Sanaristikkoseura Sanaseppojen kesäpäivät pidettiin viime viikon päätteeksi Uudessakaupungissa. Sanailimme, visailimme, ristikoita ratkaisimme. Vaikka pähkinät tällaisessa tapahtumassa ovat sieltä kovakuorisemmasta päästä, niin kylläpä vain niille särkijät löytyivät. Älyt välähtelivät kilvan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nähtyjen salamoiden kanssa.

Siis salamoiden, ei salamien. Näin päätimme liikuttavan yksimielisesti pöydässä, jossa kahden ex-puheenjohtajan, Tapio Eerolan ja meikäläisen lisäksi istuivat iltaa ristikonlaatija Pekka Joutsi, pokerimiljonääri Ilari Sahamiehen isä Arto sekä vaihteleva katras naisellisempia suunsa soittajia. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus taitaa sallia salamienkin välähtelyn. Mitäpä se ei nykyään sallisi.

Se sanailuista. Minä viihdyin kuten aina, mutta kaunein ansio siitä kuuluu tällä kertaa hotelli Aqvariuksen henkilökunnalle. Sokeaa hotellivierasta kohdeltiin esimerkillisesti. Numeroa tekemättä, erikseen pyytämättä ja kuin luonnollisena asiana tuli Tina Lakso kysymään,mikä apu on tarpeen. Opastusta en tarvinnut, sanasepot liikkuvat enimmäkseen porukkoina. Mutta tuo ruuanhaku, sehän meille täyssokeille tuppaa käymään ongelmaksi etenkin seisovasta ppöydästä. Ellei antimien asettelu pöydälle toistu samanlaisena ateriasta toiseen, ei sokea hae itse sapuskaansa. Hän joko tassuttelee näkevän perässä vastaillen  "otatko tätä"-kysymyksiin tai istahtaa tyyriisti yhtä seisovan mutta yleensä pienemmän pöydän ääreen vartoomaan evästä.

Kuulun ruuan vartoojiin. Ravintolaruuat ovat Suomessa aina niin hyviä, että pyyntöni on lyhyt "Tuo mitä tahansa paitsi sikaa."  Katja, Jaana, Eveliina ja Kristiina täyttivät toiveen hymyillen. Sitä paitsi he kestivät tyynesti niin sanottua huumoriani, samaa, jota vaimo ei ole kestänyt enää vuosikymmeniin. Sain sanan sanasta, kaks parhaasta. Jotenkin tuntui, että kiireensä keskellä nuo nuoret naiset peräti tykkäsivät palvella sokeaa. En tuntenut olevani erikoistapaus saati kummajainen.

Terassilla palvelu ulottui Joutsin, Eerolan, Tiiran ja Sahamiehen pöytään asti. Ei meidän tarvinnut toisten tavoin  ravata tiskin ja tuolin väliä tuoppi käpälässä. Tina toi, Tina vei. Niin mutkatonta oli asiakaspalvelu, että päätimme palkita tarjoilijat heidän nimiensä anagrammeilla. Arto Sahamies töihin ja tällaista syntyi: Tina Lakso = lasitanko, Katja Lorjo = Jorokaljat, Jaana Vartio, tuota hymmm, tämä menee sitten Arton piikkiin = naitava orja.

Miksikö tällaista? No siksi, että en muista kotvaan olleeni niin vähän sokea kuin Uudenkaupungin sanaseppopäivillä. Kaiken lisäksi sain kuuman vihjeen. On kuulemma olemassa opastavia miniponeja. Sokea engelsmanni kuuluu kehuneen sellaista telkkarissa. Ryhdyn tutkimaan asiaa omalta osaltani. Jos miniponin hankinta onnistuu käytännössä, hirnahtelee Tiiratorpassa ehkä piankin turvallinen ystävä.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi