Tylyjä ovat luonnonkin lait. Jos sitä epäilette, lukekaa Marcus
Pennemannin kirja "Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia." Teksti
juoksee asiantuntijan kynästä, mutta on silti kansantajuista, jopa
mukaansatempaavaa.
Eläimet eivät vaivuta toisiaan armahtavaan uneen, ennen kuin tappavat.
Siististi ajasta iäisyyteen siirtävä myrkkyruisku on niille tuntematon
esine. Niinpä, jos tekoja ihmissilmin katselee, julmniahan ne ovat.
Saalis, kilpakosija tai parittelukumppani surmataan kiduttamalla.
Kyllä kafferipuhveli vielä elää, kun leijona ryhtyy syömään sitä
peräpäästä. Kyllä sinisorsaemo hukuttaa poikueeseensa eksyneen vieraan
untuvikon hakkaamalla tätä nokalla ja siivillä veden alle. Kyllä
joidenkin hämähäkkilajien naaraat syövät kanssaan paritelleet koiraat
pulskiin mahoihinsa lemmenhetken jälkiruuaksi.
Paheksuako moisia pöyristyttävyyksiä? No luonnossahan vahvin jää eloon
jatkamaan sukua. Voittajan geenit siirtyvät seuraaviin sukupolviin.
Lajin säilymisen kannalta tämä on hyödyllistä joskin epäinhimillistä.
Ihminen punnitsee tai vähintään hänen tulisi punnita tekoja muin
arvoin. Kyky tuntea empatiaa ja kyky armahtaa ovat nimen omaan ihmisen
ominaisuuksia. Eläinmaailmassa sellainen on erittäin harvinaista. Eipä
susikaan, vaikka niin kauan luutiin, välttämättä jätä kanssaan
kilpailevaa lajitoveria henkiin, vaikka tämä antautuu paljastaen
kaulansa. Useimmat ihmiset sentään sen tekisivät.
Kohtelemme luontoa julmasti. Ok, mutta meiltä on lupa edellyttää
enemmän kuin muilta eläimiltä. Ensiksikin meidän on käsketty varjella
luontoa. Toiseksi pahat teot ja välinpitämättömyys sitä kohtaan
kostautuvat itsellemme. Se, että luonnossa vahva sortaa heikkoa ei
anna meille oikeutta paistaa untuvikkoja elävältä Kiselön
juhannuskokossa.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
torstai 31. toukokuuta 2012
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Silmiä sanotaan sielun peiliksi. En ota kantaa väitteeseen, onhan näköni aina ollut liian huono ilmeiden näkemisen kannalta. Näin pienenä kasvot, nuorena ääriviivat ja sitten, no niin, ehkä unia ja vähän vaivaakin.
Vaan tänäänpä tuli funtsituksi, miten kirkas sielun peili ihmisen ääni lienee. Paljastaako äänen sävy, mitä kumppani todellisuudessa ajattelee? Entä voiko sanojen ja sanomisen tavan välillä vallita ristiriita? Ehkä vihaisesti puhuva oikeasti on vihainen, lempeitä lateleva lempeä, nauravainen täynnä iloa?
Tai sitten ei. On varmaan yleistä, että sanojen takaa löytyy eri ajatus kuin minkä ne tuovat esiin. Itsekin puhun liian usein eri tavoin kuin ajattelen. Puen varsinkin kielteiset tunteeni, ellei nyt kauniisiin, niin ainakin hovikelpoisiin sanoihin. En täräytä totuuksia vasten naamaa. Käärin kritiikin silkkipaperiin.
Ja päin vastoin: hyvin tärkeitä, lämpimiä ja rakkaudellisia tunteita on nolo ilmaista sellaisinaan. Sitä jotenkin kiertelee ja kaartelee saamatta sanotuksi. Moni mies onkin ratkaissut tämän ongelman osoittamalla kauneimmat tunteensa teoillaan. Lemmestä lavertajia taidetaan pitää hieman hölmöinä vielä nykyäänkin.
Puhuimme mitä puhuimme, saattaa tarkalla korvalla kuunteleva löytää äänestämme särön. Hän kuulee, mitä mielessän liikkuu. "Luen sinua kuin avointa kirjaa", voi äänen, ilmeiden ja silmien tulkki kehaista. Siihen minä, että avoimetkin kirjat ovat joskus melko vaikeatajuisia.
Sokeaa voisi luulla hyväksi äänispesialistiksi. Meidän arvellaan olevan erityisen taitavia erittelemään sävyjä ja tarkoituksia. Kiistän osaltani tuon luulon. Minua itse asiassa on, vaikka sokea olen, aika helppo jymäyttää sanoilla. Olen niin paljon sanoihin ja hyvään kielenkäyttöön tykästynytkin, että juutun helposti kuuntelemaan vain niitä. Millä tavalla ja millä äänellä ihminen ajatuksensa lausuu, jää minulta helposti huomaamatta.
Ehkä kysyt, miten nyt tänään tällaista. Vastaan viipymättä, että kuulin puhelimessa kaksi toisistaan reilusti poikkeavaa puhetapaa. Puhujat olivat Akateemisen kirjakauppaketjun sisäänostajia. Tarjosin myyntiin tuota kirjaani Kirjurinluoto - keidas keskellä kaupunkia. Minut yhdistettiin ensin henkilölle nimeltä Naskali. Äänestä päätellen hän suhtautui lähtökohtaisen kielteisesti kaikenlaisiin soittajiin. Ääni oli jotain kyllästyneen ja närkästyneen väliltä.
Kun asiani ei oikeastaan kuulunutkaan Naskalille, siirsi hän puhelun henkilölle nimeltä Kemppainen. Varauduin pahimpaan mutta kas, mikä iloinen, raikkaan ystävällinen, jopa innostunut ääni tällä Kemppaisella olikaan. Toivottavasti nyt vedin oikeita johtopäätöksiä äänestä, sillä Kemppainen ratkaisee, otetaanko Kirjuri-kirjaa myyntiin Akateemiseen. Oli joka tapauksessa kiva jutella.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Vaan tänäänpä tuli funtsituksi, miten kirkas sielun peili ihmisen ääni lienee. Paljastaako äänen sävy, mitä kumppani todellisuudessa ajattelee? Entä voiko sanojen ja sanomisen tavan välillä vallita ristiriita? Ehkä vihaisesti puhuva oikeasti on vihainen, lempeitä lateleva lempeä, nauravainen täynnä iloa?
Tai sitten ei. On varmaan yleistä, että sanojen takaa löytyy eri ajatus kuin minkä ne tuovat esiin. Itsekin puhun liian usein eri tavoin kuin ajattelen. Puen varsinkin kielteiset tunteeni, ellei nyt kauniisiin, niin ainakin hovikelpoisiin sanoihin. En täräytä totuuksia vasten naamaa. Käärin kritiikin silkkipaperiin.
Ja päin vastoin: hyvin tärkeitä, lämpimiä ja rakkaudellisia tunteita on nolo ilmaista sellaisinaan. Sitä jotenkin kiertelee ja kaartelee saamatta sanotuksi. Moni mies onkin ratkaissut tämän ongelman osoittamalla kauneimmat tunteensa teoillaan. Lemmestä lavertajia taidetaan pitää hieman hölmöinä vielä nykyäänkin.
Puhuimme mitä puhuimme, saattaa tarkalla korvalla kuunteleva löytää äänestämme särön. Hän kuulee, mitä mielessän liikkuu. "Luen sinua kuin avointa kirjaa", voi äänen, ilmeiden ja silmien tulkki kehaista. Siihen minä, että avoimetkin kirjat ovat joskus melko vaikeatajuisia.
Sokeaa voisi luulla hyväksi äänispesialistiksi. Meidän arvellaan olevan erityisen taitavia erittelemään sävyjä ja tarkoituksia. Kiistän osaltani tuon luulon. Minua itse asiassa on, vaikka sokea olen, aika helppo jymäyttää sanoilla. Olen niin paljon sanoihin ja hyvään kielenkäyttöön tykästynytkin, että juutun helposti kuuntelemaan vain niitä. Millä tavalla ja millä äänellä ihminen ajatuksensa lausuu, jää minulta helposti huomaamatta.
Ehkä kysyt, miten nyt tänään tällaista. Vastaan viipymättä, että kuulin puhelimessa kaksi toisistaan reilusti poikkeavaa puhetapaa. Puhujat olivat Akateemisen kirjakauppaketjun sisäänostajia. Tarjosin myyntiin tuota kirjaani Kirjurinluoto - keidas keskellä kaupunkia. Minut yhdistettiin ensin henkilölle nimeltä Naskali. Äänestä päätellen hän suhtautui lähtökohtaisen kielteisesti kaikenlaisiin soittajiin. Ääni oli jotain kyllästyneen ja närkästyneen väliltä.
Kun asiani ei oikeastaan kuulunutkaan Naskalille, siirsi hän puhelun henkilölle nimeltä Kemppainen. Varauduin pahimpaan mutta kas, mikä iloinen, raikkaan ystävällinen, jopa innostunut ääni tällä Kemppaisella olikaan. Toivottavasti nyt vedin oikeita johtopäätöksiä äänestä, sillä Kemppainen ratkaisee, otetaanko Kirjuri-kirjaa myyntiin Akateemiseen. Oli joka tapauksessa kiva jutella.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Pihlavan seurakuntaa on siunattu kahdella lähes samannimisellä työntekijällä. Pirjot Tiira ja Tikka muistuttavat toisiaan ainakin kolmelta osin: minä pidän molemmista, molemmat arvostavat hyvää makeaa ja kumpikin hakee uutta työtä juuri nyt. Vaimoni
on ehdolla seurakunnan kirkkoherraksi kaimansa ollessa kiinnostunut diakonin työstä. Hän voi nyt panna paperit vetämään vastaleivottu diakoni kun on. Saatamme menettää hyvän kanslistin mutta saada tilalle hyvän diakonin.
Pirjo Tikan valmistujaisia kahviteltiin illansuussa. Puheita ei pidetty. Sen sijaan kyllä puhuttiin paljon. Hauska ja vakava vuorottelivat näissä valmistujaisissa. Seurakunnan alueella, Yyterin Kaanaassa sattunut tulipalo sai minut ihmettelemään, miksi kaikista tahallaan sytytetyistä paloista käytetään sanaa "murhapoltto." Mielestäni tuhopoltto olisi osuvampi nimi silloin, kun kukaan ei kuole.
Valmistuja-Pirjo ihmetteli vuorostaan sanan "kolari" laajaa käyttöä. Hän kertoi kokeneensa vähältäpititilanteen, josta lopulta selvittiin murtuneella sormella. Lähellä, oikeastaan vain yhden väärän reaktion päässä oli kurkistellut kuolema. Pirjo Tikka teki kaiken oikein.
Ilmeiseltä kuolemalta siis vältyttiin. Tilanne uursi Pirjon sisään syvän vaon. Kuoleman vierailu noin lähellä toki havahdutti.
Keskustelu lipui yleiselle tasolle. Kyseltiin, miksi pelkäämme poismenoa. Mietimme, miten pienestä se voi olla kiinni. Kun tuuli käy meidän ylitsemme, ei meitä enää ole.
Tällainen suhteellistaa kaiken maallisen. Onko lopulta niin tärkeää, millainen on huomispäivän sää? Sopiiko meidän valittaa helteestä, hyttysistä, pienistä ja vähän isommista elämän hankaluuksista? Jos taipumus on taas pitää itseä kovin tärkeänä, sopii kaiken katoavaisuutta miettiä uudemman kerran. Iäisyydessä merkitsee hyvin vähän, elimmekö maan päällä kerjäläisinä vai vuorineuvoksina. Muistanemmeko edes, oliko elinkaaremme lyhyt vai pitkä. Vain millimetrin, hiuskarvan tai sekunnin päässä meitä odottaa ehkä muutto tuntemattomaan. Siellä me tarvitsemme enää Jeesusta. Vapahtajaa me tarvitsemme, sillä Hän ainoana on voittanut kuoleman.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
on ehdolla seurakunnan kirkkoherraksi kaimansa ollessa kiinnostunut diakonin työstä. Hän voi nyt panna paperit vetämään vastaleivottu diakoni kun on. Saatamme menettää hyvän kanslistin mutta saada tilalle hyvän diakonin.
Pirjo Tikan valmistujaisia kahviteltiin illansuussa. Puheita ei pidetty. Sen sijaan kyllä puhuttiin paljon. Hauska ja vakava vuorottelivat näissä valmistujaisissa. Seurakunnan alueella, Yyterin Kaanaassa sattunut tulipalo sai minut ihmettelemään, miksi kaikista tahallaan sytytetyistä paloista käytetään sanaa "murhapoltto." Mielestäni tuhopoltto olisi osuvampi nimi silloin, kun kukaan ei kuole.
Valmistuja-Pirjo ihmetteli vuorostaan sanan "kolari" laajaa käyttöä. Hän kertoi kokeneensa vähältäpititilanteen, josta lopulta selvittiin murtuneella sormella. Lähellä, oikeastaan vain yhden väärän reaktion päässä oli kurkistellut kuolema. Pirjo Tikka teki kaiken oikein.
Ilmeiseltä kuolemalta siis vältyttiin. Tilanne uursi Pirjon sisään syvän vaon. Kuoleman vierailu noin lähellä toki havahdutti.
Keskustelu lipui yleiselle tasolle. Kyseltiin, miksi pelkäämme poismenoa. Mietimme, miten pienestä se voi olla kiinni. Kun tuuli käy meidän ylitsemme, ei meitä enää ole.
Tällainen suhteellistaa kaiken maallisen. Onko lopulta niin tärkeää, millainen on huomispäivän sää? Sopiiko meidän valittaa helteestä, hyttysistä, pienistä ja vähän isommista elämän hankaluuksista? Jos taipumus on taas pitää itseä kovin tärkeänä, sopii kaiken katoavaisuutta miettiä uudemman kerran. Iäisyydessä merkitsee hyvin vähän, elimmekö maan päällä kerjäläisinä vai vuorineuvoksina. Muistanemmeko edes, oliko elinkaaremme lyhyt vai pitkä. Vain millimetrin, hiuskarvan tai sekunnin päässä meitä odottaa ehkä muutto tuntemattomaan. Siellä me tarvitsemme enää Jeesusta. Vapahtajaa me tarvitsemme, sillä Hän ainoana on voittanut kuoleman.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
tiistai 29. toukokuuta 2012
Runoilija Petri Lilja kiinnitti huomioni jokakesäiseen ongelmaan. Ei, ei hän hyttysistä puhunut, merituulen ahavoima, lähes ammatikseen kalastava ulkoilmaihminen. Petrin kysymyksenasettelu menee aina niin päin, että mitä me teemme eläimille eikä, mitä eläimet tekevät meille. Pieniä ovat hyttysenpistot verrattuna joka juhannus toimeenpantuun tuhansien lintujen polttomurhaan. Sellainen on tehty ja taas tekeillä mm. pienellä Kiselön saariston luodolla Porin Ahlaisissa. Lokkien, tiirojen ja jopa meriharakoiden poikaset paistuvat juhlivan yleisön silmien edessä pesiinsä. Pesäviipyisinä ne eivät osaa lentää pakoon noin pieninä.
Mitä tekee luonnonsuojeluvalvonta? Ummistaa silmänsä ja tukkii korvansa. Lilja on suorastaan pommittanut Kimmo Nuotiota yhteydenotoin saamatta vastausta. Mihinkään tekoihin kokonpolton estämiseksi ei ole tartuttu. Kun muutama saariston asukas varovasti ehdotti juhannustulten siirtoa manterelle, he saivat riehan järjestäjiltä kylmiä sanoja ja ilonpilaajan maineen. Viis kehtoonsa kuolevista untuvikoista, sillä Jussina pitää saada pitää hauskaa. Komea kokko luodolla näyttää kauas, että hauskaa on.
En tiedä, mitä laki sanoo asiasta. Onko lupa polttaa juhannuskokkoa missä tahansa? Luulisi joitain rajoituksia asetetun, sillä ainakin lintuharrastajien yhdistys Birdlife Suomi vetoaa voimakkaasti tulenteosta pidättymisen puolesta. Medialle ja sitä kautta suurelle hyleisölle menee joka vuosi tiedote, jossa kehotetaan jättämään pesimäluodot rauhaan.
Kuten sanottu, en tiedä. Jos sinä tiedät, kerro Tiiratorppaankin. Kiselö on vain yksi esimerkki ilmiöstä, joka tulisi saada kokonaan kitketyksi. Se kyllä edellyttäisi, että kesäsuomalaiset viisastuisivat ja heissä heräisi vastuu.
Puhuimme Petri LIljan kanssa myös maanomistuksesta. Nykyään on vaikea nousta maihin paljon missään tai suunnata esimerkiksi luontoretkeään järven rantaan, ellei omista rantatonttia. "Yksityisalue, pääsy kielletty" on harmittavan tavallinen kieltotaulu Suomemme soreassa salossa. Itse eläisin mieluiten maailmassa, jossa intiaanipäällikkö Seattlen jäähyväispuheen sanat ovat toteutuneet: "Ei maata voi kukaan omistaa. Maa on meidän yhteinen äitimme eikä siihen voi kenelläkään olla etuoikeutta."
Seattlen sanat kaikuivat kuuroille korville kuten Petri runoilijan hätähuuto. Intiaaneilta ryöstettyyn maahan ja mustilta orjilta ryöstettyyn työhön perustuu kapitalismin mallimaan suunnaton vauraus.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Mitä tekee luonnonsuojeluvalvonta? Ummistaa silmänsä ja tukkii korvansa. Lilja on suorastaan pommittanut Kimmo Nuotiota yhteydenotoin saamatta vastausta. Mihinkään tekoihin kokonpolton estämiseksi ei ole tartuttu. Kun muutama saariston asukas varovasti ehdotti juhannustulten siirtoa manterelle, he saivat riehan järjestäjiltä kylmiä sanoja ja ilonpilaajan maineen. Viis kehtoonsa kuolevista untuvikoista, sillä Jussina pitää saada pitää hauskaa. Komea kokko luodolla näyttää kauas, että hauskaa on.
En tiedä, mitä laki sanoo asiasta. Onko lupa polttaa juhannuskokkoa missä tahansa? Luulisi joitain rajoituksia asetetun, sillä ainakin lintuharrastajien yhdistys Birdlife Suomi vetoaa voimakkaasti tulenteosta pidättymisen puolesta. Medialle ja sitä kautta suurelle hyleisölle menee joka vuosi tiedote, jossa kehotetaan jättämään pesimäluodot rauhaan.
Kuten sanottu, en tiedä. Jos sinä tiedät, kerro Tiiratorppaankin. Kiselö on vain yksi esimerkki ilmiöstä, joka tulisi saada kokonaan kitketyksi. Se kyllä edellyttäisi, että kesäsuomalaiset viisastuisivat ja heissä heräisi vastuu.
Puhuimme Petri LIljan kanssa myös maanomistuksesta. Nykyään on vaikea nousta maihin paljon missään tai suunnata esimerkiksi luontoretkeään järven rantaan, ellei omista rantatonttia. "Yksityisalue, pääsy kielletty" on harmittavan tavallinen kieltotaulu Suomemme soreassa salossa. Itse eläisin mieluiten maailmassa, jossa intiaanipäällikkö Seattlen jäähyväispuheen sanat ovat toteutuneet: "Ei maata voi kukaan omistaa. Maa on meidän yhteinen äitimme eikä siihen voi kenelläkään olla etuoikeutta."
Seattlen sanat kaikuivat kuuroille korville kuten Petri runoilijan hätähuuto. Intiaaneilta ryöstettyyn maahan ja mustilta orjilta ryöstettyyn työhön perustuu kapitalismin mallimaan suunnaton vauraus.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
sunnuntai 27. toukokuuta 2012
Tuntuuko teistä rikokselta olla ottamatta kantaa Hyvinkään yölliseen murhenäytelmään? Jos tuntuu, pitäkää sitten minuakin rosvona. Tämän puseron sisältä ei löydy muuta kuin sanaton suru, suuttumus ja ihmettely noiden tapahtumien johdosta. Järkevää sanottavaa ei järjettömän teon mahdollisista taustoista nouse mieleen; ei vielä, ei ehkä koskaan.
Pitäkööt nyt muut huolen kaikenlaisista selittelyistä. Minä huomautan, että maailmassa on hyvin paljon iloa, kauneutta, jopa hyvyyttä. Kunpa sitä olisi nyt runsain mitoin antaa sekä tappajalle että veriteon uhreille. Jos olisi, niin kuin minulle on annettu.
Kulunut vuorokausi toi Tiiratorppaan pelkkää iloa. Veljenpoika Jussi nosti riemun yli katon, lähelle taivasta ja suoraan sydämeen kertomalla, että hän osallistuu isoisänsä Ilmarin perunkirjoitukseen. Nuori mies ei saanut tavata isänsä isää tämän elinaikana. Kun Jussi täyttää pian 22 vuotta, voit arvata, että tapaamattomuuteen vaikuttivat epänormaalit syyt. Poika itse asiassa hädin tuskin tiesi, että hänellä on vaari Säkylässä. Vanhat, isäni ja äitini lyhyen avioliiton aikaiset kaunat istutettiin ensin meihin poikiin, sitten pojanpoikiin. Äidiltäni ja veljeltäni irtoaa kilttiä, fiksua ja mukavaa Ilmari-vaaria kohtaan yhä pelkkää halveksuntaa. Kaikki yhteydet ovat olleet poikki vuosikymmeniä.
Minä päätin katkaista pahuuden kierteen ollessani samanikäinen kuin Jussi nyt. Soitin isälle, tottakai salaa äidiltä ja veljeltä, mutta soitin kuitenkin. Aivan erilaisen miehen hänessä tapasin kuin minut oli saatu luulemaan. Sittemmin on ollut ilo tavata isä usein ja käydä hänen kanssaan mitä antoisimpia keskusteluja.
Nyt on Ilmari Tyry poissa. Pahuuden kierre katkeaa toisesta kohtaa, kun Jussi teki ratkaisunsa. Hän haluaa näin jälkikäteen tutustua ihmiseen, jonka geenejä hän kantaa ja johon, niin uskon, ei ole vieläkään liian myöhäistä tutustua.
Itsekeskeisempi ilo kumpuaa radio-ohjelmasta "Minna Pyykön maailma." Sehän käsitti tänään puolituntisen juttu- ja tunnelmatuokiomme Toukarin yölaulajapuistosta. Kivana ja ammattitaitoisena toimittajana Minna tuntuu saaneen meikäläisestä irti vallan hyviä tarinoita. Ohjelmasta tuli ja tulee paljon palautetta. Moni läheinen ja joku lähes unohtunut tuttu on kilauttanut puhelimella. Onpa sähköpostitsekin kiitelty.
Mainitsen yllättävimmistä yhteydenottajista Veikkauksen viestintäjohtaja Ilkka Juvan ja Suosikin päätoimittajan Ville Kormilaisen. Juva muisteli nuoruutemme aikoja, kun Hesan kokoomusnuorissa pyörittiin, teinipolitiikkaa tehtiin ja oltiin niin ihanan uusia uljuuksia. Elämä on kohdellut hellästi sekä häntä että minua nämä neljäkymmentä vuotta, joina emme ole tavanneet, tuskin edes tienneet toisistamme.
Ville Kormilainen on yhden parhaista ystävistäni, liian harvoin huomioimani Risto Kormilaisen poika, Risto taas melko tunnettu runoilija ja Suomussalmen kirkkoherra. Ville-poika saa Kirjurinluoto-kirjani ja lupasi pitää sitä esillä piireissä, joissa liikkuu. Hyötysuhdetta en kuitenkaan tahdo edes yrittää rakentaa välillemme. Ville on ikäerostamme huolimatta nimen omaan hyvä kaveri ja ystävän poika. Taitaapa meillä tuo elämän asenne ja toimittajan utelias luonnekin olla aika läheistä sukua toisilleen.
Jaahas. Pitää tässä jatkaa piilosanojen ratkonnan SM-kisakysymysten laadintaa. Homma on haasteellista, etten sanoisi vaikeaa. Sanonkin, mutta älkää kisan tulevat osallistujat luulko, että sanon halaistua sanaa kysymyksistä.
Yötöitä jatkava Hanski
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Pitäkööt nyt muut huolen kaikenlaisista selittelyistä. Minä huomautan, että maailmassa on hyvin paljon iloa, kauneutta, jopa hyvyyttä. Kunpa sitä olisi nyt runsain mitoin antaa sekä tappajalle että veriteon uhreille. Jos olisi, niin kuin minulle on annettu.
Kulunut vuorokausi toi Tiiratorppaan pelkkää iloa. Veljenpoika Jussi nosti riemun yli katon, lähelle taivasta ja suoraan sydämeen kertomalla, että hän osallistuu isoisänsä Ilmarin perunkirjoitukseen. Nuori mies ei saanut tavata isänsä isää tämän elinaikana. Kun Jussi täyttää pian 22 vuotta, voit arvata, että tapaamattomuuteen vaikuttivat epänormaalit syyt. Poika itse asiassa hädin tuskin tiesi, että hänellä on vaari Säkylässä. Vanhat, isäni ja äitini lyhyen avioliiton aikaiset kaunat istutettiin ensin meihin poikiin, sitten pojanpoikiin. Äidiltäni ja veljeltäni irtoaa kilttiä, fiksua ja mukavaa Ilmari-vaaria kohtaan yhä pelkkää halveksuntaa. Kaikki yhteydet ovat olleet poikki vuosikymmeniä.
Minä päätin katkaista pahuuden kierteen ollessani samanikäinen kuin Jussi nyt. Soitin isälle, tottakai salaa äidiltä ja veljeltä, mutta soitin kuitenkin. Aivan erilaisen miehen hänessä tapasin kuin minut oli saatu luulemaan. Sittemmin on ollut ilo tavata isä usein ja käydä hänen kanssaan mitä antoisimpia keskusteluja.
Nyt on Ilmari Tyry poissa. Pahuuden kierre katkeaa toisesta kohtaa, kun Jussi teki ratkaisunsa. Hän haluaa näin jälkikäteen tutustua ihmiseen, jonka geenejä hän kantaa ja johon, niin uskon, ei ole vieläkään liian myöhäistä tutustua.
Itsekeskeisempi ilo kumpuaa radio-ohjelmasta "Minna Pyykön maailma." Sehän käsitti tänään puolituntisen juttu- ja tunnelmatuokiomme Toukarin yölaulajapuistosta. Kivana ja ammattitaitoisena toimittajana Minna tuntuu saaneen meikäläisestä irti vallan hyviä tarinoita. Ohjelmasta tuli ja tulee paljon palautetta. Moni läheinen ja joku lähes unohtunut tuttu on kilauttanut puhelimella. Onpa sähköpostitsekin kiitelty.
Mainitsen yllättävimmistä yhteydenottajista Veikkauksen viestintäjohtaja Ilkka Juvan ja Suosikin päätoimittajan Ville Kormilaisen. Juva muisteli nuoruutemme aikoja, kun Hesan kokoomusnuorissa pyörittiin, teinipolitiikkaa tehtiin ja oltiin niin ihanan uusia uljuuksia. Elämä on kohdellut hellästi sekä häntä että minua nämä neljäkymmentä vuotta, joina emme ole tavanneet, tuskin edes tienneet toisistamme.
Ville Kormilainen on yhden parhaista ystävistäni, liian harvoin huomioimani Risto Kormilaisen poika, Risto taas melko tunnettu runoilija ja Suomussalmen kirkkoherra. Ville-poika saa Kirjurinluoto-kirjani ja lupasi pitää sitä esillä piireissä, joissa liikkuu. Hyötysuhdetta en kuitenkaan tahdo edes yrittää rakentaa välillemme. Ville on ikäerostamme huolimatta nimen omaan hyvä kaveri ja ystävän poika. Taitaapa meillä tuo elämän asenne ja toimittajan utelias luonnekin olla aika läheistä sukua toisilleen.
Jaahas. Pitää tässä jatkaa piilosanojen ratkonnan SM-kisakysymysten laadintaa. Homma on haasteellista, etten sanoisi vaikeaa. Sanonkin, mutta älkää kisan tulevat osallistujat luulko, että sanon halaistua sanaa kysymyksistä.
Yötöitä jatkava Hanski
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
perjantai 25. toukokuuta 2012
Meikäläisen höpinöitä voi tässä viikonvaihteessa kuulla sekä radiosta että televisiosta. Jälkimmäisessä joudutte myös katselemaan hyvinravittua persoonaani. Ohjelmat ja ohjelma-ajat ovat seuraavat:
Radio Suomi la 26. 5. klo 9.15 - 9.45: Minna Pyykön maailma. Toimittaja Pyykkö ja Hannes Tiira Toukarin yölaulajapuistossa, Porissa. Kerron, kuinka kevätyö soi, tuomi kukkii ja elämä on nuoresti ihana. Uusinta to 31. 5. klo 23.30.
TV 1 su 27. 5. klo 10.45 - 11.00: Taikayö, dokumenttifilmi, jossa vaellan halki Toukarin yölaulajapuiston. Kevään ja kesän tunnelmia, kurkistus sokean luonnonystävän sydämeen. Ohjelma on ties kuinka mones uusinta Jouni Hiltusen ohjaamasta Hannes Tiira-lyhytelokuvasta. Filmni on saanut kansainvälisiä palkintoja.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Radio Suomi la 26. 5. klo 9.15 - 9.45: Minna Pyykön maailma. Toimittaja Pyykkö ja Hannes Tiira Toukarin yölaulajapuistossa, Porissa. Kerron, kuinka kevätyö soi, tuomi kukkii ja elämä on nuoresti ihana. Uusinta to 31. 5. klo 23.30.
TV 1 su 27. 5. klo 10.45 - 11.00: Taikayö, dokumenttifilmi, jossa vaellan halki Toukarin yölaulajapuiston. Kevään ja kesän tunnelmia, kurkistus sokean luonnonystävän sydämeen. Ohjelma on ties kuinka mones uusinta Jouni Hiltusen ohjaamasta Hannes Tiira-lyhytelokuvasta. Filmni on saanut kansainvälisiä palkintoja.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Käki oli vanhalle kansalle ennustajalintu. Sen kukuntojen määrästä laskettiin kaikenlaista. Väinö Linna panee laiskan ja kopean papinrouvan mittaamaan Koskelan torpan taksvärkkipäivien luvun juuri kukunnoista. Eiköhän yleisempää liene kuitenkin antaa käen ennustaa jäljelläoleva elinikä tai vuodet siihen, että pääsee naimisiin.
Käki-leikkiin riehaannuin viime yönä sitten minäkin. En ehkä olisi ryhtynyt laskemaan, mutta tämä keskiyöllä Porin Kyläsaaressa kukkunut loispesijä teki jotain, mitä en laajoilla retkilläni ennen ollut kokenut. Se alkoi kukkua ilmassa. Samassa kuului käkinaaraan pulinaa. Emäntähän ei kuku. Vain käkikoiras kukkuu, joten tuskin se Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen runosta huolimatta "Sulhonsa suloutta ylistää."
Ei, eipä ylistä. neiti käköselle kukku on varattu. Kyläsaaren koiras lensi kukkuen yli pääni, asettui kuusen oksalle istumaan ja jatkoi lemmenlauluaan. Laskin peräti 208 säeparia. Tästä päätellen menee vielä jonkin aikaa, ennen kuin kuolema kolkuttaa Tiiratorpan ovea. Toisaalta ei täällä kotvaan Hanneksen häitäkään tanssahdella. Uskoo, ken tahtoo. "Jo kukahti", sanoin minä mukanani olleelle Tiira-naaraalle ja ryhdyin setvimään syntyjä syviä. Tuo kuusen kukkuja ja pilisevä neiti parittelevat pian. Nyt rouvana viimeksi mainittu putkauttaa maailmaan munan. Se työntää takapäänsä pikkulinnun pesään sen omien munien seuraksi. Milloin pesän emännän nähden mutta yleensä sen poissaollessa sinetöityy tulevien poikasten tyly kohtalo. Käen munasta näet kuoriutuu ahne ja röyhkeä tappaja, jolta uusien untuvikkojen on turha armoa anella. Ne pullautetaan yksi toisensa perään ulos pesästä. Kuolon kellot kalkattavat, ennen kuin elämäkään on ehtinyt kunnolla alkaa.
Joukkomurhaansa katumatta käenpoika (tai tytär) syö, lihoo ja vankistuu. Se on nyt pesän yksinvaltias. Kasvettuaan aikuiseksi se toimii biologisen äitinsä tavoin.
Ja näin jatkuu meidän ihmisten mielestä julman epäoikeudenmukainen kiertokulku luonnossa. Tuomitsemme käen. Tuomitsemme myös variksen, kun se syö pikkulintujen poikasia. Tuomitsemme kaiken eteensä osuneen elämän murhaavan minkin jne. Toisen kuolema on luonnossa toisen elämä.
Meillä ei ehkä ole varaa moralisoida. Eläin ihminenkin on, hienostuneemmin ja kavalammin omaa etuaan ajava eläin kuin mikään käki konsanaan. Joskaan emme jätä lapsiamme naapurintädin ruokittaviksi emmekä varsinkaan salli niiden heittää naapurin kakaroita lumihankeen kuolemaan, olemme vastuussa paljosta. Aliravitsemus, sodat, luonnon yhä nopeutuva kuolema - nämä ovat sitä yhteistä syntiämme, josta vain asennemuutos vapauttaa. Vaaditaan vahva hengellinen murros tai poliittinen herääminen, jotta ryhtyisimme tosi mielellä haraamaan vastaan. Ilman syvältä viiltävää muutosta on elämämme käkinaaraan peräpää pikkulinnun pesässä.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Käki-leikkiin riehaannuin viime yönä sitten minäkin. En ehkä olisi ryhtynyt laskemaan, mutta tämä keskiyöllä Porin Kyläsaaressa kukkunut loispesijä teki jotain, mitä en laajoilla retkilläni ennen ollut kokenut. Se alkoi kukkua ilmassa. Samassa kuului käkinaaraan pulinaa. Emäntähän ei kuku. Vain käkikoiras kukkuu, joten tuskin se Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen runosta huolimatta "Sulhonsa suloutta ylistää."
Ei, eipä ylistä. neiti käköselle kukku on varattu. Kyläsaaren koiras lensi kukkuen yli pääni, asettui kuusen oksalle istumaan ja jatkoi lemmenlauluaan. Laskin peräti 208 säeparia. Tästä päätellen menee vielä jonkin aikaa, ennen kuin kuolema kolkuttaa Tiiratorpan ovea. Toisaalta ei täällä kotvaan Hanneksen häitäkään tanssahdella. Uskoo, ken tahtoo. "Jo kukahti", sanoin minä mukanani olleelle Tiira-naaraalle ja ryhdyin setvimään syntyjä syviä. Tuo kuusen kukkuja ja pilisevä neiti parittelevat pian. Nyt rouvana viimeksi mainittu putkauttaa maailmaan munan. Se työntää takapäänsä pikkulinnun pesään sen omien munien seuraksi. Milloin pesän emännän nähden mutta yleensä sen poissaollessa sinetöityy tulevien poikasten tyly kohtalo. Käen munasta näet kuoriutuu ahne ja röyhkeä tappaja, jolta uusien untuvikkojen on turha armoa anella. Ne pullautetaan yksi toisensa perään ulos pesästä. Kuolon kellot kalkattavat, ennen kuin elämäkään on ehtinyt kunnolla alkaa.
Joukkomurhaansa katumatta käenpoika (tai tytär) syö, lihoo ja vankistuu. Se on nyt pesän yksinvaltias. Kasvettuaan aikuiseksi se toimii biologisen äitinsä tavoin.
Ja näin jatkuu meidän ihmisten mielestä julman epäoikeudenmukainen kiertokulku luonnossa. Tuomitsemme käen. Tuomitsemme myös variksen, kun se syö pikkulintujen poikasia. Tuomitsemme kaiken eteensä osuneen elämän murhaavan minkin jne. Toisen kuolema on luonnossa toisen elämä.
Meillä ei ehkä ole varaa moralisoida. Eläin ihminenkin on, hienostuneemmin ja kavalammin omaa etuaan ajava eläin kuin mikään käki konsanaan. Joskaan emme jätä lapsiamme naapurintädin ruokittaviksi emmekä varsinkaan salli niiden heittää naapurin kakaroita lumihankeen kuolemaan, olemme vastuussa paljosta. Aliravitsemus, sodat, luonnon yhä nopeutuva kuolema - nämä ovat sitä yhteistä syntiämme, josta vain asennemuutos vapauttaa. Vaaditaan vahva hengellinen murros tai poliittinen herääminen, jotta ryhtyisimme tosi mielellä haraamaan vastaan. Ilman syvältä viiltävää muutosta on elämämme käkinaaraan peräpää pikkulinnun pesässä.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
torstai 24. toukokuuta 2012
Tiedätkö, mitä ovat lukiaiset? Turha huolestua, vaikket tietäisi. Sana lienee käytössä vain Porissa ja täällä se on myös keksitty. Kirsi Nurmi-niminen kirjoittava persoona löysi sanan mielensä sopukasta, kun tahdoimme kääntää termin "reading" Suomeksi. Yksikään älyllinen olento näet ei tykkää anglisismeista eli kieleemme pesiytyneistä englannin sanoista. Harrastamme niiden suomentelua.
Ai ketkä me? No Kirsin ja meikäläisen lisäksi 90 muuta manuscript 63 ry:n jäsentä. Olen kolme vuotta saanut kunnian toimia yhdistyksen puheenjohtajana. Manuscript-63 allekirjoitti toisena Pori jazz 66:n perustamisasiakirjan. Toinen oli Helsingin yliopiston satakuntalainen osakunta. Edeltäjiini "nuijamiehinä" kuuluvat mm. sellaiset suuruudet kuin Kari Levola, Arto Seppälä, Erkki Wessman ja Sulo A. Savo.
Palaan "manujen" aikaansaannoksiin vielä usein. Lukekaa siitä huolimatta ensi vuonna ilmestyvä 50-vuotishistoriikkimme. Taina Teerialho kokoaa sitä ja lupaan, että kirja on oleva kiintoisa.
No nämä lukiaiset ovat Manuscript-63:n nykymenoa. Kirjailijat ja kirjoittajat lukevat omia, yleensä uusia tekstejään. Eilen ehdittiin kuulla vain kahta: lukiaisten vastuuhenkilö Marjatta Tammista ja kirjailija Harri Varpomaata. Tammisen elämäkerrallinen ja Varpomaan fiktiivinen teksti herättivät niin vilkkaan keskustelun, että Eila Kujala jättäytyi suosiolla syksyyn.
Kuuntelimme hipi hiljaa, kuinka tuli tuhosi Marjatan lapsuudenkodin naapuritalon, kuinka ikänsä kommunistina ollut muurari-isä poltti jäsenkirjansa ja kuinka lukiotyttö lopetti koulun kesken, luisui huonoille teille ja sai keskenmenon. Nelikuukautiset, tummatukkaiset poikasikiöt tulivat ulos hänestä jonkin baarin vessassa. Sittemmin Marjatan tie tasoittui. Hänestä sukeutui Nesteen johdon sihteeri ja lopulta henkilöstöpäällikkö.
Suurten ikäluokkien tarinaksi voi lukea myös Harri Varpomaan kertomuksen "Poseidon." Mies menettää ensimmäisen vaimonsa Rauman merionnettomuudessa 1964 ja käytyään läpi seitsemän vuoden helvetin nai itseään 19 vuotta nuoremman naisen. Ikäero on kenties liian suuri, sillä pari ajautuu eroon. Yhteys säilyy kuitenkin sen verran, että joskus tehdään yhdessä pieniä merimatkoja ja kalareissuja. Eräällä sellaisella alkaa tapahtua hirveitä. Jospa luette Poseidonin, saatte kuulla, millaisia.
En yleensä jaksa istua kahta tuntia paikallani saati pysyä hiljaisena. Nyt olisin tahtonut jäädä vaikka aamuun asti. Koskettavat tekstit maistuvat kuin gurmet-ateria. Koen kosketuksen, minua puhutellaan, ravistellaan. Ja kun se kuulkaas menee herkimmissä kohdissa niin valtavaksi kauneudeksi, että mies purskahtaa itkuun. En kestä liian suurta hyvyyttä ja kuitenkin sitä etsin aina. Etsin maailman kauneinta lausettakin. Ihanin, minkä olen kirjoista lukenut on Unto Seppäsen kirjassa "Markku ja hänen sukunsa." Kahden nuoren hellä ja vielä arka lemmenmerkki Suomen suvessa saa tällaisen hahmon:"ja se suudelma oli kuin juhannusyö itse." Jospa joskus jotain ylevää minäkin kirjoittaa saisin.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ai ketkä me? No Kirsin ja meikäläisen lisäksi 90 muuta manuscript 63 ry:n jäsentä. Olen kolme vuotta saanut kunnian toimia yhdistyksen puheenjohtajana. Manuscript-63 allekirjoitti toisena Pori jazz 66:n perustamisasiakirjan. Toinen oli Helsingin yliopiston satakuntalainen osakunta. Edeltäjiini "nuijamiehinä" kuuluvat mm. sellaiset suuruudet kuin Kari Levola, Arto Seppälä, Erkki Wessman ja Sulo A. Savo.
Palaan "manujen" aikaansaannoksiin vielä usein. Lukekaa siitä huolimatta ensi vuonna ilmestyvä 50-vuotishistoriikkimme. Taina Teerialho kokoaa sitä ja lupaan, että kirja on oleva kiintoisa.
No nämä lukiaiset ovat Manuscript-63:n nykymenoa. Kirjailijat ja kirjoittajat lukevat omia, yleensä uusia tekstejään. Eilen ehdittiin kuulla vain kahta: lukiaisten vastuuhenkilö Marjatta Tammista ja kirjailija Harri Varpomaata. Tammisen elämäkerrallinen ja Varpomaan fiktiivinen teksti herättivät niin vilkkaan keskustelun, että Eila Kujala jättäytyi suosiolla syksyyn.
Kuuntelimme hipi hiljaa, kuinka tuli tuhosi Marjatan lapsuudenkodin naapuritalon, kuinka ikänsä kommunistina ollut muurari-isä poltti jäsenkirjansa ja kuinka lukiotyttö lopetti koulun kesken, luisui huonoille teille ja sai keskenmenon. Nelikuukautiset, tummatukkaiset poikasikiöt tulivat ulos hänestä jonkin baarin vessassa. Sittemmin Marjatan tie tasoittui. Hänestä sukeutui Nesteen johdon sihteeri ja lopulta henkilöstöpäällikkö.
Suurten ikäluokkien tarinaksi voi lukea myös Harri Varpomaan kertomuksen "Poseidon." Mies menettää ensimmäisen vaimonsa Rauman merionnettomuudessa 1964 ja käytyään läpi seitsemän vuoden helvetin nai itseään 19 vuotta nuoremman naisen. Ikäero on kenties liian suuri, sillä pari ajautuu eroon. Yhteys säilyy kuitenkin sen verran, että joskus tehdään yhdessä pieniä merimatkoja ja kalareissuja. Eräällä sellaisella alkaa tapahtua hirveitä. Jospa luette Poseidonin, saatte kuulla, millaisia.
En yleensä jaksa istua kahta tuntia paikallani saati pysyä hiljaisena. Nyt olisin tahtonut jäädä vaikka aamuun asti. Koskettavat tekstit maistuvat kuin gurmet-ateria. Koen kosketuksen, minua puhutellaan, ravistellaan. Ja kun se kuulkaas menee herkimmissä kohdissa niin valtavaksi kauneudeksi, että mies purskahtaa itkuun. En kestä liian suurta hyvyyttä ja kuitenkin sitä etsin aina. Etsin maailman kauneinta lausettakin. Ihanin, minkä olen kirjoista lukenut on Unto Seppäsen kirjassa "Markku ja hänen sukunsa." Kahden nuoren hellä ja vielä arka lemmenmerkki Suomen suvessa saa tällaisen hahmon:"ja se suudelma oli kuin juhannusyö itse." Jospa joskus jotain ylevää minäkin kirjoittaa saisin.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
keskiviikko 23. toukokuuta 2012
Päätimme luopua kylpyammeesta ja liittyä "suihkuseurapiireihin." Ammeenhan ei kuuluisi olla liikkuvaa kalustoa. Meillä se on aina irti seinästä matkalla keskemmälle kylpyhuonetta. Keikkuu ja kallisteleekin, mokoma ikiliikkuja niin, että kylvystä nousija saa kaiken aikaa pelätä putoavansa pyrstölleen tai tuupertuvansa turvalleen kylppärin lattialle. Jos pesuainepulloja tms. sen reunalla pidät, saat olla varma niiden tipahtelusta rakoihin, joiden olemassaolo paljastuu vasta tarkemman tutkimuksen avulla.
Emme vie ammetta kierrätyskeskukseen. Varsinkaan emme heitä sitä luontoon, kuten joillakin älypäillä tuntuu olevan tapana. Allas saa nimittäin uusiokäyttöä lintujen juomapaikkana. Upotamme sen kotimme tanhuaan, täytämme kivillä ym. kovilla luonnonmateriaaleilla, johdamme sisään 3 -4 cm:n vahvuisen vesikerroksen ja alamme odottaa juomareita. Pesupaikaksikin tällainen kuulemma siivekkäille kelpaa, kelpaapa hyvällä säkällä sammakoille ja vesiliskoillekin. Pitäkää peukkuja, että noin kävisi.
Lintupuolella vietettiin muutenkin vilkas päivä. Toimittaja Minna Pyykkö, josta jo pari kertaa varoitin, teki sitten radiohaastattelun. Ohjelma tulee Radio Suomesta ensi tai seuraavana lauantaina. Seuraamalla blogia saat tietää, kumpana. Liekö Minna ennen äänittänyt seitsemää satakieltä yhtaikaa? Vain Toukarilla se on mahdollista.
Ennen toimittajaa asteli Toukarin lintulavalle nuori bongari Esa Mäkelä. Mies oli ajanut yhden päivän aikana tuhat kilometriä. Jokainen maili ja jaardi kyllä kannatti, sillä reissullaan Esa tapasi pronssi-iibiksen, pesivän pussitiaisen, lampiviklon ja niittysuohaukan. Ei tule varmaan unohtamaan toukokuun 22. päivää A.D. 2012 tuo nuorukainen.
Ai olinko kateellinen? En viitsi valehdella. Kyllä minä olin.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Emme vie ammetta kierrätyskeskukseen. Varsinkaan emme heitä sitä luontoon, kuten joillakin älypäillä tuntuu olevan tapana. Allas saa nimittäin uusiokäyttöä lintujen juomapaikkana. Upotamme sen kotimme tanhuaan, täytämme kivillä ym. kovilla luonnonmateriaaleilla, johdamme sisään 3 -4 cm:n vahvuisen vesikerroksen ja alamme odottaa juomareita. Pesupaikaksikin tällainen kuulemma siivekkäille kelpaa, kelpaapa hyvällä säkällä sammakoille ja vesiliskoillekin. Pitäkää peukkuja, että noin kävisi.
Lintupuolella vietettiin muutenkin vilkas päivä. Toimittaja Minna Pyykkö, josta jo pari kertaa varoitin, teki sitten radiohaastattelun. Ohjelma tulee Radio Suomesta ensi tai seuraavana lauantaina. Seuraamalla blogia saat tietää, kumpana. Liekö Minna ennen äänittänyt seitsemää satakieltä yhtaikaa? Vain Toukarilla se on mahdollista.
Ennen toimittajaa asteli Toukarin lintulavalle nuori bongari Esa Mäkelä. Mies oli ajanut yhden päivän aikana tuhat kilometriä. Jokainen maili ja jaardi kyllä kannatti, sillä reissullaan Esa tapasi pronssi-iibiksen, pesivän pussitiaisen, lampiviklon ja niittysuohaukan. Ei tule varmaan unohtamaan toukokuun 22. päivää A.D. 2012 tuo nuorukainen.
Ai olinko kateellinen? En viitsi valehdella. Kyllä minä olin.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
tiistai 22. toukokuuta 2012
Viittätoista lämpöastetta kuului auton lämpömittari osoittavan, kun radiossa luettiin puolen yön uutisia. Vuoden ensimmäinen oikea suviyö. Ilmankos siivekkäiden solistien konsertti oli huumata pään. Lähes kaikki kesäyön mestarit sulostuttivat laulullaan Toukarin ja Paarnoorin maisemia. Tylsäksi, joskin toivottavasti kiinnostavaksi luetteloksi tiivistettynä saimme kuulla seuraavaa:
Toukarin yölaulajapuisto klo 22.05 - 23.00:
Satakieli 34
Viitakerttunen 3
Pensassirkkalintu 3
Viitasirkkalintu 2
Luhtakerttunen 2
Ruisrääkkä 2
ym. lintuja kukkuvan käen johdolla.
Paarnoorin venerannan ruovikko (Preiviikinlahden rannassa)
Luhtahuitti, ruisrääkkä, satakieli, kaksi ruokokerttusta.
Kelpaa Minna Pyykön nyt tulla radio-ohjelmaa Yleen tekemään. Toimittaja saapuukin jo alkaneen vuorokauden ehtoona. Vien hänet Toukariin kokemaan kenties elämänsä lintukonsertin. Milloin radio-ohjelma on kuultavissa, saatte tietää seuraamalla tätä blogia.
On tietysti ihanaa saada julkisuutta. Myönnän auliisti olevani julkisuushakuinen ihminen. En häpeä sanoa tykkääväni radio- tv- ja lehtiesiintymisistä. Aika minäkeskeistä, myönnetään. Toisaalta kyse on työhöni liittyvästä välttämättömyydestä. Jos elämäntehtävä on kirjoittaa kirjoja, sitä toivoo, että niitä myös luettaisiin. Kohtuullinen (tai edes pieni) vaivanpalkka ostojen muodossa ei tekisi haittaa.
Valitettavasti myyntirintamalle kuuluu paljon huonompaa kuin muuhun elämääni. Kiirastorstaina ilmestynyt uusin kirjani ei tee kauppaansa juuri ollenkaan. Tämä kaksitoistapäisen "lapsilaumani" kuopus käsittelee Kirjurinluotoa. Luonnehdin kuuluisaa jazz-saartamme keitaaksi keskellä kaupunkia. Paikka on tuttu miljoonille ja sadoille tuhansille se on rakas. Etelän kuumat rytmit, romantiikka, historian huimat käänteet, vapaa-ajan vieton monet muodot: sen kaiken olen koettanut tarjota luettavaksenne. Kansien väliin mahtuu myös upeita kuvia ja tietolaatikot kiinnostavimmista Kirjurissa esiintyneistä artisteista.
Jotka kirjan ovat lukeneet, sanovat siitä tykänneensä. Kunpa tuo tykkääminen näkyisi vielä numeroina viivan alla, niin ei tässä tarvitsisi olla evp. = elää vaimonsa palkalla.
Ohhoh, vai kerjuukirjeeksikö tämä uhkaa muuttua? Olkoon niin, sanottiinhan yrittäjäkurssilla, jota parastaikaa käyn, että yrittäjän on syytä yrittää. Jospa kohta seuraani sipsuttava Nukku-Matti tekeekin ne suurimmat ostot. :)
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Toukarin yölaulajapuisto klo 22.05 - 23.00:
Satakieli 34
Viitakerttunen 3
Pensassirkkalintu 3
Viitasirkkalintu 2
Luhtakerttunen 2
Ruisrääkkä 2
ym. lintuja kukkuvan käen johdolla.
Paarnoorin venerannan ruovikko (Preiviikinlahden rannassa)
Luhtahuitti, ruisrääkkä, satakieli, kaksi ruokokerttusta.
Kelpaa Minna Pyykön nyt tulla radio-ohjelmaa Yleen tekemään. Toimittaja saapuukin jo alkaneen vuorokauden ehtoona. Vien hänet Toukariin kokemaan kenties elämänsä lintukonsertin. Milloin radio-ohjelma on kuultavissa, saatte tietää seuraamalla tätä blogia.
On tietysti ihanaa saada julkisuutta. Myönnän auliisti olevani julkisuushakuinen ihminen. En häpeä sanoa tykkääväni radio- tv- ja lehtiesiintymisistä. Aika minäkeskeistä, myönnetään. Toisaalta kyse on työhöni liittyvästä välttämättömyydestä. Jos elämäntehtävä on kirjoittaa kirjoja, sitä toivoo, että niitä myös luettaisiin. Kohtuullinen (tai edes pieni) vaivanpalkka ostojen muodossa ei tekisi haittaa.
Valitettavasti myyntirintamalle kuuluu paljon huonompaa kuin muuhun elämääni. Kiirastorstaina ilmestynyt uusin kirjani ei tee kauppaansa juuri ollenkaan. Tämä kaksitoistapäisen "lapsilaumani" kuopus käsittelee Kirjurinluotoa. Luonnehdin kuuluisaa jazz-saartamme keitaaksi keskellä kaupunkia. Paikka on tuttu miljoonille ja sadoille tuhansille se on rakas. Etelän kuumat rytmit, romantiikka, historian huimat käänteet, vapaa-ajan vieton monet muodot: sen kaiken olen koettanut tarjota luettavaksenne. Kansien väliin mahtuu myös upeita kuvia ja tietolaatikot kiinnostavimmista Kirjurissa esiintyneistä artisteista.
Jotka kirjan ovat lukeneet, sanovat siitä tykänneensä. Kunpa tuo tykkääminen näkyisi vielä numeroina viivan alla, niin ei tässä tarvitsisi olla evp. = elää vaimonsa palkalla.
Ohhoh, vai kerjuukirjeeksikö tämä uhkaa muuttua? Olkoon niin, sanottiinhan yrittäjäkurssilla, jota parastaikaa käyn, että yrittäjän on syytä yrittää. Jospa kohta seuraani sipsuttava Nukku-Matti tekeekin ne suurimmat ostot. :)
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
maanantai 21. toukokuuta 2012
Toisin kuin blogit yleensä, uhkaa meikäläisen tarina kääntyä pelkäksi pohdiskeluksi. Tilaa päivän tapahtumille järjestyy turhan vähän. Teen parannuksen, mutta sitä ennen joudutte lukemaan erään muistelon liittyen päivään, jonka kunniaksi liput liehuivat saloissa sunnuntaina 20. 5.
Asetuin kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 1999 eduskuntavaaleissa. Rahaa meni, ääniä tuli ja vaalipiiriä kierrettiin. Kävinpä taiston tiimellyksessä Porinkin torilla. Siellä seisoi kokoomuksen ehdokkaan, Jouni Lehtimäen vaalikoju. Mökkiä valaistiin torin toisessa laidassa olleeseen pistorasiaan tulevalla sähköllä. Niinpä aukion poikki oli vedetty sähköjohto, johon osin sokeuttani, osin huolimattomuuttani kompastuin.
Kun mainitsin kompuroinnistani huuliveikko Ilkka Holmlundille, loihe tämä lausumaan: "sinä olit sitten niitä vakaumuksensa puolesta kaatuneita." Jospa eilen vietettiin minunkin muistopäivääni. :)
Vaikka olen (ollut) poliitikko, pidän lupaukseni. Kerron viikonlopun tapahtumista ainakin osallistumiseni Avartajien näyttelyn avajaisiin Satakunnan museossa, Viikkarin kyläjuhlaan ja, kuinkas muuten, kahteen linturetkeen.
Olemme viime syksystä alkaen kuuluneet ryhmään nimeltä Avartajat. Outi Kivimäen luotsaama, museossa viihtyvä poppoo rakensi näyttelyn esineistä, jotka kullekin ovat merkinneet paljon elämässä. Muisto- ja käyttöesinein tahdotaan ilmentää arjen historiaa Porissa. Kuten kirjailija Leila Tuure upeassa avajaispuheessaan korosti, annettiin tavaroille ennen vanhaan suurempi arvo kuin näinä shoppailun ja hillittömän kulutushysterian aikoina. Emme ehdi kiintyä esineisiin, kun niiden tilalle ja lisäksi hankitaan neuroottisen vimman vallassa uutta tavaraa. Kodit pursuavat kamaa, josta leijonan osa jää vaille käyttöä. Ostetaan ostamisen vuoksi, koska shoppailu on päivien tylsyyttä piristävä harrastus.
Minun esineeni näyttelyssä on perheemme ainoa viisaasti vaikeneva tiira. Saimme täytetyn lapintiiran läksiäislahjaksi lohtajalaiselta Tuomo Puutiolta, kun muutimme Kokkolasta Poriin 1989. Lintuvainaa seisoo kunniapaikalla, keskellä olohuoneen pöytää ikään kuin talon logona. Elävinä tällaisia voi tavata kyllä muuallakin Porissa.
Toisten tuomia näyttelyesineitä ovat mm. piippaussakset, pehmokoira, Karin kasettimankka ja meidän Pirjon pyhäkouluaapinen. Kannattaa käydä tutustumassa, jos Porin puolessa asutte tai täällä pyörähdätte.
Viikkarin eli viidennen kaupunginosan kyläjuhlasta jäi parhaiten mieleen Saijaa Saijaa-niminen rokkibändi. Pojat soittivat melodista, joskin devalvoimattomien desibelien sävyttämää musiikkia. Laitteiden kokeilu tekniikan pettäessä pahalla hetkellä muodostui varsinaiseksi näytelmäksi. Vaimo kuvailutulkkasi minulle bändin jäsenten ilmeitä sekä kuumeisia otteita tilanteen saamiseksi haltuun. Kolme kertaa ehdin jo luulla, että esitys alkaa. Kenraaliharjoituksiksi nuo osoittautuivat, mutta yhden "biisin" sentään ehdimme kuullakin. Ei hassumpaa musisointia. Ennustan bändille tulevaisuutta.
Linturetkien kohokohta koettiin lauantaiehtoona. Pirjo näki, kuinka Toukarin tuulihaukka nappasi nisäkkään. Hiiri tai myyrä tapasi kolkon kohtalonsa vaimoni silmien edessä. Ihminen pääsee harvoin näkemään sellaisen luonnonnäytelmän. Tämän rinnalla kaikkien aikojen varhaimmin saapunut, kiihkeän vaihtelevasti laulava luhtakerttunenkin tuntui vain lisämausteelta. No upeaahan on, että kesäyö saa yhä uusia piirteitä lajin toisensa jälkeen liittäessä äänensä konserttiin. On radiotoimittaja Minna Pyyköllä, mitä kuulla ja äänittää, kun hän ensi perjantaina saapuu tekemään radio-ohjelmaa meikäläisen lintuharrastuksesta.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Asetuin kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 1999 eduskuntavaaleissa. Rahaa meni, ääniä tuli ja vaalipiiriä kierrettiin. Kävinpä taiston tiimellyksessä Porinkin torilla. Siellä seisoi kokoomuksen ehdokkaan, Jouni Lehtimäen vaalikoju. Mökkiä valaistiin torin toisessa laidassa olleeseen pistorasiaan tulevalla sähköllä. Niinpä aukion poikki oli vedetty sähköjohto, johon osin sokeuttani, osin huolimattomuuttani kompastuin.
Kun mainitsin kompuroinnistani huuliveikko Ilkka Holmlundille, loihe tämä lausumaan: "sinä olit sitten niitä vakaumuksensa puolesta kaatuneita." Jospa eilen vietettiin minunkin muistopäivääni. :)
Vaikka olen (ollut) poliitikko, pidän lupaukseni. Kerron viikonlopun tapahtumista ainakin osallistumiseni Avartajien näyttelyn avajaisiin Satakunnan museossa, Viikkarin kyläjuhlaan ja, kuinkas muuten, kahteen linturetkeen.
Olemme viime syksystä alkaen kuuluneet ryhmään nimeltä Avartajat. Outi Kivimäen luotsaama, museossa viihtyvä poppoo rakensi näyttelyn esineistä, jotka kullekin ovat merkinneet paljon elämässä. Muisto- ja käyttöesinein tahdotaan ilmentää arjen historiaa Porissa. Kuten kirjailija Leila Tuure upeassa avajaispuheessaan korosti, annettiin tavaroille ennen vanhaan suurempi arvo kuin näinä shoppailun ja hillittömän kulutushysterian aikoina. Emme ehdi kiintyä esineisiin, kun niiden tilalle ja lisäksi hankitaan neuroottisen vimman vallassa uutta tavaraa. Kodit pursuavat kamaa, josta leijonan osa jää vaille käyttöä. Ostetaan ostamisen vuoksi, koska shoppailu on päivien tylsyyttä piristävä harrastus.
Minun esineeni näyttelyssä on perheemme ainoa viisaasti vaikeneva tiira. Saimme täytetyn lapintiiran läksiäislahjaksi lohtajalaiselta Tuomo Puutiolta, kun muutimme Kokkolasta Poriin 1989. Lintuvainaa seisoo kunniapaikalla, keskellä olohuoneen pöytää ikään kuin talon logona. Elävinä tällaisia voi tavata kyllä muuallakin Porissa.
Toisten tuomia näyttelyesineitä ovat mm. piippaussakset, pehmokoira, Karin kasettimankka ja meidän Pirjon pyhäkouluaapinen. Kannattaa käydä tutustumassa, jos Porin puolessa asutte tai täällä pyörähdätte.
Viikkarin eli viidennen kaupunginosan kyläjuhlasta jäi parhaiten mieleen Saijaa Saijaa-niminen rokkibändi. Pojat soittivat melodista, joskin devalvoimattomien desibelien sävyttämää musiikkia. Laitteiden kokeilu tekniikan pettäessä pahalla hetkellä muodostui varsinaiseksi näytelmäksi. Vaimo kuvailutulkkasi minulle bändin jäsenten ilmeitä sekä kuumeisia otteita tilanteen saamiseksi haltuun. Kolme kertaa ehdin jo luulla, että esitys alkaa. Kenraaliharjoituksiksi nuo osoittautuivat, mutta yhden "biisin" sentään ehdimme kuullakin. Ei hassumpaa musisointia. Ennustan bändille tulevaisuutta.
Linturetkien kohokohta koettiin lauantaiehtoona. Pirjo näki, kuinka Toukarin tuulihaukka nappasi nisäkkään. Hiiri tai myyrä tapasi kolkon kohtalonsa vaimoni silmien edessä. Ihminen pääsee harvoin näkemään sellaisen luonnonnäytelmän. Tämän rinnalla kaikkien aikojen varhaimmin saapunut, kiihkeän vaihtelevasti laulava luhtakerttunenkin tuntui vain lisämausteelta. No upeaahan on, että kesäyö saa yhä uusia piirteitä lajin toisensa jälkeen liittäessä äänensä konserttiin. On radiotoimittaja Minna Pyyköllä, mitä kuulla ja äänittää, kun hän ensi perjantaina saapuu tekemään radio-ohjelmaa meikäläisen lintuharrastuksesta.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
lauantai 19. toukokuuta 2012
Blogissa ihminen saa olla itsekeskeinen. Kukapa minun iloistani, peloistani, ajatuksistani ja tapahtumistani kirjoittaisi ellen minä itse. Sinun, rakas tai vähemmän rakas lukijani, oikeudeksesi jää päättää, kiinnostanko.
Ilahduttavan monia minä kiinnostan. Juha Haavisto, tämän blogini isä, kertoi teitä lukijoita olevan jo yli puolen toista sadan. Toivottavasti ette kyllästy.
No joo, taas sitä suomalaista pessimismiä. Enkö tosiaan osaa hihkua ilosta enkä paukuttaa henkseliä niin, että napse Naantaliin asti kuuluu? Pitääkö minun pilata iloni ajattelemalla heti onnistumisten jälkeen, kuinka kauan suosio kestää ja milloin takaisku tavoittaa kynämiehen.
Ilmiö lienee useimmille tuttu. Vaikkeivät Tapio Rautavaaran suulla lauletut sanat "aina rinnan riemussa on myöskin ikävää" täysimääräisesti toteutuisi, koemme puhdasta iloa hyvin harvoin. Lapsena löytyy riemuruutu helpommin kuin aikuisena. Seuratkaapa päiväkotiryhmän karkeloa Pelle Hermannin puistossa. Nauru ja kiljahtelu kantautuu kauas, naamoista näkee innostuksen hehkuvan punan. Lapsi iloitsee aidosti, jos aihetta iloon on.
Mihin kyky katoaa? Syyttäisimmekö kotia, koulua, vanhempia? Pois se. Suomalaista pessimismin perinnettä niin koulu kuin vanhemmat jälkeläisiin siirtävät, mutta ovathan nämä vanhemmat isovanhempiemme lapsia, nämä lapsia vanhemmilleen jne. Surun sukua Suomessa ollaan.
Pessimistin sanotaan kokevan iloisia yllätyksiä. Optimisti vuorostaan pettyy usein. Pitää ehkä paikkansa, eihän kenellekään satu vain ikäviä tai mukavia asioita. Hyvät ja pahat kakut vuorottelevat. Tavallisempaa kuin kumpikaan on joskus tylsä mutta aina ravitseva arkileipä.
Huolimatta mahdollisuudesta pettyä suosittelen optimismia. Kielteiseen elämänasenteeseen kas liittyy sisintä järsivä tuhovoima nimeltä pelko. Pessimisti pelkää kivan loppuvan lyhyeen. Mitä kamalimmat tulevaisuuden kuvat tanssivat hänen mielensä seinällä. Pessimisti, kuten minä, eläytyy kauheimpiin kohtaloihin silloin, kun todellisuudessa mitään hätää ei ole. Hän kärsii pelkonsa kuristusotteesta useimmiten turhaan. Nuo hirveydet harvoin toteutuvat.
Niskaani alkoi pari tuntia sitten kovasti kutittaa. Tunnustelin sormella, mikä kutinan aiheutti. Löysin kauhukseni seitsemän "luomea." Ennen niitä on ollut kaksi. Syytä pohtiessani juolahti mieleen jopa melanooman mahdollisuus. En tiedä, miten ihosyöpä ilmenee, joten edes sitä ei voinut sulkea pois. Oli piinallista odottaa vaimon kotiintuloa. Kun Pirjo sitten töistään palasi, niskaani katsahti ja totesi siellä olevan paljon hyttysenpuremia, minua alkoi naurattaa. Tässä se Molieren luulosairas pessimisti jo teki mielessään kuolemaa, kun itse asiassa pukkikaan ei ole terveempi kuin hän. Ilmankos en koskaan ole jaksanut huvittua näytelmästä "Luulosairas." Päähenkilön elämän on täytynyt olla yhtä helvettiä, vaikka loppu on onnellinen.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Ilahduttavan monia minä kiinnostan. Juha Haavisto, tämän blogini isä, kertoi teitä lukijoita olevan jo yli puolen toista sadan. Toivottavasti ette kyllästy.
No joo, taas sitä suomalaista pessimismiä. Enkö tosiaan osaa hihkua ilosta enkä paukuttaa henkseliä niin, että napse Naantaliin asti kuuluu? Pitääkö minun pilata iloni ajattelemalla heti onnistumisten jälkeen, kuinka kauan suosio kestää ja milloin takaisku tavoittaa kynämiehen.
Ilmiö lienee useimmille tuttu. Vaikkeivät Tapio Rautavaaran suulla lauletut sanat "aina rinnan riemussa on myöskin ikävää" täysimääräisesti toteutuisi, koemme puhdasta iloa hyvin harvoin. Lapsena löytyy riemuruutu helpommin kuin aikuisena. Seuratkaapa päiväkotiryhmän karkeloa Pelle Hermannin puistossa. Nauru ja kiljahtelu kantautuu kauas, naamoista näkee innostuksen hehkuvan punan. Lapsi iloitsee aidosti, jos aihetta iloon on.
Mihin kyky katoaa? Syyttäisimmekö kotia, koulua, vanhempia? Pois se. Suomalaista pessimismin perinnettä niin koulu kuin vanhemmat jälkeläisiin siirtävät, mutta ovathan nämä vanhemmat isovanhempiemme lapsia, nämä lapsia vanhemmilleen jne. Surun sukua Suomessa ollaan.
Pessimistin sanotaan kokevan iloisia yllätyksiä. Optimisti vuorostaan pettyy usein. Pitää ehkä paikkansa, eihän kenellekään satu vain ikäviä tai mukavia asioita. Hyvät ja pahat kakut vuorottelevat. Tavallisempaa kuin kumpikaan on joskus tylsä mutta aina ravitseva arkileipä.
Huolimatta mahdollisuudesta pettyä suosittelen optimismia. Kielteiseen elämänasenteeseen kas liittyy sisintä järsivä tuhovoima nimeltä pelko. Pessimisti pelkää kivan loppuvan lyhyeen. Mitä kamalimmat tulevaisuuden kuvat tanssivat hänen mielensä seinällä. Pessimisti, kuten minä, eläytyy kauheimpiin kohtaloihin silloin, kun todellisuudessa mitään hätää ei ole. Hän kärsii pelkonsa kuristusotteesta useimmiten turhaan. Nuo hirveydet harvoin toteutuvat.
Niskaani alkoi pari tuntia sitten kovasti kutittaa. Tunnustelin sormella, mikä kutinan aiheutti. Löysin kauhukseni seitsemän "luomea." Ennen niitä on ollut kaksi. Syytä pohtiessani juolahti mieleen jopa melanooman mahdollisuus. En tiedä, miten ihosyöpä ilmenee, joten edes sitä ei voinut sulkea pois. Oli piinallista odottaa vaimon kotiintuloa. Kun Pirjo sitten töistään palasi, niskaani katsahti ja totesi siellä olevan paljon hyttysenpuremia, minua alkoi naurattaa. Tässä se Molieren luulosairas pessimisti jo teki mielessään kuolemaa, kun itse asiassa pukkikaan ei ole terveempi kuin hän. Ilmankos en koskaan ole jaksanut huvittua näytelmästä "Luulosairas." Päähenkilön elämän on täytynyt olla yhtä helvettiä, vaikka loppu on onnellinen.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
perjantai 18. toukokuuta 2012
Vaikka meitä täysin sokeita elelee Suomessa korkeintaan muutama tuhat, saamme me vaihtaa ajatuksia omalla sähköpostilistalla. Lukijoita listalla on 90. Luemme toistemme viestejä joko sormin pistekirjoituksella tai kuuntelemme niitä puhesyntetisaattorin välityksellä. "Synten" ääni on hassun tietokonemainen, mutta siihen tottuu. Osalle lukijoista puheen kuuntelu on ainoa vaihtoehto, sillä eivät kaikki sokeatkaan pistekirjoitusta osaa. Tietokoneeseen liitettävä pistenäyttö jäisi heidän tapauksessaan toimettomaksi. Kela myöntääkin pistenäytön vain braillea osaaville, sitä työssään tai opiskelussaan tarvitseville sokeille. Minä kirjailijana toki kuulun heihin.
Otin asian puheeksi juuri tänään, koska nyt tuolla keskustelupalstalla on päästy niin sanoaksemme perimmäisten kysymysten ääreen. Mitä, jos näkömme palautuisi? Olisiko se mitenkään mahdollista? Entä tahdommeko me nähdä?
Vastaus viimeksi mainittuun kysymykseen ei ole niin itsestäänselvä kuin luulisi. Monet syntymästään asti sokeat suorastaan pelkäävät näkemistä. Vaikka tekniikka ja lääketiede harppaisivat niin pitkän loikan eteen päin, että näkö syntymäsokealle järjestyisi, aika harva tarttuisi mahdollisuuteen. Jos ei koskaan ole nähnyt, ei tiedä, mitä näkeminen on. Tuntematon pelottaa. Sitä paitsi maailman hahmotus näköaistin avulla tuskin onnistuisi ihmiseltä, jolla ei ole keinoja löytää merkityksiä näkemälleen. Sanoilla maalattu maisema on erilainen kuin maisema, jonka sanojen sanoja ts. kuvailija itse näkee. Näkevän ja syntymäsokean käsitykset ympäristöstä kohtaavat toisensa vain osittain.
Lähes kaikki näkönsä lapsena, nuorena, aikuisiässä tai vanhoina menettäneet tahtovat saada sen takaisin. Niin myös osa syntymäsokeista. Stevie Wonder, joka sokeutui hyvin pienenä, maksaisi kuulemma kymmenen miljoonaa ¤dollaria näkönsä palauttajalle. Hänellä tuskin on muistikuvia monenkaan esineen tai ihmisen ulkonäöstä.
Meitä vähitellen tai äkillisesti sokeutuneita polttelee jatkuva näkemisen jano. Sokeus ei ole pelkkä tekninen haitta ja elämän rajoittaja vaan myös henkinen taakka se on. Ei ole todellakaan mukavaa olla näkemättä. Varsinkin kauneimman kevään ja kesän vietto pimeän verhon takana maistuu ankealta. Elämään toki liittyy paljon sellaista, mistä voi nauttia ilman näköä ja näitä puolia näkevät - kai lohduttaakseen lähinnä itseään - mielellään korostavat.
Tyydyn sokeuteeni, koska uskon Jumalan voivan käyttää minua paremmin sellaisena kuin näkevänä. Jos ja kun näönpalauttavat silmäleikkaukset kehittyvät todellisiksi vaihtoehdoiksi, menen kuitenkin operaatiojonoon. Jo nyt tuollaisia leikkauksia tehdään ja esimerkiksi nenänvarteen asennetaan pieniä kameroita välittämään sokealle kuvaa suoraan näkökeskuksesta. Kovin kömpelöä tekniikka toisaalta yhä on. Odotan edistysaskelia alalla. Toistaiseksi koetan pärjätä neljän perusaistin varassa.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Otin asian puheeksi juuri tänään, koska nyt tuolla keskustelupalstalla on päästy niin sanoaksemme perimmäisten kysymysten ääreen. Mitä, jos näkömme palautuisi? Olisiko se mitenkään mahdollista? Entä tahdommeko me nähdä?
Vastaus viimeksi mainittuun kysymykseen ei ole niin itsestäänselvä kuin luulisi. Monet syntymästään asti sokeat suorastaan pelkäävät näkemistä. Vaikka tekniikka ja lääketiede harppaisivat niin pitkän loikan eteen päin, että näkö syntymäsokealle järjestyisi, aika harva tarttuisi mahdollisuuteen. Jos ei koskaan ole nähnyt, ei tiedä, mitä näkeminen on. Tuntematon pelottaa. Sitä paitsi maailman hahmotus näköaistin avulla tuskin onnistuisi ihmiseltä, jolla ei ole keinoja löytää merkityksiä näkemälleen. Sanoilla maalattu maisema on erilainen kuin maisema, jonka sanojen sanoja ts. kuvailija itse näkee. Näkevän ja syntymäsokean käsitykset ympäristöstä kohtaavat toisensa vain osittain.
Lähes kaikki näkönsä lapsena, nuorena, aikuisiässä tai vanhoina menettäneet tahtovat saada sen takaisin. Niin myös osa syntymäsokeista. Stevie Wonder, joka sokeutui hyvin pienenä, maksaisi kuulemma kymmenen miljoonaa ¤dollaria näkönsä palauttajalle. Hänellä tuskin on muistikuvia monenkaan esineen tai ihmisen ulkonäöstä.
Meitä vähitellen tai äkillisesti sokeutuneita polttelee jatkuva näkemisen jano. Sokeus ei ole pelkkä tekninen haitta ja elämän rajoittaja vaan myös henkinen taakka se on. Ei ole todellakaan mukavaa olla näkemättä. Varsinkin kauneimman kevään ja kesän vietto pimeän verhon takana maistuu ankealta. Elämään toki liittyy paljon sellaista, mistä voi nauttia ilman näköä ja näitä puolia näkevät - kai lohduttaakseen lähinnä itseään - mielellään korostavat.
Tyydyn sokeuteeni, koska uskon Jumalan voivan käyttää minua paremmin sellaisena kuin näkevänä. Jos ja kun näönpalauttavat silmäleikkaukset kehittyvät todellisiksi vaihtoehdoiksi, menen kuitenkin operaatiojonoon. Jo nyt tuollaisia leikkauksia tehdään ja esimerkiksi nenänvarteen asennetaan pieniä kameroita välittämään sokealle kuvaa suoraan näkökeskuksesta. Kovin kömpelöä tekniikka toisaalta yhä on. Odotan edistysaskelia alalla. Toistaiseksi koetan pärjätä neljän perusaistin varassa.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
torstai 17. toukokuuta 2012
Häpeäkseni tunnustan, etten tänään ole uhrannut useita ajatuksia helatorstain sanomalle. Dekkaria kuunnellessa, kalasoppaa särpiessä ja kaikenlaista kirjoitellessa on pyhäpäivä pyörähtänyt illansuuhun. Korkeintaan saa sanoa, että ellen olekaan pyhittänyt lepopäivää olen levännyt pyhäpäivän.
Sama tai samantapainen lie tilanne enimpien suomalaisten kohdalla. Oletko esimerkiksi sinä pysähtynyt tuon tuostakin pohtimaan helatorstain suurta ihmettä? Löydät sen kahdesta lääkäri Luukkaan kirjoittamasta kirjasta: evankeliumista ja Apostolien teoista.
Helatorstain nimi ehti parikymmentä vuotta olla Kristuksen taivaaseen astumisen päivä. Ruotsissa se on sitä yhä: Kristi himmelsfärdsdag. Pyhää vietettiin torstain sijasta lauantaina, koska markkinavoimat työmarkkinajärjestöjen hahmossa niin määräsivät. Vaikken hyväksynyt ratkaisua, kertoi nimi paremmin asiasta, jonka kunniaksi ja muistoksi me helatorstaita vietämme. Kyse on valtavasta ihmeestä. Vapahtaja alkoi opetuslastensa nähden kohota kohti taivaan sineä. Pilvi vei Hänet Jumalan luo istumaan Isän oikealla puolella ja sieltä hallitsemaan maailmaa ts. sydänten valtakuntaa.
Helatorstaihin liittyy paljon keskusteltu lupaus Kristuksen paluusta. Niinpä niin, lupaus ja lupaus... uhkaukseksi moni kai maailmanlopun mahdollisuuden kokee. Jeesuksen paluu merkitsee nykyisen maailman loppua. Sitä edeltävät erittäin vaikeat ajat, mikäli Ilmestyskirjan näyt toteutuvat.
Usko joutuu epäilemnättä kovalle koetukselle tällaisten yliluonnollisuuksien edessä. En kuitenkaan menettele kuten Luther kohdatessaan järjenvastaisia Raamatun paikkoja. Martti-tohtori sanoi nostavansa hattua ja ohittavansa nuo kohdat kohteliaasti. Raamatun ihmeistä juuri Kristuksen taivaaseen astuminen on mielestäni komein. Hänen paluunsa taas lohduttaa. Maailma loppuu, ok, mutta loppuu myös kärsimys, loppuvat sodat ja päättyypä myös oma sokeuteni. Saan uusin silmin katsella ikuisen valtakunnan kauneutta. Näenkö siellä sinutkin?
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Sama tai samantapainen lie tilanne enimpien suomalaisten kohdalla. Oletko esimerkiksi sinä pysähtynyt tuon tuostakin pohtimaan helatorstain suurta ihmettä? Löydät sen kahdesta lääkäri Luukkaan kirjoittamasta kirjasta: evankeliumista ja Apostolien teoista.
Helatorstain nimi ehti parikymmentä vuotta olla Kristuksen taivaaseen astumisen päivä. Ruotsissa se on sitä yhä: Kristi himmelsfärdsdag. Pyhää vietettiin torstain sijasta lauantaina, koska markkinavoimat työmarkkinajärjestöjen hahmossa niin määräsivät. Vaikken hyväksynyt ratkaisua, kertoi nimi paremmin asiasta, jonka kunniaksi ja muistoksi me helatorstaita vietämme. Kyse on valtavasta ihmeestä. Vapahtaja alkoi opetuslastensa nähden kohota kohti taivaan sineä. Pilvi vei Hänet Jumalan luo istumaan Isän oikealla puolella ja sieltä hallitsemaan maailmaa ts. sydänten valtakuntaa.
Helatorstaihin liittyy paljon keskusteltu lupaus Kristuksen paluusta. Niinpä niin, lupaus ja lupaus... uhkaukseksi moni kai maailmanlopun mahdollisuuden kokee. Jeesuksen paluu merkitsee nykyisen maailman loppua. Sitä edeltävät erittäin vaikeat ajat, mikäli Ilmestyskirjan näyt toteutuvat.
Usko joutuu epäilemnättä kovalle koetukselle tällaisten yliluonnollisuuksien edessä. En kuitenkaan menettele kuten Luther kohdatessaan järjenvastaisia Raamatun paikkoja. Martti-tohtori sanoi nostavansa hattua ja ohittavansa nuo kohdat kohteliaasti. Raamatun ihmeistä juuri Kristuksen taivaaseen astuminen on mielestäni komein. Hänen paluunsa taas lohduttaa. Maailma loppuu, ok, mutta loppuu myös kärsimys, loppuvat sodat ja päättyypä myös oma sokeuteni. Saan uusin silmin katsella ikuisen valtakunnan kauneutta. Näenkö siellä sinutkin?
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Tänä ehtoona käänneltiin kuvannollisesti sanoen lintupäiväkirjani sinisiä sivuja, kun lämpöaalto lennätti Toukariin paljon yölaulajia ja Pertti Kalinaisen. Laulavien satakielikoiraiden luku oli noussut jo 24:ään. Ruisrääkät, nuo Eino Leinon Nocturne-runossa tähkäpäiden yllä loistavaa täysikuuta ylistävät raksuttajat olivat läsnä neljän yksilön voimin. Rääkän saksankieliset nimet ovat muuten osuvia: Wiesenschnarrer ja Wiesensnarcher. Edellinen tarkoittaa niittynarisijaa, jälkimmäinen niittykuorsaajaa. Toivottavasti kuorsaat yhtä rytmikkäästi. Ellet, täytyy epäillä uniapneaa.
Sirkkalintujen luo meidät johdatti tuo Kalinainen. Petteriksi sanottu ex-radiotoimittaja on kultaisella ansiomerkillä palkittu pitkän linjan lintumies. Sitä paitsi aivan käsittämätön peto löytämään lintuja ja niiden pesiä. Olisimme, vaimoni Pirjo ja minä, kulkeneet koreasti ohi sekä viita- että pensassirkkalinnun, ellei vanhan Petterin laihannotkea hahmo olisi liukunut eteemme puskan takaa. Murehdin hänelle, etten enää kuule "Sirkkelien" sirinää.
- Jos pääset tarpeeksi lähelle, kuulet kyllä, väitti puhuteltu. Sen sanottuaan hän haastoi meidät mukaansa hankalakulkuiselle polulle asianomaisten luo. Ei tarvinnut ylipuhua kauan, vaikka Pirjolla on helatorstain saarna tänään ja muutenkin täysi työpäivä. Sirkkalinnuille Pirjo-pappikin suostuu uhraamaan palan arvokkaasta unestaan.
Niin me sitten vuoroin tallustimme, vuoroin loikimme, lopulta miltei ryömimme läpi pensasta puskevan maaston lähemmäs lintuja. Yli 70-vuotias veteraani Veikko Aalo liittyi seuraamme hurjaluontoisimman nokkospuskan kohdalla. Hänellä kuulemma sama vaiva: ei tahdo enää kuulla sirkkalintuja. Mutta kun matkaa kvartettimme ja pensassirkkalinnun välillä oli jäljellä 30 metriä, jo kuuli Veikkokin. Minä kuulin aivan loistavasti. En muista vuosiin päässeeni niin lähelle tätä suviyön erikoisuutta.
Eikä tässä kyllin. Nyt vetäisi Petteri liivintaskustaan uuden pommin: "on täällä vielä viitasirkkalintukin."
- Siis mitä? Minä menin luontomme hämmästyneimpiin lintuihin kuuluvaksi äimän käeksi. Vähälukuinen "Visili", täällä, tänäänkö? Matka sen luokse edellytti lisää ponnistelua yhä haasteellisemmaksi käyvässä maastossa. Hikipisarat norpahtivat otsalle. Ne palkittiin helskyttelevällä, puolityhjän tulitikkurasian ravistelua muistuttavalla äänellä. Siinä siis viitasirkkalintu. Tuon lajin pesän on harva nähnyt Suomessa. Pertti Kalinainen on yksi heistä.
Enpä moittisi äänimaisemaakaan. Vielä ollessamme Pirjon kanssa kahden pysähdyimme pääpolun varteen kuuntelemaan, kuinka neljä satakieltä, kaksi ruisrääkkää, kaksi kultarintaa, mustarastas ja mustapääkerttu lauloivat ympärillä. Pyrkivät siinä kämmenet väkisinkin ristiin, sormet sormien lomahan. "Kiitos Isä kiltti, että tällaista on." Korvan taulu oli kuin taivaallinen taideteos, mestarin maalaama.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Sirkkalintujen luo meidät johdatti tuo Kalinainen. Petteriksi sanottu ex-radiotoimittaja on kultaisella ansiomerkillä palkittu pitkän linjan lintumies. Sitä paitsi aivan käsittämätön peto löytämään lintuja ja niiden pesiä. Olisimme, vaimoni Pirjo ja minä, kulkeneet koreasti ohi sekä viita- että pensassirkkalinnun, ellei vanhan Petterin laihannotkea hahmo olisi liukunut eteemme puskan takaa. Murehdin hänelle, etten enää kuule "Sirkkelien" sirinää.
- Jos pääset tarpeeksi lähelle, kuulet kyllä, väitti puhuteltu. Sen sanottuaan hän haastoi meidät mukaansa hankalakulkuiselle polulle asianomaisten luo. Ei tarvinnut ylipuhua kauan, vaikka Pirjolla on helatorstain saarna tänään ja muutenkin täysi työpäivä. Sirkkalinnuille Pirjo-pappikin suostuu uhraamaan palan arvokkaasta unestaan.
Niin me sitten vuoroin tallustimme, vuoroin loikimme, lopulta miltei ryömimme läpi pensasta puskevan maaston lähemmäs lintuja. Yli 70-vuotias veteraani Veikko Aalo liittyi seuraamme hurjaluontoisimman nokkospuskan kohdalla. Hänellä kuulemma sama vaiva: ei tahdo enää kuulla sirkkalintuja. Mutta kun matkaa kvartettimme ja pensassirkkalinnun välillä oli jäljellä 30 metriä, jo kuuli Veikkokin. Minä kuulin aivan loistavasti. En muista vuosiin päässeeni niin lähelle tätä suviyön erikoisuutta.
Eikä tässä kyllin. Nyt vetäisi Petteri liivintaskustaan uuden pommin: "on täällä vielä viitasirkkalintukin."
- Siis mitä? Minä menin luontomme hämmästyneimpiin lintuihin kuuluvaksi äimän käeksi. Vähälukuinen "Visili", täällä, tänäänkö? Matka sen luokse edellytti lisää ponnistelua yhä haasteellisemmaksi käyvässä maastossa. Hikipisarat norpahtivat otsalle. Ne palkittiin helskyttelevällä, puolityhjän tulitikkurasian ravistelua muistuttavalla äänellä. Siinä siis viitasirkkalintu. Tuon lajin pesän on harva nähnyt Suomessa. Pertti Kalinainen on yksi heistä.
Enpä moittisi äänimaisemaakaan. Vielä ollessamme Pirjon kanssa kahden pysähdyimme pääpolun varteen kuuntelemaan, kuinka neljä satakieltä, kaksi ruisrääkkää, kaksi kultarintaa, mustarastas ja mustapääkerttu lauloivat ympärillä. Pyrkivät siinä kämmenet väkisinkin ristiin, sormet sormien lomahan. "Kiitos Isä kiltti, että tällaista on." Korvan taulu oli kuin taivaallinen taideteos, mestarin maalaama.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Helmikuun 27:ntenä kuollut isäni Ilmari Tyry oli hyvä muistamaan vuosilukuja ja päivämääriä. Tämä päivä, 16. toukokuuta merkitsi hänelle aina valkoisten voitonparaatia vuonna 1918. Ratsuväen kenraali C. G. E. Mannerheim johti sisällisssodan voittaneet joukkonsa silloin halki Helsingin riemuitsevien kannattajiensa saattelemana. Hurrattiin, taputettiin käsiä, heilutettiin monennäköisiä - ja värisiä lippuja parvekkeilla. Salossa ei vielä hulmunnut siniristin lippumme, sillä se vahvistettiin valtion tunnukseksi hieman myöhemmin.
Valkoisten voitonriemua himmensi kaksi, toivottavasti kolmekin seikkaa. Ensiksi voitto oli saatu vieraan vallan avulla. On jälkikäteen mahdotonta arvioida, olisiko valkoinen armeija suoriutunut tehtävästä ilman saksalaisia. Joka tapauksessa Saksan vaikutusvalta Suomessa oli nyt suuri. Emme olleet jäännöksettömästi itsenäinen valtio.
Juhlimaan joutui moni valkoinen nälkäisellä vatsalla. Koko maata ja itse asiassa koko Eurooppaa piti ahdingossa huutava pula elintarvikkeista. Sen aiheutti maailmansota, jota toukokuussa 1918 oli käyty karvan alle neljä vuotta. Vaikkei pula ilmennyt suoranaisena kurjuutena keskiluokan ja rikkaiden kodeissa, kyllä suuressa osassa niistäkin ahtaalla elettiin.
Nälkäkurjuus oli sen sijaan tuttu hävinneille. Työläiskodeissa ja pienissä mökeissä kärsittiin hirvittävää hätää. Ellei ollut leipä leveää ennen punakapinaakaan, niin nyt sen puute niitti jo kuolemaa. Vankileirien kauheat olot, riittävän ravinnon puute ja tappavat kulkutaudit täydensivät valkoisten voittajien jakamat kuolemantuomiot.
Keskustelimme - no jaa, totta puhuen kiistelimme vuoden 1918 tapahtumista isän kanssa usein. Isän sympatiat olivat valkoisten, minun punaisten puolella. Emme toki saaneet aikaan ilmiriitaa, tykkäsimmehän pohjimmiltaan toisistamme. Koetin sitä paitsi ottaa huomioon, että isoisä Hugo Tyry taisteli valkoisten puolella. Hän kuuluu toimineen vartijana Hämeenlinnan vankileirillä. Mieleni on hyvä tiedosta, että vartija Tyry kuului heihin, jotka oman turvallisuutensa vaarantaen veivät ruokaa vangeille. Tampereella hänestä ei ollut aseettoman punaisen teloittajaksi, kun miehet kohtasivat eräässä muuten tyhjässä tornissa. Tuollainen armeliaisuus taisi olla harvinaista vihan myrkyttämässä ilmapiirissä.
Isä perusteli välttämättömyyttä kukistaa kapina sekä isänmaallisilla että aineellisilla syillä. Punaiset olisivat epäilemättä solmineet läheiset suhteet vastaperustettuun Neuvostoliittoon. Yhteiskuntajärjestelmän vaihdos sosialistiseksi kuului heidän perustavoitteisiinsa. Oli sangen mahdollista, että Suomi olisi liitetty osaksi naapurin neuvostovaltiota. Ja mehän tiedämme, kuinka siellä alettiin suhtautua vähemmistökansallisuuksiin Stalinin aikaan. Kokemukset sosialistisesta kokeilusta eivät nekään ole kovin hyvät.
Yhtymättä täysin isän perusteluihin olen kuitenkin alkanut miettiä, entä jos...? Miten Suomessa olisi alettu toteuttaa yhteiskunnallisia uudistuksia? Olisiko sosialistisessa isänmaassa kyetty kohentamaan köyhän kansan oloja ja olisiko aiempaa parempi tasa-arvo toteutunut? Punainen unelma köyhien ja sorrettujen oikeudesta oli kyllä jalo sekä kaunis. Entä toteutuneena mahdollisuutena? Kuinka viisaasti ja sydämellä Kullervo Mannerit, O. V. Kuusiset ja Yrjö Sirolat olisivat alkaneet valtiolaivaa luotsata? Vihan ilmapiirissä kosto olisi ollut kenties yhtä julman verinen kuin valkoisten terrori oli vuoden 1918 vankileirien saaristossa.
Nyt tulee tuo kolmas, ei tietämäni mutta toivomani voitonriemun himmentäjä: mahtoiko monikaan voittaja tuntea pistoa sydämessään siitä, miten hävinneitä kohdeltiin? Olot leireillä ja laittomat teloitukset olivat aivan tavallistenkin porvarien tiedossa. Kansa oli kerta kaikkiaan repeytynyt kahtia. Silti jaksan uskoa edes jonkun, kenties juuri valkosotilas Hugo Tyryn miettineen, miksi ihmisiä kidutettiin, murhattiin ja tapettiin nälkään. Eikö olisi ollut jokin kolmas tie - rauhallisen tasa-arvoistamisen, sosiaalisten uudistusten ja, kyllä, sanalla sanoen RAKKAUDEN tie? Jos vasemmistolaiseen politiikkaan sekoittuu kristinuskon piirteitä, puhutaan juuri tuosta tiestä.
Historiassa ei ole jos-sanoja, mutta ehkä opimme jotain toisiltamme niissä pitkissä, antoisissa keskusteluissa rauhanmies Ilmari Tyryn kanssa.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Valkoisten voitonriemua himmensi kaksi, toivottavasti kolmekin seikkaa. Ensiksi voitto oli saatu vieraan vallan avulla. On jälkikäteen mahdotonta arvioida, olisiko valkoinen armeija suoriutunut tehtävästä ilman saksalaisia. Joka tapauksessa Saksan vaikutusvalta Suomessa oli nyt suuri. Emme olleet jäännöksettömästi itsenäinen valtio.
Juhlimaan joutui moni valkoinen nälkäisellä vatsalla. Koko maata ja itse asiassa koko Eurooppaa piti ahdingossa huutava pula elintarvikkeista. Sen aiheutti maailmansota, jota toukokuussa 1918 oli käyty karvan alle neljä vuotta. Vaikkei pula ilmennyt suoranaisena kurjuutena keskiluokan ja rikkaiden kodeissa, kyllä suuressa osassa niistäkin ahtaalla elettiin.
Nälkäkurjuus oli sen sijaan tuttu hävinneille. Työläiskodeissa ja pienissä mökeissä kärsittiin hirvittävää hätää. Ellei ollut leipä leveää ennen punakapinaakaan, niin nyt sen puute niitti jo kuolemaa. Vankileirien kauheat olot, riittävän ravinnon puute ja tappavat kulkutaudit täydensivät valkoisten voittajien jakamat kuolemantuomiot.
Keskustelimme - no jaa, totta puhuen kiistelimme vuoden 1918 tapahtumista isän kanssa usein. Isän sympatiat olivat valkoisten, minun punaisten puolella. Emme toki saaneet aikaan ilmiriitaa, tykkäsimmehän pohjimmiltaan toisistamme. Koetin sitä paitsi ottaa huomioon, että isoisä Hugo Tyry taisteli valkoisten puolella. Hän kuuluu toimineen vartijana Hämeenlinnan vankileirillä. Mieleni on hyvä tiedosta, että vartija Tyry kuului heihin, jotka oman turvallisuutensa vaarantaen veivät ruokaa vangeille. Tampereella hänestä ei ollut aseettoman punaisen teloittajaksi, kun miehet kohtasivat eräässä muuten tyhjässä tornissa. Tuollainen armeliaisuus taisi olla harvinaista vihan myrkyttämässä ilmapiirissä.
Isä perusteli välttämättömyyttä kukistaa kapina sekä isänmaallisilla että aineellisilla syillä. Punaiset olisivat epäilemättä solmineet läheiset suhteet vastaperustettuun Neuvostoliittoon. Yhteiskuntajärjestelmän vaihdos sosialistiseksi kuului heidän perustavoitteisiinsa. Oli sangen mahdollista, että Suomi olisi liitetty osaksi naapurin neuvostovaltiota. Ja mehän tiedämme, kuinka siellä alettiin suhtautua vähemmistökansallisuuksiin Stalinin aikaan. Kokemukset sosialistisesta kokeilusta eivät nekään ole kovin hyvät.
Yhtymättä täysin isän perusteluihin olen kuitenkin alkanut miettiä, entä jos...? Miten Suomessa olisi alettu toteuttaa yhteiskunnallisia uudistuksia? Olisiko sosialistisessa isänmaassa kyetty kohentamaan köyhän kansan oloja ja olisiko aiempaa parempi tasa-arvo toteutunut? Punainen unelma köyhien ja sorrettujen oikeudesta oli kyllä jalo sekä kaunis. Entä toteutuneena mahdollisuutena? Kuinka viisaasti ja sydämellä Kullervo Mannerit, O. V. Kuusiset ja Yrjö Sirolat olisivat alkaneet valtiolaivaa luotsata? Vihan ilmapiirissä kosto olisi ollut kenties yhtä julman verinen kuin valkoisten terrori oli vuoden 1918 vankileirien saaristossa.
Nyt tulee tuo kolmas, ei tietämäni mutta toivomani voitonriemun himmentäjä: mahtoiko monikaan voittaja tuntea pistoa sydämessään siitä, miten hävinneitä kohdeltiin? Olot leireillä ja laittomat teloitukset olivat aivan tavallistenkin porvarien tiedossa. Kansa oli kerta kaikkiaan repeytynyt kahtia. Silti jaksan uskoa edes jonkun, kenties juuri valkosotilas Hugo Tyryn miettineen, miksi ihmisiä kidutettiin, murhattiin ja tapettiin nälkään. Eikö olisi ollut jokin kolmas tie - rauhallisen tasa-arvoistamisen, sosiaalisten uudistusten ja, kyllä, sanalla sanoen RAKKAUDEN tie? Jos vasemmistolaiseen politiikkaan sekoittuu kristinuskon piirteitä, puhutaan juuri tuosta tiestä.
Historiassa ei ole jos-sanoja, mutta ehkä opimme jotain toisiltamme niissä pitkissä, antoisissa keskusteluissa rauhanmies Ilmari Tyryn kanssa.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)