Kaiken järjen mukaan Twainin täytyi olla oikeassa. Minun kannaltani on herttaisen yhdentekevää, ripustetaanko mitali Usain Boltin vai Kim Collinsin kaulaan. Niin sinunkin, ellet satu olemaan Bolt tai Collins. Urheilijan valmentajalle, maan urheilujohdolle ja pienelle joukolle lähi-ihmisiä mitalista on käytännön hyötyä. Sinulle ja minulle ei.
Entäs jos Sari Multala, Ari Mannio tai Satu Mäkelä-Nummela sattuisi voittamaan lajinsa? Ilo Suomessa olisi suuri. Lehdet hehkuttaisivat, Mertaranta huutaisi, sankareista laadittaisiin lauluja ja presidentti onnittelisi. Penkkiurheilija kokisi hetken hekuman, mutta pian sen jälkeen hänen elämänsä jatkuisi samanlaisena kuin ennenkin. Mäkihyppyä vanhainkodin telkkarista killittävää mummoa ei päästetä kotiin sillä perusteella, että Anssi Koivuranta liiteli kolmanneksi. Sairas on yhtä sairas, yksinäinen yhtä yksinäinen, pelokas yhtä pelokas kävi kisoissa miten tahansa. Rahapulakin hellittää lähinnä asianosaisilta. Sinulla se jatkuu. No, ehkä naapuri maksaa velkansa iloisena suomalaisen voitosta.
Tunneosastolla tilanne on toinen. Kaikista doping-käryistä ja urheilun kaupallistumisesta huolimatta Suomen voitto sykähdyttää meitä, minuakin. Jatkuvat häviöt masentavat. Myönnän itsekin olevani pettynyt maanhenkilöidemme otteisiin Lontoossa. Kisat ovat toki nuoret, mutta ilmapiiri kyllä piristyisi edes yhdestä kunnon paukusta. Kun joukkue suree, kansakunta suree; kun joukkuetta ahdistaa, suomalaisia ahdistaa. Pahimmassa tapauksessa alamme haukkua urheilijoitamme ja varsinkin olynmpiakomiteaa. Onko siihen aihetta, en osaa sanoa. Mietin sitä vastoin, mikä ihme saa itseni ja miljoonat muut käyttäytymään näin epärationaalisesti. Miksi meille on tärkeää, että Suomi nousee mitalitilastossa Saint Kits & Nevisin ja Päiväntasaajan Guinean yläpuolelle? Kansakunnan kunniasta ja häpeästäkö tässä on kysymys?
Penkkiurheilijan sielussa riehuvat voimat, joita on vaikea tunnistaa saati selittää. Täytyy mennä juuria myöten aina suonraivaajien ja karhunkaatajien sukupolveen asti, ennen kuin perussyy häämöttää. Suo ja karhu oli pakko voittaa, muuten kävi kalpaten. Sitten tuli suurempi ja voimakkaampi kansakunta, ruotsalaiset, tuli ja alisti. Vielä isommasta kansakunnasta, venäläisistä koitui kyllä alituista harmia ja lopulta se nappasikin Suomi-neidon karhumaiseen syleilyynsä, olipa vähällä kuristaa, kunnes Saksan avulla rimpuilimme irti. Tarinat vierasmaalaisista sortajista siirtyivät isältä pojalle, äidiltä tyttärelle. Meissä nousi uho. "Näytetään niille!" Hakkaa päälle-henki on saanut monia muotoja, joista vaarattomimpiin kuuluu voitontahto kilpakentillä. Sukua sille on voitontahto sotakentillä.
Äskeinen ei selitä koko ilmiötä. Ivan Petrov pitää peukkuja yhtä jännittyneenä venäläiselle ja Jim Rogers jenkille kuin Liisa Virtanen Hnnamari Seppälälle. Kansallistunne ei näy riippuvan pelkästään sen koosta eikä historiasta. Tunteen juuret on haettava lähempää.
Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin. Meillä on valtava tarve kuulua ryhmään, joukkoon, kansaan, rotuun - niin - mihin tahansa, mikä tekee olomme turvalliseksi. Lauman yhden jäsenen menestys on koko porukan kunnia, sinunkin. Samalla se on sen vahvuus. On kunniakkaampaa ja turvallisempaa kuulua vahvaan kansaan kuin sellaiseen, joka luuserina häviää kaikki mittelyt.
Ammattitaitoinen selostaja koskettelee taitavasti näitä kieliä sinussa. Hän virittää instrumentin soittamaan yhteistä säveltä. Riitasointu ei voiton hetkellä tule kysymykseen. Muistan, kuinka Paavo Noponen onnitteli studiossa Raimo Häyristä neljä kertaa kymmenen kilometrin hiihtojoukkueemme voitettua olympiakultaa. "Olet kultaisen kansakunnan jäsen", sanoi Noponen. Muulloin hän oli verisissä riidoissa Häyrisen kanssa ja kiukutellut tälle koko tuonkin lähetyksen ajan.
Ja kaikesta huolimatta, muistattehan tämän:
http://www.youtube.com/watch?v
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti