Tylyjä ovat luonnonkin lait. Jos sitä epäilette, lukekaa Marcus
Pennemannin kirja "Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia." Teksti
juoksee asiantuntijan kynästä, mutta on silti kansantajuista, jopa
mukaansatempaavaa.

Eläimet eivät vaivuta toisiaan armahtavaan uneen, ennen kuin tappavat.
Siististi ajasta iäisyyteen siirtävä myrkkyruisku on niille tuntematon
esine. Niinpä, jos tekoja ihmissilmin katselee, julmniahan ne ovat.
Saalis, kilpakosija tai parittelukumppani surmataan kiduttamalla.
Kyllä kafferipuhveli vielä elää, kun leijona ryhtyy syömään sitä
peräpäästä. Kyllä sinisorsaemo hukuttaa poikueeseensa eksyneen vieraan
untuvikon hakkaamalla tätä nokalla ja siivillä veden alle. Kyllä
joidenkin hämähäkkilajien naaraat syövät kanssaan paritelleet koiraat
pulskiin mahoihinsa lemmenhetken jälkiruuaksi.

Paheksuako moisia pöyristyttävyyksiä? No luonnossahan vahvin jää eloon
jatkamaan sukua. Voittajan geenit siirtyvät seuraaviin sukupolviin.
Lajin säilymisen kannalta tämä on hyödyllistä joskin epäinhimillistä.
Ihminen punnitsee tai vähintään hänen tulisi punnita tekoja muin
arvoin. Kyky tuntea empatiaa ja kyky armahtaa ovat nimen omaan ihmisen
ominaisuuksia. Eläinmaailmassa sellainen on erittäin harvinaista. Eipä
susikaan, vaikka niin kauan luutiin, välttämättä jätä kanssaan
kilpailevaa lajitoveria henkiin, vaikka tämä antautuu paljastaen
kaulansa. Useimmat ihmiset sentään sen tekisivät.

Kohtelemme luontoa julmasti. Ok, mutta meiltä on lupa edellyttää
enemmän kuin muilta eläimiltä. Ensiksikin meidän on käsketty varjella
luontoa. Toiseksi pahat teot ja välinpitämättömyys sitä kohtaan
kostautuvat itsellemme. Se, että luonnossa vahva sortaa heikkoa ei
anna meille oikeutta paistaa untuvikkoja elävältä Kiselön
juhannuskokossa.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi