Blogissa ihminen saa olla itsekeskeinen. Kukapa minun iloistani, peloistani, ajatuksistani ja tapahtumistani kirjoittaisi  ellen minä itse. Sinun, rakas tai vähemmän rakas lukijani, oikeudeksesi jää päättää, kiinnostanko.

Ilahduttavan monia minä kiinnostan. Juha Haavisto, tämän blogini isä, kertoi teitä lukijoita olevan jo yli puolen toista sadan. Toivottavasti ette kyllästy.

No joo, taas sitä suomalaista pessimismiä. Enkö tosiaan osaa hihkua ilosta enkä paukuttaa henkseliä niin, että napse Naantaliin asti kuuluu? Pitääkö minun pilata iloni ajattelemalla heti onnistumisten jälkeen, kuinka kauan suosio kestää ja milloin takaisku tavoittaa kynämiehen.

Ilmiö lienee useimmille tuttu. Vaikkeivät Tapio Rautavaaran suulla lauletut sanat "aina rinnan riemussa on myöskin ikävää" täysimääräisesti toteutuisi, koemme puhdasta iloa hyvin harvoin. Lapsena löytyy riemuruutu helpommin kuin aikuisena. Seuratkaapa päiväkotiryhmän karkeloa Pelle Hermannin puistossa. Nauru ja kiljahtelu kantautuu kauas, naamoista näkee innostuksen hehkuvan punan. Lapsi iloitsee aidosti, jos aihetta iloon on.

Mihin kyky katoaa? Syyttäisimmekö kotia, koulua, vanhempia? Pois se. Suomalaista pessimismin perinnettä niin koulu kuin vanhemmat jälkeläisiin siirtävät, mutta ovathan nämä vanhemmat isovanhempiemme lapsia, nämä lapsia vanhemmilleen jne. Surun sukua Suomessa ollaan.

Pessimistin sanotaan kokevan iloisia yllätyksiä. Optimisti vuorostaan pettyy usein. Pitää ehkä paikkansa, eihän kenellekään satu vain ikäviä tai mukavia asioita. Hyvät ja pahat kakut vuorottelevat. Tavallisempaa kuin kumpikaan on joskus tylsä mutta aina ravitseva arkileipä.

Huolimatta mahdollisuudesta pettyä suosittelen optimismia. Kielteiseen elämänasenteeseen kas liittyy sisintä järsivä tuhovoima nimeltä pelko. Pessimisti pelkää kivan loppuvan lyhyeen. Mitä kamalimmat tulevaisuuden kuvat tanssivat hänen mielensä seinällä. Pessimisti, kuten minä, eläytyy kauheimpiin kohtaloihin silloin, kun todellisuudessa mitään hätää ei ole. Hän kärsii pelkonsa kuristusotteesta useimmiten turhaan. Nuo hirveydet harvoin toteutuvat.

Niskaani alkoi pari tuntia sitten kovasti kutittaa. Tunnustelin sormella, mikä kutinan aiheutti. Löysin kauhukseni seitsemän "luomea."  Ennen niitä on ollut kaksi. Syytä pohtiessani juolahti mieleen jopa melanooman mahdollisuus. En tiedä, miten ihosyöpä ilmenee, joten edes sitä ei voinut sulkea pois. Oli piinallista odottaa vaimon kotiintuloa. Kun Pirjo sitten töistään palasi, niskaani katsahti ja totesi siellä olevan paljon hyttysenpuremia, minua alkoi naurattaa. Tässä se Molieren luulosairas pessimisti jo teki mielessään kuolemaa, kun itse asiassa pukkikaan ei ole terveempi kuin hän. Ilmankos en koskaan ole jaksanut huvittua näytelmästä "Luulosairas."  Päähenkilön elämän on täytynyt olla yhtä helvettiä, vaikka loppu on onnellinen.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi