Terveisiä taas sieltä sokkojen keskustelupalstoilta. Muuan Paavo-merkkinen iijokivarren mies noilla foorumeilla aina valittaa kuuluvansa rupusakkiin. Rupusokoksikin tuo itseään moittii.

Tänään Justiina lopulta pillastui Paavolle. Sanan kaulin heilahti ja naisen kynästä purkautuivat sanat: "Sano sitten itseäsi vaikka rupukonnaksi."

No enhän minä voinut olla puuttumatta noin herkulliseen sanailuun. Kirjoitin tällaista:


Rupikonna vallan säikähti, kun kuuli väärin Justiinan kehotuksen Paavolle.
Vaikkei arpinaama sammakko ehkä pärjää kauneuskilvassa, on hän  mielestään
Pudasjärven miestä valoisampi tapaus, oikeastaan aika iloinen veikko,
ainakin joskus. Nytkö häntä verrataan Paavo parkaan. Ei voi olla totta.

Vaan pysähtyipä konna kuuntelemaan toisen kerran. Lakkasi hetkeksi
loikkimasta kuullakseen paremmin, mitä Justiina sanoi. Ja ah mikä muikea
hymy levisi sammakkoherran helpottuneille kasvoille, kun se huomasi
erehtyneensä. Justiinahan sanoi "rupukonna."  Ei siis rupikonna ollenkaan.

Eläinsadut eläinsatuina, mutta kyllä viestistä toiseen jatkuva kielteisyys
on rasittavaa. Etenkin kun rupusokoksi itseään luulevan asiat ovat
tiettävästi ihan kohtalaisella tolalla, näyttää tuollainen omakuva turhan
synkältä. Jospa katkerimpia valittajia ovatkin ne, joiden elämässä ei niin
hirveästi valittamisen aihetta ole.

Itse en katso kuuluvani rupusakkiin, mitä sillä sitten tarkoitetaankin.
Olematta enempää kultalusikka suussa syntynyt herraspoika kuin
sunnuntailapsi olen saanut sentään aika hyvän elämän. Kaikkea, mistä moni
haaveilee, olen saanut. Pelkään vain, että kertomalla tämän saan huonommin
pärjänneet kokemaan olevansa juuri tuota rupusakkia. Toivottavasti en
käytökselläni, kirjoituksillani enkä mediaesiintymisilläni ole aiheuttanut
esim. sen Paavon ajatuksia omasta osattomuudestaan.

Rupusakkiin mielestään kuuluvien viesteissä on usein vähän sellainen sävy,
kuin jotkut parempiosaiset olisivat syyllisiä heidän tilanteeseensa. Ovelina
tunnepelureina, älykkäinä viekastelijoina ja omaa etuaan taitavasti ajaneina
kyynerpäätaktikkoina me muka tuupimme Paavo parkoja taaemmas. Kenties joku
saavuttaakin asemansa niin tekemällä, mutta Luoja varjelkoon minua edes
yrittämästä. Päin vastoin toivon iloa ja onnistumisia heille, jotka
harvemmin näkevät hymyjä rouva Fortunan kirsikkahuulilla. Ei kai Paavokaan
vielä anhiton ole. Ties vaikka löytäisi ehtooseensa emännän.

No jos kuulostaa ainainen valitus tympeältä, niin sen vastakohta,
yltiöpositiivisuus tyyliä Jari Sarasvuo suorastaan etoo. En usko keep
smiling-asenteeseen. Sen aikaansaanti vaatii teeskentelyä, sillä kenenkään
arki ei ole tanssia ruusun terälehdillä. Murheet ja huolet ne ovat
ministereillä ja miljardööreilläkin. Terveys menee lopulta meiltä kaikilta,
minultakin. Ellei ollenkaan saisi kertoa, mistä kohtaa pusero puristaa,
raskaaksihan taakka kävisi. Kyllä jokaisen pitää joskus saada olla
surullinen. Kaikki tarvitsevat kuuntelijan.

Amerikkalainen tiedemies kuuluu tutkineen kielteisyyden vaikutusta aivoihin.
Se on hänen mukaansa, kuinkas muuten, kielteinen. Jenkkilehdet ja
Suomessakin elinkeinoelämän (lue markkinavoimien) omistamat aviisit repivät
tutkimuksesta isoja otsikoita. Negatiivisuus tuhoaa aivomme- tyyppinen
uutisointi ampuu kyllä yli. Vähälläkin psykologian tuntemuksellani uskallan
väittää, että surujen kätkeminen se vasta hermoille pidemmän päälle käy.
Aivot ovat ylin osa keskushermostoa.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi