Minulla on heikko itsetunto. Apostoli Paavalin tavoin kerskaan
heikkoudestani. Se ei ole näinä vahvojen, menestyvien ja toisten
kustannuksella hyötyvien ihannoinnin aikana muotia.

Vahvaa itsetuntoa ihaillaan niin paljon, että sen kääntyminen itserakkauden
kautta narsismiksi ja aina psykopatiaksi asti tulkitaan heikon itsetunnon
peittelyksi. Ajatellaan kovan tyypin särkyvän, kun sen pintaa vähän
napauttaa. Luullaan hänen pohjimmiltaan olevan pelokas luovuttaja,
muttaminun parhaiten tuntemani vahvat persoonat eivät murru helposti.
Varsinkin tänään, kun itsetuntoa uhkuvaa pidetään sankarina, hänen ei
kannata lakata luuttuamasta lattioita heikommillaan. Asetuimme ennen vanhaan
heikomman puolelle. Nykyään tuntuu yhä useampi ajattelevan, että tyhmyys,
huonous ja osaamattomuus ovat luuserin oma häpeä. Vanha sananlasku "heikot
sortuu elon tiellä, jätkä sen kun porskuttaa", pitää paikkansa nyt enemmän
kuin silloin.

On vaikea puolustautua näitä vahvoiksi itsensä tuntevia vastaan. Jos heidän
luottamuksensa omaan erinomaisuuteen kasvaa itserakkaudeksi ja ilmenee
narsismina, menee peli vielä  rumemmaksi. Ovela liikemies pettää
varomattomampaa, taitava organisaattori teettää raskaat työt toisilla,
paatunut vaimonhakkaaja hymyilee kuin hammastarhamainos
poliisikuulustelussa. Ei heidän itsetuntoaan mikään vaivaa: oikeutetusti he
mielestään pääsivät niskan päälle. Syyhän on aina muiden. Rehellisempi
bisnes-mies ei ymmärtänyt pelin sääntöjä, alempiarvoisten kuuluukin
ahkeroida enemmän kuin älykkään, vaimo sai selkään, koska aina nalkuttaa
jne.

Katumus on vahvan itsetunnon ihmisille melko vieras käsite. Heikompi sitä
vastoin rypee jatkuvassa syyllisyytensä tunnossa. Hyvittääkseen
syyllisyytensä, hän tottelee nöyrästi vahvempiaan. Näin hän jää vaille
elämän ihanuuksia, sillä maailma ei armahda. Jumala armahtaa, narsisti ei.
Hän joko jättää sokean kokonaan oman onnensa varaan tai käyttää tätä
hyväkseen. Moni sokea rimpuilee lähi-ihmisensä lyhyessä liekanarussa. Omaa
liikkumatilaa ei juuri ole, koska se vahvempi, tässä tapauksessa näkevämpi,
tietää paremmin, mikä sokealle sopii.

En toisaalta niele ilman ongenkoukkuja tuota Ystävän laulua, en varsinkaan
sinänsä näppärien Malin veljesten suomennosta. Hyväksyn nimittäin
ystäväkseni mieluummin sen, joka rinnallain ruikuttaa kuin ylivoimaisen
osaajan, jolle jäisin aina kiitollisuuden velkaan. On sitä paitsi melko
julmaa testata ystävyyden tasoa viemällä kaveri tahallaan kamaliin, jopa
hengenvaarallisiin paikkoihin. Eikö sellainen lähentele sadismia? Joka
tapauksessa ystävän laulu kertoo enemmän hoito- kuin ystävyyssuhteesta.
Henkilö ja "ystävä" ovat auttaja - autettava - suhteessa ja siitä on
tasa-arvo kaukana. Vysotskin venäjänkielinen alkuteksti antaa tiettävästi
eri kuvan tilanteesta kuin suomennos.

Liian yksinkertaistavia ovat mielestäni väitteet lapsuudessa saamatta
jääneen rakkauden vaikutuksista luonnevikoihin. Moni narsisti on saanut
osakseen paljon rakkautta, monia nöyriä alistujia on potkittu ja hakattu. En
itse saanut lapsena enkä vielä nuorenakaan osakseni aitoa lämpöä. Isän sitä
ei sallittu antaa, äiti ei antanut. Minusta oli vähällä kehittyä täysi
kusipää, narsisti ja kyynerpäätaktikko. Lähinnä vaimo mutta myös muut
kristityt osoittivat minulle tuon kauhean tilani. Vasta aikuisiällä olen
kokenut jatkuvaa syyllisyyttä mutta nähnyt myös armon ja rakkauden
vilahduksia.

Eräs ystävä asetti vastakkain opillisen ja sydämen sivistyksen.
Yksinkertaistus sekin. Kyllä moni korkeasti oppinut on ihana ihminen ja
peruskoulussa työttömäksi opiskellut juopporenttu oikea peto eläjäksi.  Toki
myös päin vastoin: älykäs saa pahuudellaan aikaan enemmän pahaa kuin
velliaivo. Useimmat meistä ovat täysin oppiarvoista ja älykkyysosamääristä
riippumatta sentään aivan tavallisia talkkareita.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi