monia nöyriä alistujia on potkittu ja hakattu. En
itse saanut lapsena enkä vielä nuorenakaan osakseni aitoa lämpöä. Isän sitä
ei sallittu antaa, äiti ei antanut. Minusta oli vähällä kehittyä täysi
kusipää, narsisti ja kyynerpäätaktikko. Lähinnä vaimo mutta myös muut
kristityt osoittivat minulle tuon kauhean tilani. Vasta aikuisiällä olen
kokenut jatkuvaa syyllisyyttä mutta nähnyt myös armon ja rakkauden
vilahduksia.
Eräs ystävä asetti vastakkain opillisen ja sydämen sivistyksen.
Yksinkertaistus sekin. Kyllä moni korkeasti oppinut on ihana ihminen ja
peruskoulussa työttömäksi opiskellut juopporenttu oikea peto eläjäksi. Toki
myös päin vastoin: älykäs saa pahuudellaan aikaan enemmän pahaa kuin
velliaivo. Useimmat meistä ovat täysin oppiarvoista ja älykkyysosamääristä
riippumatta sentään aivan tavallisia talkkareita.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
heikkoudestani. Se ei ole näinä vahvojen, menestyvien ja toisten
kustannuksella hyötyvien ihannoinnin aikana muotia.
Vahvaa itsetuntoa ihaillaan niin paljon, että sen kääntyminen itserakkauden
kautta narsismiksi ja aina psykopatiaksi asti tulkitaan heikon itsetunnon
peittelyksi. Ajatellaan kovan tyypin särkyvän, kun sen pintaa vähän
napauttaa. Luullaan hänen pohjimmiltaan olevan pelokas luovuttaja,
muttaminun parhaiten tuntemani vahvat persoonat eivät murru helposti.
Varsinkin tänään, kun itsetuntoa uhkuvaa pidetään sankarina, hänen ei
kannata lakata luuttuamasta lattioita heikommillaan. Asetuimme ennen vanhaan
heikomman puolelle. Nykyään tuntuu yhä useampi ajattelevan, että tyhmyys,
huonous ja osaamattomuus ovat luuserin oma häpeä. Vanha sananlasku "heikot
sortuu elon tiellä, jätkä sen kun porskuttaa", pitää paikkansa nyt enemmän
kuin silloin.
On vaikea puolustautua näitä vahvoiksi itsensä tuntevia vastaan. Jos heidän
luottamuksensa omaan erinomaisuuteen kasvaa itserakkaudeksi ja ilmenee
narsismina, menee peli vielä rumemmaksi. Ovela liikemies pettää
varomattomampaa, taitava organisaattori teettää raskaat työt toisilla,
paatunut vaimonhakkaaja hymyilee kuin hammastarhamainos
poliisikuulustelussa. Ei heidän itsetuntoaan mikään vaivaa: oikeutetusti he
mielestään pääsivät niskan päälle. Syyhän on aina muiden. Rehellisempi
bisnes-mies ei ymmärtänyt pelin sääntöjä, alempiarvoisten kuuluukin
ahkeroida enemmän kuin älykkään, vaimo sai selkään, koska aina nalkuttaa
jne.
Katumus on vahvan itsetunnon ihmisille melko vieras käsite. Heikompi sitä
vastoin rypee jatkuvassa syyllisyytensä tunnossa. Hyvittääkseen
syyllisyytensä, hän tottelee nöyrästi vahvempiaan. Näin hän jää vaille
elämän ihanuuksia, sillä maailma ei armahda. Jumala armahtaa, narsisti ei.
Hän joko jättää sokean kokonaan oman onnensa varaan tai käyttää tätä
hyväkseen. Moni sokea rimpuilee lähi-ihmisensä lyhyessä liekanarussa. Omaa
liikkumatilaa ei juuri ole, koska se vahvempi, tässä tapauksessa näkevämpi,
tietää paremmin, mikä sokealle sopii.
En toisaalta niele ilman ongenkoukkuja tuota Ystävän laulua, en varsinkaan
sinänsä näppärien Malin veljesten suomennosta. Hyväksyn nimittäin
ystäväkseni mieluummin sen, joka rinnallain ruikuttaa kuin ylivoimaisen
osaajan, jolle jäisin aina kiitollisuuden velkaan. On sitä paitsi melko
julmaa testata ystävyyden tasoa viemällä kaveri tahallaan kamaliin, jopa
hengenvaarallisiin paikkoihin. Eikö sellainen lähentele sadismia? Joka
tapauksessa ystävän laulu kertoo enemmän hoito- kuin ystävyyssuhteesta.
Henkilö ja "ystävä" ovat auttaja - autettava - suhteessa ja siitä on
tasa-arvo kaukana. Vysotskin venäjänkielinen alkuteksti antaa tiettävästi
eri kuvan tilanteesta kuin suomennos.
Liian yksinkertaistavia ovat mielestäni väitteet lapsuudessa saamatta
jääneen rakkauden vaikutuksista luonnevikoihin. Moni narsisti on saanut
osakseen paljon rakkautta, monia nöyriä alistujia on potkittu ja hakattu. En
itse saanut lapsena enkä vielä nuorenakaan osakseni aitoa lämpöä. Isän sitä
ei sallittu antaa, äiti ei antanut. Minusta oli vähällä kehittyä täysi
kusipää, narsisti ja kyynerpäätaktikko. Lähinnä vaimo mutta myös muut
kristityt osoittivat minulle tuon kauhean tilani. Vasta aikuisiällä olen
kokenut jatkuvaa syyllisyyttä mutta nähnyt myös armon ja rakkauden
vilahduksia.
Eräs ystävä asetti vastakkain opillisen ja sydämen sivistyksen.
Yksinkertaistus sekin. Kyllä moni korkeasti oppinut on ihana ihminen ja
peruskoulussa työttömäksi opiskellut juopporenttu oikea peto eläjäksi. Toki
myös päin vastoin: älykäs saa pahuudellaan aikaan enemmän pahaa kuin
velliaivo. Useimmat meistä ovat täysin oppiarvoista ja älykkyysosamääristä
riippumatta sentään aivan tavallisia talkkareita.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
torstai 23. elokuuta 2012
Ei voi olla kehumatta emeritus-professori Paavo Castrenin valtavaa tietomäärää; ei liioin hänen kykyään jakaa se yhteisen rahvaan iloksi. Vivahteikkaalla tavalla sujuvakynäiset kirjansa ovat kansantajuista luettavaa. Kiinnostipa antiikin kulttuuri sinua tai ei, tempaudut Castrenin mukana maanosamme historian pyörteeseen, niin kiinnostavia yhteyksiä ammoisten aikojen ja nykymenon välille professori punoo.
Mikä on Castrenin punoessa? Yllättävän monien meille tuttujen ilmiöiden juuret ovat pitkiä. Nimemme, tapamme, ruoka- ja juomakulttuurimme ja niin, jopa oikeustajumme ovat syvästi eurooppalaista perua. Aasialaisia emme ole, amerikkalaisiksi emme (vaikka paine on kova) tule. Rooman, Kreikan ja kristinuskon perintö on kauan vaikuttanut niinkin syrjäisessä kolkassa kuin isänmaassamme.
Castren huomauttaa, ettei kaikki eurooppalaisuus ansaitse kiitosta. Esimerkiksi suvaitsevaisuus ei ole kuulunut poliittisten enempää kuin kirkollisten johtajien hyveisiin. Vastavirtaan uiva kapinallinen on ollut tapana nujertaa vähintään henkisesti, useimmiten miekkaa tuppeen laittamatta. Tasa-arvosta oltiin kaukana niin antiikin Ateenassa kuin Rooman valtakunnassa. Ylempiarvoinen väki eli omassa, vallan- ja vauraudentäyteisessä ympäristössään usein eristäytyneenä työn raskaan raatajista. Elämäntyylit riippuivat ja riippuvat yhä pitkälti henkilön sosiaalisesta asemasta. Roomalaisen senaattorin palkka, sata tuhatta sestertiusta kuussa, vastasi nykyrahassa kuutta sataa miljoonaa euroa.
Poliittinen ja taloudellinen vallasväki on aina halunnut pysyä arvostelun ulottumattomissa. Paavo Castren kertoi tästä hemaisevan esimerkin Loviisan rauhanseminaarissa. Hän aloitti tapansa mukaan kaukaa. Homeros kuuluu kertoneen, kuinka Troijaa piirittävien joukkojen keskuudessa syntyi eripuraa. Kapinaa johti rujo, kyttyräselkäinen rivisotilas. Tämän arvostellessa vahvoin sanoin päällystön etuoikeuksia tempasi yksi upseereista, maineikas Odysseus, vyöltään raskaan valtikkansa. Sillä hän sitten täräytti rauhanhäiritsijää suoraan kyttyrään. Mies lyyhistyi maahan. Isku vaiensi miehen ja kapinan. Homeros pidättyy kertomasta, kuoliko kyttyräselkä.
Mutta Castren jatkoi. Hän oli katsellut TV-ohjelmaa, jossa neljä suomalaista vallankäyttäjää keskusteli ajankohtaisista asioista. Kaikki olivat kokeneet sodan kauhut lapsina ja nyt he tuntuivat toivovan nuorisollemme samaa kohtaloa. Ihanteena he vaalivat jatkuvaa taloudellista kasvua, jonka varmistamiseksi ihmisten tulisi tyytyä osaansa talouselämän uutterina, kaikki voimavaransa uhraavina rattaina. Singapore mainittiin useaan kertaan esikuvallisena yhteiskuntana.
Tänään Singapore on vaihtunut Kiinaan. Ne suunnilleen tuhat suomalaista vallanpitäjää ja rahakeisaria, jotka käytännössä hyvä veli-järjestelmineen päättävät asioistamme, ylistävät kilvan idän jättiläistä. 14-tuntiset työpäivät siis, ei lakko-oikeutta, minimipalkkaamme pienemmät tilit, kiivas työtahti - siinäkö tosiaan onnemme avaimet?
Kiinalainen ja singaporelainen meno takaisi kilpailukyvyn. Yhtä vuoren varmasti pelin nappuloita olisi 99 % kansasta. Voitot jaetaan aina pelaajien, ei nappuloiden kesken.
Kun Castren näitä ääneen pohdiskellut oli, luonnehti rauhanseminaariin osallistunut teollisuusmies esitelmää (ja sen pitäjää) imbesilliksi. Valtikan mäjäys kyttyrään ja isku vyön alle ovat sukua toisilleen.
Pidätyn toistaiseksi kertomasta lisää esimerkkejä Castrenin mietteistä. Jos antiikin kiehtova piiri ja omat juuresi kiinnostavat sinua, lue varsinkin teos "Maassa maan tavalla - eurooppalaisten tapojen juuret." Uskon, että vakuutut.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Mikä on Castrenin punoessa? Yllättävän monien meille tuttujen ilmiöiden juuret ovat pitkiä. Nimemme, tapamme, ruoka- ja juomakulttuurimme ja niin, jopa oikeustajumme ovat syvästi eurooppalaista perua. Aasialaisia emme ole, amerikkalaisiksi emme (vaikka paine on kova) tule. Rooman, Kreikan ja kristinuskon perintö on kauan vaikuttanut niinkin syrjäisessä kolkassa kuin isänmaassamme.
Castren huomauttaa, ettei kaikki eurooppalaisuus ansaitse kiitosta. Esimerkiksi suvaitsevaisuus ei ole kuulunut poliittisten enempää kuin kirkollisten johtajien hyveisiin. Vastavirtaan uiva kapinallinen on ollut tapana nujertaa vähintään henkisesti, useimmiten miekkaa tuppeen laittamatta. Tasa-arvosta oltiin kaukana niin antiikin Ateenassa kuin Rooman valtakunnassa. Ylempiarvoinen väki eli omassa, vallan- ja vauraudentäyteisessä ympäristössään usein eristäytyneenä työn raskaan raatajista. Elämäntyylit riippuivat ja riippuvat yhä pitkälti henkilön sosiaalisesta asemasta. Roomalaisen senaattorin palkka, sata tuhatta sestertiusta kuussa, vastasi nykyrahassa kuutta sataa miljoonaa euroa.
Poliittinen ja taloudellinen vallasväki on aina halunnut pysyä arvostelun ulottumattomissa. Paavo Castren kertoi tästä hemaisevan esimerkin Loviisan rauhanseminaarissa. Hän aloitti tapansa mukaan kaukaa. Homeros kuuluu kertoneen, kuinka Troijaa piirittävien joukkojen keskuudessa syntyi eripuraa. Kapinaa johti rujo, kyttyräselkäinen rivisotilas. Tämän arvostellessa vahvoin sanoin päällystön etuoikeuksia tempasi yksi upseereista, maineikas Odysseus, vyöltään raskaan valtikkansa. Sillä hän sitten täräytti rauhanhäiritsijää suoraan kyttyrään. Mies lyyhistyi maahan. Isku vaiensi miehen ja kapinan. Homeros pidättyy kertomasta, kuoliko kyttyräselkä.
Mutta Castren jatkoi. Hän oli katsellut TV-ohjelmaa, jossa neljä suomalaista vallankäyttäjää keskusteli ajankohtaisista asioista. Kaikki olivat kokeneet sodan kauhut lapsina ja nyt he tuntuivat toivovan nuorisollemme samaa kohtaloa. Ihanteena he vaalivat jatkuvaa taloudellista kasvua, jonka varmistamiseksi ihmisten tulisi tyytyä osaansa talouselämän uutterina, kaikki voimavaransa uhraavina rattaina. Singapore mainittiin useaan kertaan esikuvallisena yhteiskuntana.
Tänään Singapore on vaihtunut Kiinaan. Ne suunnilleen tuhat suomalaista vallanpitäjää ja rahakeisaria, jotka käytännössä hyvä veli-järjestelmineen päättävät asioistamme, ylistävät kilvan idän jättiläistä. 14-tuntiset työpäivät siis, ei lakko-oikeutta, minimipalkkaamme pienemmät tilit, kiivas työtahti - siinäkö tosiaan onnemme avaimet?
Kiinalainen ja singaporelainen meno takaisi kilpailukyvyn. Yhtä vuoren varmasti pelin nappuloita olisi 99 % kansasta. Voitot jaetaan aina pelaajien, ei nappuloiden kesken.
Kun Castren näitä ääneen pohdiskellut oli, luonnehti rauhanseminaariin osallistunut teollisuusmies esitelmää (ja sen pitäjää) imbesilliksi. Valtikan mäjäys kyttyrään ja isku vyön alle ovat sukua toisilleen.
Pidätyn toistaiseksi kertomasta lisää esimerkkejä Castrenin mietteistä. Jos antiikin kiehtova piiri ja omat juuresi kiinnostavat sinua, lue varsinkin teos "Maassa maan tavalla - eurooppalaisten tapojen juuret." Uskon, että vakuutut.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
keskiviikko 22. elokuuta 2012
Ei aina jaksa tonkia syntyjä syviä. Siksi olikin mukavaa, kun muuan ystävä ehdotti, että paljastaisimme laulut/sävelmät, jotka sykähdyttävät eniten juuri nyt. Näkövammaiset saavat lähettää rakkaimpiensa luettelot keskustelualueellemme.
Sinulle tahdon kertoa omani tältä istumalta. Älä luulekaan valintaa helpoksi. Rajaksi kas asetettiin 15 levyä. Nolla perään, niin olisi edes ihanimpien melodioiden suku tullut toisten tietoon tuupatuksi. Nämä 15 valitsin, mutta siinä se ilta ja litra hikeä, Rannalla- ja Onni-laulujen soidessa myös kyynel vierähtikin.
Kunkin kappaleen nimen alla on linkki, josta voit kuunnella sen.
Tino Rossi: Marinella
http://www.youtube.com/watch?v
Luis Alberto Paraná y los Paraguayos: Malaquenia salerosa
http://www.youtube.com/watch?v
Weisse Rosen aus Athen: Nana Mouscouri
http://www.youtube.com/watch?v
Selene Canchola: Una blanca palomita (de ojos negros)
http://www.youtube.com/watch?v
Prospettiva Nevski: Alice
http://www.youtube.com/watch?v
Marcel Wittrisch: Schön ist jeder Tag, denn du mir schenkst Marie-Louisa
http://www.youtube.com/watch?v
Max Rabe: In einer kleinen Konditorei
http://www.youtube.com/watch?v
Taiska: Rannalla
http://www.youtube.com/watch?v
Jarno Sarjanen: Mustat kaleerit
http://www.youtube.com/watch?v
Tapio Heinonen: Sulle jokainen päivä tuon vuokon
http://www.youtube.com/watch?v
Matti Louhivuori ja Metro-tytöt: Vanhan myllyn taru
http://www.youtube.com/watch?v
Marjatta Leppänen: Onni
http://www.youtube.com/watch?v
Don McLean: Vincent (starry starry night)
http://www.youtube.com/watch?v
Tapio Rautavaara ja Tuire Orri: Cowboy-serenadi
http://www.youtube.com/watch?v
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Sinulle tahdon kertoa omani tältä istumalta. Älä luulekaan valintaa helpoksi. Rajaksi kas asetettiin 15 levyä. Nolla perään, niin olisi edes ihanimpien melodioiden suku tullut toisten tietoon tuupatuksi. Nämä 15 valitsin, mutta siinä se ilta ja litra hikeä, Rannalla- ja Onni-laulujen soidessa myös kyynel vierähtikin.
Kunkin kappaleen nimen alla on linkki, josta voit kuunnella sen.
Tino Rossi: Marinella
http://www.youtube.com/watch?v
Luis Alberto Paraná y los Paraguayos: Malaquenia salerosa
http://www.youtube.com/watch?v
Weisse Rosen aus Athen: Nana Mouscouri
http://www.youtube.com/watch?v
Selene Canchola: Una blanca palomita (de ojos negros)
http://www.youtube.com/watch?v
Prospettiva Nevski: Alice
http://www.youtube.com/watch?v
Marcel Wittrisch: Schön ist jeder Tag, denn du mir schenkst Marie-Louisa
http://www.youtube.com/watch?v
Max Rabe: In einer kleinen Konditorei
http://www.youtube.com/watch?v
Taiska: Rannalla
http://www.youtube.com/watch?v
Jarno Sarjanen: Mustat kaleerit
http://www.youtube.com/watch?v
Tapio Heinonen: Sulle jokainen päivä tuon vuokon
http://www.youtube.com/watch?v
Matti Louhivuori ja Metro-tytöt: Vanhan myllyn taru
http://www.youtube.com/watch?v
Marjatta Leppänen: Onni
http://www.youtube.com/watch?v
Don McLean: Vincent (starry starry night)
http://www.youtube.com/watch?v
Tapio Rautavaara ja Tuire Orri: Cowboy-serenadi
http://www.youtube.com/watch?v
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
YouTube - Videoita tästä sähköpostistatiistai 21. elokuuta 2012
Kolme aforismia pimeässä
Älä etsi iloa sokeudesta, sillä sokeudessa ei sitä ole. Ilo asuu ystävissä,
musiikissa, luonnossa, kirjoissa, hyvissä aterioissa, hänen rakkaassa
vartalosssaan omaasi vasten. Jopa kauniissa sanoissa sinulle ilo asuu ja ne
voi sokeakin sanoa.
Menetyksen mörkö irrottaa luisen kouran rintasi alta, jos löydät reitin
ohittaa se.
Hauskasta sokeasta näkevät tykkäävät, osaavaa ylistävät. Jos rakastat
surullista sokeaa, rakastat todella.
H.T.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Älä etsi iloa sokeudesta, sillä sokeudessa ei sitä ole. Ilo asuu ystävissä,
musiikissa, luonnossa, kirjoissa, hyvissä aterioissa, hänen rakkaassa
vartalosssaan omaasi vasten. Jopa kauniissa sanoissa sinulle ilo asuu ja ne
voi sokeakin sanoa.
Menetyksen mörkö irrottaa luisen kouran rintasi alta, jos löydät reitin
ohittaa se.
Hauskasta sokeasta näkevät tykkäävät, osaavaa ylistävät. Jos rakastat
surullista sokeaa, rakastat todella.
H.T.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Porin oma poika, täällä koulunsa käynyt ja taiteilijaksi varttunut Jorma
Uotinen on nyt tuore professori. Arvo, niin ansaittu kun onkin, ei näy
jähmettäneen miestä kivikuvaksi kansakunnan kaapin päälle. Hän lauloi,
lausui ja tanssi tämänkin elokuun illan sydämestä sydämiin. Yön pehmeä
viitta Euroopan tähtien alla on hänen äänensä, ote niin rohkean romanttinen.
Vanhan puuvillatehtaan kehräämö oli äkkiä Montmartre, Pariisin bulevardit ja
Kurfürstendam. Olisivatpa ne tuhannet ahkerat kädet, jotka muutama
vuosikymmen sitten puvuiksi ompelivat kankaan, saaneet olla hakkaamassa
suosiota sävelten kankaan kutojalle.
Kurt Weil, Margaret Monot, Juliette Grego, Yves Montand - heidän laulujaan
Uotinen laulaa. Runojen takana nimet sellaiset kuin Rimbaud, Baudelaire,
Heinrich Heine, oma Waltarimme. Euroopan ääniä niin elävinä, että meistä
monilta katosi eilinen, ja hukkui huominen. Liu'uimme sinne, missä vihreät
silmät katsovat sateen kastelemien hiusten alta, missä katulamppu luo valjun
valonsa viulunsoittajan kalpeille kasvoille, missä viini on vahvaa kuin
kuolema.
Niin, ystävät. Myös minulta jäi matkalaukku Berliiniin. Tulee aika, jona
haen sen sieltä pois.
Näin Jorma Uotinen vaatimattomaan tapaansa radiohaastattelussa:
http://www.youtube.com/watch?v
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Uotinen on nyt tuore professori. Arvo, niin ansaittu kun onkin, ei näy
jähmettäneen miestä kivikuvaksi kansakunnan kaapin päälle. Hän lauloi,
lausui ja tanssi tämänkin elokuun illan sydämestä sydämiin. Yön pehmeä
viitta Euroopan tähtien alla on hänen äänensä, ote niin rohkean romanttinen.
Vanhan puuvillatehtaan kehräämö oli äkkiä Montmartre, Pariisin bulevardit ja
Kurfürstendam. Olisivatpa ne tuhannet ahkerat kädet, jotka muutama
vuosikymmen sitten puvuiksi ompelivat kankaan, saaneet olla hakkaamassa
suosiota sävelten kankaan kutojalle.
Kurt Weil, Margaret Monot, Juliette Grego, Yves Montand - heidän laulujaan
Uotinen laulaa. Runojen takana nimet sellaiset kuin Rimbaud, Baudelaire,
Heinrich Heine, oma Waltarimme. Euroopan ääniä niin elävinä, että meistä
monilta katosi eilinen, ja hukkui huominen. Liu'uimme sinne, missä vihreät
silmät katsovat sateen kastelemien hiusten alta, missä katulamppu luo valjun
valonsa viulunsoittajan kalpeille kasvoille, missä viini on vahvaa kuin
kuolema.
Niin, ystävät. Myös minulta jäi matkalaukku Berliiniin. Tulee aika, jona
haen sen sieltä pois.
Näin Jorma Uotinen vaatimattomaan tapaansa radiohaastattelussa:
http://www.youtube.com/watch?v
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
YouTube - Videoita tästä sähköpostistalauantai 18. elokuuta 2012
- Kunpa me vammaiset käyttäytyisimme yhtä kohteliaasti vammattomia kohtaan kuin tahdomme heidän kohtelevan meitä.
Noin kommentoi muuan asianosainen vieroksunta-aiheista blogikirjoitustani. Yhdyn huokaukseen. Ei vamma eikä sairaus kaikkia jalosta. Jos perusluonne on ilkeä, katkera, kaunainen tai minäkeskeinen, voivat kovat menetykset pikemmin terävöittää kuin tasoittaa huonoja ominaisuuksiamme. Ehkä kadehdimme ihmisiä, jotka ovat mielestämme päässeet elämästä helpommalla. Muistamme liian harvoin, kuinka vaikeaa täysin vammattoman vaellus voi olla. Rahapula, työttömyys, liiat työt, perheriidat, alkoholi - on lukuisia hyvää oloa syöviä tekijöitä. Fyysinen vamma ei suinkaan vapauta meitä näistä.
Suosittu dekkarikirjailija Seppo Jokinen kertoi kirjoittaneensa aralla mielellä Komisario Koskinen-sarjan osan "Hiirileikki." Lähi-ihmisiään sortavaksi, väkivaltaiseksi tyranniksi ja lopulta murhaajaksi osoittautuu vaikeavammainen mies. Jokinen pelkäsi suuren yleisön kritiikkiä. Niin kuin nyt pyörätuoliin sidottu tai jotain aistia vailla oleva olisi kaiken arvostelun yläpuolella. Kun kehuin Jokista rohkeudesta valita tämä näkökulma, totesi hän saaneensa siitä kiitosta muiltakin. Ennen kaikkea vammaiset itse olivat kiitelleet. Jokinen tiesi silloin tarttuneensa kauan vaiettuun ilmiöön.
Älkää siis te vammattomat luulko meitä sokeitakaan pylväspyhimyksiksi. Tiedättekös, että me osaamme olla melko julmia jopa toisiamme kohtaan. Toisaalta hyväluonteisia, rauhaa rakastavia ja sitä rakentavia yksilöitä on joukossamme niin ikään. Yleisesti ottaen olemme yhtä sekalaista seurakuntaa kuin vammattomat.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Noin kommentoi muuan asianosainen vieroksunta-aiheista blogikirjoitustani. Yhdyn huokaukseen. Ei vamma eikä sairaus kaikkia jalosta. Jos perusluonne on ilkeä, katkera, kaunainen tai minäkeskeinen, voivat kovat menetykset pikemmin terävöittää kuin tasoittaa huonoja ominaisuuksiamme. Ehkä kadehdimme ihmisiä, jotka ovat mielestämme päässeet elämästä helpommalla. Muistamme liian harvoin, kuinka vaikeaa täysin vammattoman vaellus voi olla. Rahapula, työttömyys, liiat työt, perheriidat, alkoholi - on lukuisia hyvää oloa syöviä tekijöitä. Fyysinen vamma ei suinkaan vapauta meitä näistä.
Suosittu dekkarikirjailija Seppo Jokinen kertoi kirjoittaneensa aralla mielellä Komisario Koskinen-sarjan osan "Hiirileikki." Lähi-ihmisiään sortavaksi, väkivaltaiseksi tyranniksi ja lopulta murhaajaksi osoittautuu vaikeavammainen mies. Jokinen pelkäsi suuren yleisön kritiikkiä. Niin kuin nyt pyörätuoliin sidottu tai jotain aistia vailla oleva olisi kaiken arvostelun yläpuolella. Kun kehuin Jokista rohkeudesta valita tämä näkökulma, totesi hän saaneensa siitä kiitosta muiltakin. Ennen kaikkea vammaiset itse olivat kiitelleet. Jokinen tiesi silloin tarttuneensa kauan vaiettuun ilmiöön.
Älkää siis te vammattomat luulko meitä sokeitakaan pylväspyhimyksiksi. Tiedättekös, että me osaamme olla melko julmia jopa toisiamme kohtaan. Toisaalta hyväluonteisia, rauhaa rakastavia ja sitä rakentavia yksilöitä on joukossamme niin ikään. Yleisesti ottaen olemme yhtä sekalaista seurakuntaa kuin vammattomat.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
perjantai 17. elokuuta 2012
Voice of Finland-kisan myötä kaikelle kansalle tutuksi tullut Mikko Herranen puhuu asiaa Iltalehdessä. Muusikko kertoo toimittajalle, kuinka ihmiset tekevät hänestä väkisin erilaisen. Jotkut miettivät tosissaan, kuuluuko sokealle sanoa näkemiin vai kuulemiin. Olen muuten ratkaissut sinänsä olemattoman kysymyksen ehättämällä edelle. "Hymyillään, jos tavataan."
Mikko löytää mielestäni osuvimman mahdollisen sanan kuvaamaan yleisintä tapaa suhtautua vammaisiin. Se on "vieroksunta." Harva vammaista vamman takia vihaa, hieman useammat kulkevat ohi huomaamatta häntä. Niille, jotka huomaavat, syntyy vaistonvaraisesti tarve rientää hätiin. - Miten auttaisin tuota yksin tonttuilevaa sokeaa? Pääseeköhän tuo tuolla pyörätuolilla kauppakeskukseen vai pitäisikö minun mennä työntämään? Ymmärtääköhän tuo CP-vammainen normaalia puhetta, kun sen omakin puhe on hieman erikoista?
Kysymysten takana piilee kaunis halu olla kohtelias. Eivät Matti Virtaset ja Katja Korhoset tahdo loukata. Vieroksunnalleen he kuitenkaan eivät voi mitään, eivät ennen kuin paremmin tutustuvat johonkuhun vammaiseen. Silloinkin voi käydä, kuten Tiiranpojalle tämän hakiessa virkaa eräästä seurakunnasta. Korkea kirkonmies kysyi silloiselta pastori, nykyiseltä rovasti Ari Suutarlalta, pystyykö Tiira suorittamaan virkaan kuuluvat tehtävät. Suutarla vastasi minun pystyvän ja jatkoi: "Olenhan minäkin suoriutunut kohta parikymmentä vuotta." - Joo joo, kyllä tiedän, että sinä pystyt paljoon, mihin eivät näkevätkään, mutta entäs se Tiira, ihmetteli kirkonmies. Aina ei edes yhden vammaisen esimerkki riitä vakuuttamaan lähimmäisiä meidän normaaliudestamme.
Minä muuten sain viran. Huonompi juttu on, että vieroksunta haittaa luontevaa kanssakäymistä vammaisten ja vammattomien kesken. Jälkimmäiset ottavat liikaa huomioon erilaisuutemme. He eivät näe samanlaisuuttamme itsensä kanssa. Kuitenkin vammaisella on samantyyppiset toiveet, tarpeet, unelmat, ilot ja surut kuin muilla. Vaihtelu näissä riippuu enemmän muista ominaisuuksistamme kuin esim. sokeudesta. Ovathan ihmisten taustat ja luonteet erilaisia.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Mikko löytää mielestäni osuvimman mahdollisen sanan kuvaamaan yleisintä tapaa suhtautua vammaisiin. Se on "vieroksunta." Harva vammaista vamman takia vihaa, hieman useammat kulkevat ohi huomaamatta häntä. Niille, jotka huomaavat, syntyy vaistonvaraisesti tarve rientää hätiin. - Miten auttaisin tuota yksin tonttuilevaa sokeaa? Pääseeköhän tuo tuolla pyörätuolilla kauppakeskukseen vai pitäisikö minun mennä työntämään? Ymmärtääköhän tuo CP-vammainen normaalia puhetta, kun sen omakin puhe on hieman erikoista?
Kysymysten takana piilee kaunis halu olla kohtelias. Eivät Matti Virtaset ja Katja Korhoset tahdo loukata. Vieroksunnalleen he kuitenkaan eivät voi mitään, eivät ennen kuin paremmin tutustuvat johonkuhun vammaiseen. Silloinkin voi käydä, kuten Tiiranpojalle tämän hakiessa virkaa eräästä seurakunnasta. Korkea kirkonmies kysyi silloiselta pastori, nykyiseltä rovasti Ari Suutarlalta, pystyykö Tiira suorittamaan virkaan kuuluvat tehtävät. Suutarla vastasi minun pystyvän ja jatkoi: "Olenhan minäkin suoriutunut kohta parikymmentä vuotta." - Joo joo, kyllä tiedän, että sinä pystyt paljoon, mihin eivät näkevätkään, mutta entäs se Tiira, ihmetteli kirkonmies. Aina ei edes yhden vammaisen esimerkki riitä vakuuttamaan lähimmäisiä meidän normaaliudestamme.
Minä muuten sain viran. Huonompi juttu on, että vieroksunta haittaa luontevaa kanssakäymistä vammaisten ja vammattomien kesken. Jälkimmäiset ottavat liikaa huomioon erilaisuutemme. He eivät näe samanlaisuuttamme itsensä kanssa. Kuitenkin vammaisella on samantyyppiset toiveet, tarpeet, unelmat, ilot ja surut kuin muilla. Vaihtelu näissä riippuu enemmän muista ominaisuuksistamme kuin esim. sokeudesta. Ovathan ihmisten taustat ja luonteet erilaisia.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
torstai 16. elokuuta 2012
Olisinpa eilen ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sitä paitsi näkevä, niin olisin nähnyt jotain hyvin mukavaa. Kaksi jalohaikaraa liikkui pienellä, kotini edustalle muodostuneella Kokemäenjoen saarella. Naapuri näki valkeat kaunottaret, soitti minulle ja vaimoni tarkisti havainnon.
Jalohaikaran pesimäkanta kasvaa Baltiassa. Lajia tavataan Suomessakin jo aika usein. Yksi "blondi" jopa talvehti. Pesää ei lintu ole sentään rantavettemme äärelle rakentanut.
Jalohaikara istuu listan keulapaikoilla veikkailtaessa seuraavaa pesimälajiamme. Tähän mennessä havainnot ovat koskeneet lähinnä yksittäisiä yksilöitä. Voisiko eilinen kahden linnun vierailu merkitä jotain parinmuodostuksen kannalta? Ovatko lajin koiras ja naaras muuten samannäköiset?
Tässä ihana jalohaikaravideo:
http://www.youtube.com/watch?v
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Jalohaikaran pesimäkanta kasvaa Baltiassa. Lajia tavataan Suomessakin jo aika usein. Yksi "blondi" jopa talvehti. Pesää ei lintu ole sentään rantavettemme äärelle rakentanut.
Jalohaikara istuu listan keulapaikoilla veikkailtaessa seuraavaa pesimälajiamme. Tähän mennessä havainnot ovat koskeneet lähinnä yksittäisiä yksilöitä. Voisiko eilinen kahden linnun vierailu merkitä jotain parinmuodostuksen kannalta? Ovatko lajin koiras ja naaras muuten samannäköiset?
Tässä ihana jalohaikaravideo:
http://www.youtube.com/watch?v
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
YouTube - Videoita tästä sähköpostistakeskiviikko 15. elokuuta 2012
Ei kuulu hyviin tapoihin puhua naisten i'istä. Anne-Marie Pohtamo-Hietanen on toisaalta niin kuuluisa henkilö, että rohkenen kertoa hänen täyttävän tänään 57 vuotta. Media kertoo mega-julkkiksesta huomattavasti intiimimpiäkin asioita.
Tunnemme em. henkilön paremmin nimellä Anne Pohtamo. Minä tutustuin tulevaan miss universumiin vuonna 1971. Olimme kumpikin kuudentoista, kun astuimme Munkkiniemen yhteiskoulun 6 C-luokalle. Annea kehuttiin kauniiksi tytöksi jo silloin. Kävikö hän samaan aikaan Sanelma Vuorteen johdolla toistakin koulua, en tiedä. Kihloissa nykyisen miehensä Arto Hietasen kanssa luokkatoverini jo 16-kesäisenä oli. Asia ei harmittanut minua, olenhan aina ihaillut toisenlaista naiskauneutta kuin sitä, jota missit edustavat.
En sitä paitsi nähnyt Annea. Näköni oli niin huono jo nuorena, että minun olisi pitänyt pyrkiä hyvin lähelle nähdäkseni ihmisen kasvonpiirteet. Pidätyin pyrkimästä. Tuskin olisin muuten päässytkään, sillä vaikka Anne tanssi mielellään, olisi hän todennäköisesti torjunut kumarrukseni. Syy siihen ei ole lyhyyteni eikä lihavuuteni, saati sokeuteni. Olen vain missin mittainen, 170 cm. Anne kyllä tykkäsi monista rumemmistakin pojista, mutta minua hän suurin piirtein inhosi. Luonteeni ja silloinen käytökseni antoivat aihetta tähän.
Muistelen kouluaikoja vastahakoisesti, sillä vaikka nuoruudelle pitää antaa paljon anteeksi, tokko se kaikkea selittää. Olin sentään aikamoinen pyrkyri ja kukkopoika, aivan liian tietoinen kympin keskiarvostani. Raivasin tietä itselleni kyynerpäillä antamatta liian empatian häiritä nousujohteista uraa. Tavoitteet olivat raudan lujat ja niihin tähdättiin keinoja kaihtamatta.
Anne Pohtamo tuskin muistaa sokeaa luokkatoveriaan. Liikuimme eri piireissäkin. Kultahammaskaupunginosan ilmapiiri ei koskaan ollut minun ilmapiirini, sen arvot ja arvostukset jäivät vieraiksi. Koetin kyllä kynsin hampain roikkua menestyksen kelkassa, mutta koko ajan oli paha olla. Kuten tiedätte, hylkäsi Annekin sittemmin munkkiniemeläiset ihanteet. Me molemmat löysimme tahoillamme jotain pysyvämpää, tärkeämpää, pyhempää. Rauhan ja rakkauden mies kohtasi meidät. Hän lähestyi molempia kovien kolhujen kautta.
Annea kuuluu vanhemmiten murtaneen sairaus. Evankeliointiin on tiettävästi ilmaantunut lämmin sävy, joskaan en vielä ole pystynyt osallistumaan ex-missin puhetilaisuuksiin. Jos Jumala joskus vapauttaa minut Munkkiniemen muistoista, varmaan osallistun. Annehan on useita kertoja puhunut täällä Porissa, Teljän kirkossa. Niin, saman Isän lapsina me täällä vaellamme.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Tunnemme em. henkilön paremmin nimellä Anne Pohtamo. Minä tutustuin tulevaan miss universumiin vuonna 1971. Olimme kumpikin kuudentoista, kun astuimme Munkkiniemen yhteiskoulun 6 C-luokalle. Annea kehuttiin kauniiksi tytöksi jo silloin. Kävikö hän samaan aikaan Sanelma Vuorteen johdolla toistakin koulua, en tiedä. Kihloissa nykyisen miehensä Arto Hietasen kanssa luokkatoverini jo 16-kesäisenä oli. Asia ei harmittanut minua, olenhan aina ihaillut toisenlaista naiskauneutta kuin sitä, jota missit edustavat.
En sitä paitsi nähnyt Annea. Näköni oli niin huono jo nuorena, että minun olisi pitänyt pyrkiä hyvin lähelle nähdäkseni ihmisen kasvonpiirteet. Pidätyin pyrkimästä. Tuskin olisin muuten päässytkään, sillä vaikka Anne tanssi mielellään, olisi hän todennäköisesti torjunut kumarrukseni. Syy siihen ei ole lyhyyteni eikä lihavuuteni, saati sokeuteni. Olen vain missin mittainen, 170 cm. Anne kyllä tykkäsi monista rumemmistakin pojista, mutta minua hän suurin piirtein inhosi. Luonteeni ja silloinen käytökseni antoivat aihetta tähän.
Muistelen kouluaikoja vastahakoisesti, sillä vaikka nuoruudelle pitää antaa paljon anteeksi, tokko se kaikkea selittää. Olin sentään aikamoinen pyrkyri ja kukkopoika, aivan liian tietoinen kympin keskiarvostani. Raivasin tietä itselleni kyynerpäillä antamatta liian empatian häiritä nousujohteista uraa. Tavoitteet olivat raudan lujat ja niihin tähdättiin keinoja kaihtamatta.
Anne Pohtamo tuskin muistaa sokeaa luokkatoveriaan. Liikuimme eri piireissäkin. Kultahammaskaupunginosan ilmapiiri ei koskaan ollut minun ilmapiirini, sen arvot ja arvostukset jäivät vieraiksi. Koetin kyllä kynsin hampain roikkua menestyksen kelkassa, mutta koko ajan oli paha olla. Kuten tiedätte, hylkäsi Annekin sittemmin munkkiniemeläiset ihanteet. Me molemmat löysimme tahoillamme jotain pysyvämpää, tärkeämpää, pyhempää. Rauhan ja rakkauden mies kohtasi meidät. Hän lähestyi molempia kovien kolhujen kautta.
Annea kuuluu vanhemmiten murtaneen sairaus. Evankeliointiin on tiettävästi ilmaantunut lämmin sävy, joskaan en vielä ole pystynyt osallistumaan ex-missin puhetilaisuuksiin. Jos Jumala joskus vapauttaa minut Munkkiniemen muistoista, varmaan osallistun. Annehan on useita kertoja puhunut täällä Porissa, Teljän kirkossa. Niin, saman Isän lapsina me täällä vaellamme.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
tiistai 14. elokuuta 2012
Rakastan rapuja. Kalliiksi kyllä käyvät, sillä alalla on myyjän markkinat. Kysyntä ylittää tarjonnan. Ilmeisesti yksi ja toinen rakastaa rapuja. Ravustaja ei rakasta, hän rahastaa.
Saksiniekan hinnasta livauttaa liikemies liiat liivintaskuun. Minä taas olen horoskooppirapu. Etten ole oikea rapu eikä horoskooppeihin ole uskomista, tietää siitä, että poikkean olemukseltani tuosta niveljalkaisesta. En syö ravun tavoin jaloillani, sukupuolielimeni eivät sijaitse niskassa eikä minulla (toivottavasti) ole pissaa päässä. Herrojen herkun ominaisuuksiin nämä kyllä kuuluvat. Tiede-lehden Petri Riikonen kertoi viime numerossa kaikelle kansalle outoja asioita mm. ravun ruuansulatuksesta. Osa sen, siis ravun, ei Riikosen, 38 jalasta on suita. Ahmittu ateria liikkuu toiseen suuntaan kuin sinulla, ei kohti perää vaan suuntana sillä on sarvet. Silmien alla eväs pysähtyy ja valuu ulos. Tällaisen veijarin rakastelu onkin oivallinen orgia. Lue heinäkuun Tiede-lehti, jos haluat menettää ruokahalusi.
Hihhei. Ei enää ketään pyrkimässä osille rapuateriasta. Kaikki häipyivät oksennellen Oklahomaan. Jäljelle jäi vielä yksi ongelma. Elävät otukset pitäisi kylmästi heittää kuumaan veteen. Minusta ei siihen ole, ei liioin vaimostani. Tuntuu ihan kamalalta tappaa Luojan luoma noin julmalla tavalla. Kai ravullakin jonkinlainen tuntoaisti on. Melkein toivoo, ettei ole.
Tässä tulee törmäys ikuiseen ristiriitaan. Herkkusuu syö halukkaasti lihaa, kalaa, kanaa ja äyriäisiä, vaikka tietää ruokansa vaativan veriuhreja. Onko meillä kanttia vastustaa pyyntiä, samaan aikaan, kun heitämme herkut helltaan hekumalla? Joku nuo syömämme ravut on kattilaan punastumaan pudottanut.
Minulla ei ole vastausta kysymykseen. Entä sinulla?
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Saksiniekan hinnasta livauttaa liikemies liiat liivintaskuun. Minä taas olen horoskooppirapu. Etten ole oikea rapu eikä horoskooppeihin ole uskomista, tietää siitä, että poikkean olemukseltani tuosta niveljalkaisesta. En syö ravun tavoin jaloillani, sukupuolielimeni eivät sijaitse niskassa eikä minulla (toivottavasti) ole pissaa päässä. Herrojen herkun ominaisuuksiin nämä kyllä kuuluvat. Tiede-lehden Petri Riikonen kertoi viime numerossa kaikelle kansalle outoja asioita mm. ravun ruuansulatuksesta. Osa sen, siis ravun, ei Riikosen, 38 jalasta on suita. Ahmittu ateria liikkuu toiseen suuntaan kuin sinulla, ei kohti perää vaan suuntana sillä on sarvet. Silmien alla eväs pysähtyy ja valuu ulos. Tällaisen veijarin rakastelu onkin oivallinen orgia. Lue heinäkuun Tiede-lehti, jos haluat menettää ruokahalusi.
Hihhei. Ei enää ketään pyrkimässä osille rapuateriasta. Kaikki häipyivät oksennellen Oklahomaan. Jäljelle jäi vielä yksi ongelma. Elävät otukset pitäisi kylmästi heittää kuumaan veteen. Minusta ei siihen ole, ei liioin vaimostani. Tuntuu ihan kamalalta tappaa Luojan luoma noin julmalla tavalla. Kai ravullakin jonkinlainen tuntoaisti on. Melkein toivoo, ettei ole.
Tässä tulee törmäys ikuiseen ristiriitaan. Herkkusuu syö halukkaasti lihaa, kalaa, kanaa ja äyriäisiä, vaikka tietää ruokansa vaativan veriuhreja. Onko meillä kanttia vastustaa pyyntiä, samaan aikaan, kun heitämme herkut helltaan hekumalla? Joku nuo syömämme ravut on kattilaan punastumaan pudottanut.
Minulla ei ole vastausta kysymykseen. Entä sinulla?
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
maanantai 13. elokuuta 2012
Hanskin blogi on kuin entisaikain sanomalehti: laahaa vuorokauden ajastaan jäljessä ja muistelee menneitä. Marilyn Monroen 5. 8. 1962 tapahtunutta kuolemaa käsiteltiin ensimmäisen atomipommin pudotuksen muistopäivänä 6. 8; ydinsodan kauhuja 7. 8. Sille päivämäärälle ei ole osunut mitään mainittavaa.
Elokuun kolmattatoistakin on saatu viettää suuremmitta onnettomuuksitta. Niin myös silloin, kun 13:nneksi on sattunut perjantai. Esimerkiksi porissa koettu Suomen suurin kaupunkitulva kasteli katujamme 12. eikä 13. elokuuta. Se kasteli paljon muutakin, turmeli koteja, rikkoi ajoneuvoja ja täytti tunnelit. Viemärit eivät vetäneet kolmen tunnin aikana satanutta, koko elokuun sademäärää vastannutta rankkasadetta sisäänsä. Kukaan ei kuollut, mutta aineelliset vahingot maksettiin miljoonilla. Enempää kaupunki kuin sen tulvasta kärsineet asukkaat eivät saaneet täysimääräisiä korvauksia.
Miten ihmeellä muistin tulvan päivämäärän olleen sama kuin tänään? Muistiani kehutaan hyväksi ja omat mielikuvat katastrofista ovat selkeät. Muistan yleensä nimet ja numerot paremmin kuin tapahtumat. Tässä tapauksessa päin vastoin.
Olimme - kuinkas muuten - linturetkellä, kun sade alkoi. Retkeilemme jonkin verran sateellakin, mutta silloin vettä ryöppysi päällemme kuin koskesta. Täytyi jättää Kyläsaaren hanhet, kuovit ja kyyhkyset. Ehdotin, että jatkaisimme sentään retkeä. Jospa lähempänä Porin keskustaa sataisi vähemmän. Kyläsaaren pellot sijaitsevat sieltä kymmenen kilometriä länteen.
Ehdotus osoittautui pian mahdollisimman huonoksi. Mitä lähemmäs keskustaa ajoimme, sitä läpitunkemattomampi vesimuuri jökötti edessä. Siinä vaiheessa, kun Pirjo ei nähnyt mitään sen läpi ja joutui koukkaamaan jalkakäytävien kautta ohi järvenä lainehtivan ajoradan, oli aika luovuttaa. Etten sanoisi: korkea aika.
Vaikka pääsimme kaatosateesta kuin koirat veräjästä, muistutimme uitettua koiraa syöksyessämme neljän metrin matkan autosta kodin ulko-ovelle. Väärä päivämäärä iskostui mieleen myöhemmin. Ei Suomen suurinta kaupunkitulvaa tullut niin erityisenä pidetyksi, ennen kuin Käppärässä, Karjarannassa, Toejoella ja Pormestarinluodossa asuvat tuttavat kertoivat kauhunhetkistään.
Olenko ehkä sittenkin taikauskoinen? En tiennyt olevani ja kiistän, jos joku niin väittää. Ja silti pyörii mielessä tuo perjantai ja 13. päivä, vaikkei 13. päivä sinä vuonna edes ollut perjantai.
Tiede-lehdessä osoitettiin, etttä maailman kauheimmat katastrofit ovat järkiään sattuneet jonain muuna päivänä kuin perjantaina. Erityisesti anglosaksista maailmaa vaivaava numeron 13 pelko on niin ikään aiheeton. Sillä on yhtä vähän yhteyttä reaalimaailman tapauksiin kuin horoskoopeilla kohtaloihimme. Jos uskoisin horoskooppiin, täytyisi minun pelätä henkeni edestä juuri nyt. Olen rapu ja ravustuskausi jatkuu vielä kauan.
Ravuista enemmän huomenna. Tässä hieman sadetta. Sokean kitaristin, Jose Felicianon kauniin sävelmän laulaa suomeksi Suominen: Markku Suominen.
http://www.youtube.com/watch?v
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Elokuun kolmattatoistakin on saatu viettää suuremmitta onnettomuuksitta. Niin myös silloin, kun 13:nneksi on sattunut perjantai. Esimerkiksi porissa koettu Suomen suurin kaupunkitulva kasteli katujamme 12. eikä 13. elokuuta. Se kasteli paljon muutakin, turmeli koteja, rikkoi ajoneuvoja ja täytti tunnelit. Viemärit eivät vetäneet kolmen tunnin aikana satanutta, koko elokuun sademäärää vastannutta rankkasadetta sisäänsä. Kukaan ei kuollut, mutta aineelliset vahingot maksettiin miljoonilla. Enempää kaupunki kuin sen tulvasta kärsineet asukkaat eivät saaneet täysimääräisiä korvauksia.
Miten ihmeellä muistin tulvan päivämäärän olleen sama kuin tänään? Muistiani kehutaan hyväksi ja omat mielikuvat katastrofista ovat selkeät. Muistan yleensä nimet ja numerot paremmin kuin tapahtumat. Tässä tapauksessa päin vastoin.
Olimme - kuinkas muuten - linturetkellä, kun sade alkoi. Retkeilemme jonkin verran sateellakin, mutta silloin vettä ryöppysi päällemme kuin koskesta. Täytyi jättää Kyläsaaren hanhet, kuovit ja kyyhkyset. Ehdotin, että jatkaisimme sentään retkeä. Jospa lähempänä Porin keskustaa sataisi vähemmän. Kyläsaaren pellot sijaitsevat sieltä kymmenen kilometriä länteen.
Ehdotus osoittautui pian mahdollisimman huonoksi. Mitä lähemmäs keskustaa ajoimme, sitä läpitunkemattomampi vesimuuri jökötti edessä. Siinä vaiheessa, kun Pirjo ei nähnyt mitään sen läpi ja joutui koukkaamaan jalkakäytävien kautta ohi järvenä lainehtivan ajoradan, oli aika luovuttaa. Etten sanoisi: korkea aika.
Vaikka pääsimme kaatosateesta kuin koirat veräjästä, muistutimme uitettua koiraa syöksyessämme neljän metrin matkan autosta kodin ulko-ovelle. Väärä päivämäärä iskostui mieleen myöhemmin. Ei Suomen suurinta kaupunkitulvaa tullut niin erityisenä pidetyksi, ennen kuin Käppärässä, Karjarannassa, Toejoella ja Pormestarinluodossa asuvat tuttavat kertoivat kauhunhetkistään.
Olenko ehkä sittenkin taikauskoinen? En tiennyt olevani ja kiistän, jos joku niin väittää. Ja silti pyörii mielessä tuo perjantai ja 13. päivä, vaikkei 13. päivä sinä vuonna edes ollut perjantai.
Tiede-lehdessä osoitettiin, etttä maailman kauheimmat katastrofit ovat järkiään sattuneet jonain muuna päivänä kuin perjantaina. Erityisesti anglosaksista maailmaa vaivaava numeron 13 pelko on niin ikään aiheeton. Sillä on yhtä vähän yhteyttä reaalimaailman tapauksiin kuin horoskoopeilla kohtaloihimme. Jos uskoisin horoskooppiin, täytyisi minun pelätä henkeni edestä juuri nyt. Olen rapu ja ravustuskausi jatkuu vielä kauan.
Ravuista enemmän huomenna. Tässä hieman sadetta. Sokean kitaristin, Jose Felicianon kauniin sävelmän laulaa suomeksi Suominen: Markku Suominen.
http://www.youtube.com/watch?v
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
YouTube - Videoita tästä sähköpostistasunnuntai 12. elokuuta 2012
Hei missä te olette? Kuulin ilokseni, että blogia lukenut jo yli 1500 silmä- ja näkövammaisten tapauksessa korvaparia. Varmaan tätä pistenäytöltä sormillakin joku lukee. Joillekuille sokeille, muiden muassa minulle, myönnetään erillinen aparaatti, josta voi lukea tekstin pistekirjoituksella.
Tuhat ja viisisataa ihmislasta, se on jo iso kylä. Luulisi, että moisesta joukosta irtoaisi jo palautettakin. Kommentteja on tullut vasta kaksi. Ilmankos tunnen oloni aika orvoksi. Tiedän, että te olette siellä, mutta huutelenko tyhjyyteen?
Kaiku ei vastaa. Vain sinä voit osoittaa väitteeni vääräksi ja muuttaa mieleni iloiseksi.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Tuhat ja viisisataa ihmislasta, se on jo iso kylä. Luulisi, että moisesta joukosta irtoaisi jo palautettakin. Kommentteja on tullut vasta kaksi. Ilmankos tunnen oloni aika orvoksi. Tiedän, että te olette siellä, mutta huutelenko tyhjyyteen?
Kaiku ei vastaa. Vain sinä voit osoittaa väitteeni vääräksi ja muuttaa mieleni iloiseksi.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
lauantai 11. elokuuta 2012
Joka päivä ei lauluja synny. Eilinen oli juuri sellainen päivä: vaimolla vapaata, itsellä iso tarve päästä ulos ihmisten ilmoille. Kroppakin kronasi, vaati liikuntaa. Sisäpossun täytyi kerta kaikkiaan tehdä se lenkeistä raskain: sohvalta ulko-oven kautta ulos.
Siis Yyteriin. Harvoin me porilaiset isoilla sannoilla käymme. Se on enemmän turistien paikka. Kaupungin kuuluisin nähtävyys, valkeiden dyynien valtakunta, on kansallismaisema. Miksi puhumme ja kirjoitamme siitä kuin ongelmasta?
Jos porilaisia uskoo, luulee kolmasosan suomalaisista olevan väärässä. Noin suuri osa heistä äänesti Yyterin maamme parhaaksi hiekkarannaksi. Kaiken maailman Kalajokien prosentit jäivät alle kymmenen.
Aarre kelpaa muille, meillekö se on hiomaton ja siksi arvoton helmi? Minä en ajattele noin. Yyteri on ihana sellaisena kuin sen eilen koimme. Mäntyjen ja rantavehnän reunustama reitti ylös Keisarinpankille, sieltä puinen lankonki rantaan, dyynien hiekkameri upottavana uupuneiden jalkojen alla, vanha uimakoppi kallellaan. Tilaa riittää. Muutama perhe tai seurue siellä täällä nauttimassa elokuun auringosta. Tunnelma kaukana hellepäivän huopa- ja patjaslummin ahtaudesta. Me oikaisimme pitkäksemme lähelle vesirajaa. Huomisen huolet huuhtoutuivat aaltojen autuuteen. Nyt nautittiin.
Rantavesistä kuului lasten kiljahtelua. Rantapallo lensi luoksemme. Pieni tyttö kipaisi hakemaan. Hän huusi rantavedessä käsipohjaa polskuttavalle pojalle jotain saksaksi. Ruotsia puhuvat neitoset tulivat paluumatkalla vastaan. Tuoksuivat voiteille, merelle, auringolle. 30 vuotta ja 40 kiloa sitten olisin...
Ja mitä tähän enää kaipaa lisää? Tuskin mitään, mutta Porissa vaikuttaa liikemiehiä ja oikeistopoliitikkoja, jotka tekisivät Yyteristä meluisan menomestan. He hioisivat helmen huvikeskukseksi. Köysirataa, maailmanpyörää, pelikasinoa, vesiskootterirataa - kaiken karvaista on ehdoteltu. Minäkin hiekkamaata, mutta se pitäisi rakentaa lasten ja Yyterin ehdoilla. Suuren tyylin kansainvälinen beach center ei tänne sovi. Jos sellaisen teemme,. tulemme tuhonneeksi jotain Suomen oloissa ainutlaatuista. Kadotamme kansallismaiseman.
Vaan näitäpä ei tarvinnut murehtia eilisen raukeudessa. Ei näitä eikä muutakaan. Milloin viimeksi olisin viettänyt päivän vailla pelkoa ja tuskaa? Kun kerran kuollakin täytyy, mieluiten sitten täällä. Suloista olisi vanhan, väsyneen miehen liukua Yyterin kesästä ikisuveen.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Siis Yyteriin. Harvoin me porilaiset isoilla sannoilla käymme. Se on enemmän turistien paikka. Kaupungin kuuluisin nähtävyys, valkeiden dyynien valtakunta, on kansallismaisema. Miksi puhumme ja kirjoitamme siitä kuin ongelmasta?
Jos porilaisia uskoo, luulee kolmasosan suomalaisista olevan väärässä. Noin suuri osa heistä äänesti Yyterin maamme parhaaksi hiekkarannaksi. Kaiken maailman Kalajokien prosentit jäivät alle kymmenen.
Aarre kelpaa muille, meillekö se on hiomaton ja siksi arvoton helmi? Minä en ajattele noin. Yyteri on ihana sellaisena kuin sen eilen koimme. Mäntyjen ja rantavehnän reunustama reitti ylös Keisarinpankille, sieltä puinen lankonki rantaan, dyynien hiekkameri upottavana uupuneiden jalkojen alla, vanha uimakoppi kallellaan. Tilaa riittää. Muutama perhe tai seurue siellä täällä nauttimassa elokuun auringosta. Tunnelma kaukana hellepäivän huopa- ja patjaslummin ahtaudesta. Me oikaisimme pitkäksemme lähelle vesirajaa. Huomisen huolet huuhtoutuivat aaltojen autuuteen. Nyt nautittiin.
Rantavesistä kuului lasten kiljahtelua. Rantapallo lensi luoksemme. Pieni tyttö kipaisi hakemaan. Hän huusi rantavedessä käsipohjaa polskuttavalle pojalle jotain saksaksi. Ruotsia puhuvat neitoset tulivat paluumatkalla vastaan. Tuoksuivat voiteille, merelle, auringolle. 30 vuotta ja 40 kiloa sitten olisin...
Ja mitä tähän enää kaipaa lisää? Tuskin mitään, mutta Porissa vaikuttaa liikemiehiä ja oikeistopoliitikkoja, jotka tekisivät Yyteristä meluisan menomestan. He hioisivat helmen huvikeskukseksi. Köysirataa, maailmanpyörää, pelikasinoa, vesiskootterirataa - kaiken karvaista on ehdoteltu. Minäkin hiekkamaata, mutta se pitäisi rakentaa lasten ja Yyterin ehdoilla. Suuren tyylin kansainvälinen beach center ei tänne sovi. Jos sellaisen teemme,. tulemme tuhonneeksi jotain Suomen oloissa ainutlaatuista. Kadotamme kansallismaiseman.
Vaan näitäpä ei tarvinnut murehtia eilisen raukeudessa. Ei näitä eikä muutakaan. Milloin viimeksi olisin viettänyt päivän vailla pelkoa ja tuskaa? Kun kerran kuollakin täytyy, mieluiten sitten täällä. Suloista olisi vanhan, väsyneen miehen liukua Yyterin kesästä ikisuveen.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)