Missä noita oivallisia dekkarikirjailijoita askarrellaan? Varmaan isiensä ja äitiensä sängyissä, ellei näin kesäaikaan sitten kahden hengen teltoissa, jotka yhdeksän kuukauden kuluttua vaihdetaan lastenvaunuihin. Mutta eiväthän he niissä kirjoita. Synnytyslaitoksen ja esikoisdekkarin välillä täytyy tapahtua jotain, mitä, nyyh, minulle ei tapahtunut. Vai saivatko he lahjana geenin jalostettavaksi päämäärätietoisella ahkeruudella?

Seppo Jokinen, Matti Yrjänä Joensuu, Ilkka ja Matti Remes, Reijo Mäki, Pirkko Arhippa, Markku Ropponen, Outi Pakkanen, Juha Numminen, Leena Lehtolainen, Tuula Matintupa, Jarkko Sipilä: kyllä heitä Suomessa riittää. Viimeksi tutustuin herraan nimeltä Mikko Vuori. Tero Somppi panee esikoisdekkarissaan Vuoren selvittämään, kuka murhasi Asikaisen. Vuonna 2005 ilmestynyt esikoinen on wikipedian mukaan saanut seurakseen puoli tusinaa jännitysromaania. Lukekaapa.

Somppi tuskin pillastuu, jos referoin Asikais-kirjan juonta. Se on nimittäin nerokas. Murhaajaksi osoittautuu nuorehko nainen, jonka  persoona on harvinaisella tavalla jakaantunut. Hänen skitsofreniansa ilmenee pakkomielteenä toteuttaa Mika Waltarin komisario Palmu-elokuvien murhat. Palmu-kirjoja on kolme ja kolme murhaa nainen myös ehtii tehdä. Elokuvana olisi muuten neljäskin, Vodkaa komisario Palmu-niminen, mutta se perustuu vain löyhästi Waltarin dekkareihin.

Viimeinen murha on turha. Se jää painamaan erityisestipäähenkilön esimiehen mieltä, tämä kun ei usko nuoren Vuoren  kieltämättä huikeaan teoriaan. Sinnikäs poliisi siirtää vuoria saadakseen edes tutkia juttua, niin vähän häneen luotetaan. Mies tekee työtään perhe-elämän, oman kukkaron ja läheisten ihmissuhteiden kustannuksella.

Kirjassa miellytti erityisesti sairasta naista kohtaan osoitettu ymmärrys. Ei joukkomurhaajan tekoja voi hyväksyä, mutta tässä tapauksessa jos missä veritekojen tekijä on uhri itsekin.

Somppi ei kyynelehdi eikä romantisoi. Hänen tekstistään huokuu karhean asiallinen lämpö väheksyttyjä, syrjittyjä, marginaaliin ajautuneita kohtaan. Olen - tosin vasta yhden teoksen perusteella - eri mieltä eräästä seikasta sekä Sompin itsensä että kirja-arvostelijoiden kanssa. Kirja ei tuo mieleen Ilkka Remestä eikä Taavi Soininvaaraa. Jarkko Sipilän ehkä, mutta löydämme uhreilta tuntuvia rikollisia enemmän Seppo Jokisen, Matti Yrjänä Joensuun ja Leena Lehtolaisen kirjoista kuin kovemman dekkarin puolelta.

Kysymyksistä vaikeimpiin kuuluu, paljonko rikoksessa on syyllisyyttä. Esimerkiksi skitsofreeni ei mahda mitään sairaudelleen. Silti hän on erittäin vaarallinen. Skitsofreenimiesten alttius väkivaltaan kymmen- ja -naisten satakertaistuu normaalista. Entä koulusurmaajat? Äärimmilleenkö heitä kiusattiin ja syrjittiin? Perhehelvetissä kituvat naiset ja miehet? Täytyy tietysti valita muu keino kuin väkivalta lääkkeeksi yksilöön kohdistuvaan pahuuteen. Se vain on helpommin sanottu kuin tehty. Olemmeko me enemmän tai vähemmän uhreja kaikki tyynni?

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi