Tyttö ja kaksi poikaa riitelivät rajusti näkövammaisten facebook-sivustolla. Tyttö pyysi anteeksi. Toinen poika antoi, toinen ei. Se anteeksiantamaton ja -pyytämätön kertoi minulle, että voi mennä viisitoista vuotta, ennen kuin hän pystyy anteeksi antamaan. Saas nähdä, kuinka kauan saamme odottaa pojan anteeksipyyntöä. Hänellä olisi siihen mielestäni yhtä paljon syytä kuin tytölläkin.

No minä kristittynä tietysti kehuin tyttöä oikeasta asenteesta. Nasaretin mieshän kehotti pyytämään ja antamaan anteeksi käytännössä loputtomiin. Kokemuksesta taas tiedämme, kuinka ihanasti sovinnonteko keventää mieltä.

En ole moittinut poikaa julkisesti. Hiljaa paitani sisällä olen vain ihmetellyt, miksi kaveri kantaa mieluummin taakkaa kuin keventää kuormaa sopimalla asiat. Mutta kun sitten käänsin huomion riitelijöistä itseeni, ihmettelin jo paljon vähemmän. Mikä minä olen tuomitsemaan ketään, kun sekä anteeksiantamisen että -pyytämisen taito on itselläkin kovin kehno. Mitä läheisempi ihminen, sitä vaikeampi minun tuntuu olevan yltää noihin päämääriin. Ajattelen erityisesti äitiäni mutta on heitä muitakin.

Myönnän edelleen paheksuvani pojan kovapintaisuutta. Toisaalta hän on rehellinen; paljon rehellisempi kuin ne, jotka sanovat antavansa anteeksi, mutta jäävät jopa vuosikausiksi jurnuttamaan kokemiaan loukkauksia. "Anteeksi annan mutta unohtaa en voi"-lause on yleinen. Se sisältää kuitenkin ristiriidan. Oikea anteeksianto kas vaatii unohduksen. Meidän tulisi oikeasti unohtaa kärsimämme vääryys. Kuka siihen kykenee, on sitten toinen asia. Jeesus pystyi, mutta Hän onkin Vapahtaja. Ihmiseltä työ jää puolitiehen, vaikka sovun kyynelet ovat kyynelistä suloisimmat.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi